Lapsettomuutta kokeneet: Kumpi oli raskaampaa; lapsettomuus vai vauvavuosi?

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla kokemuksia teiltä, jotka olette kärsineet lapsettomuudesta ja onnistuneet saamaan joko hoidoilla tai yli vuoden yrittämisen jälkeen luomusti lapsen. Kumpaa pidätte näin jälkikäteen rankempana?

Olen kärsinyt mieheni kanssa lapsettomuudesta nyt puolitoista vuotta ja tutkimukset ovat käynnissä mutta mitään vikaa ei ole vielä kummastakaan löytynyt. Koen tämän todella raskaaksi ja mietin, että mitä se vauvavuosi sitten mahtaa olla? Onko minusta edes äidiksi? Vai jaksaako sitä sitten kuitenkin valvomiset, kun ei ole saanut heti kaikkea helpomman kautta?

Saatiin ensimmäinen lapsi 5v sen jälkeen kun aloitettiin yrittäminen. Lapsettomuusvuodet olivat raskaimmat hoitoineen ja keskenmenoineen. Lapsi oli vauvana myös tosi iisi, eli en tiedä miten vastaisin, jos vauvavuosi olisi ollut koliikin ja allergoiden täyttämä. Saatiin toinen lapsi heti ekasta hoidosta, kun päätettiin yrittää toista. Sen kanssa oli hiukan raskaampaa, kun vauva oli vaativampi ja esikoinen parivuotias.

Lapsettomuudestakin kärsinyt on sitten oikeutettu valittamaan väsymystä ynnä muuta vauvavuotena ja päästelemään höyryjä ilman, että kenelläkään on oikeus vinoilla siinä vieressä, että "tätähän sä halusit". Yhtä lailla raskasta se vauvavuosi voi olla tuli se sitten yllärinä tai vuosien hartaana toiveena.

Vauva vuoden koin raskaammaksi, mutta pitkän odotuksen aikana siihen ehti valmistautuakin hyvin.

Mä olen kärsinyt vain sekundäärisestä lapsettomuudesta, joten mun kokemus ei varmaan ole ihan sitä, mitä haet, mutta: meillä oli 1 lapsi, mutta toista ei kuulunut, kävimme läpi tutkimukset ja 2 inseminaatiota, selvisi, että toisella meistä on vakava sairaus/häiriö (en jaksa mennä nyt yksityiskohtiin), hoidot keskeytettiin ja tehtiin lisää tutkimuksia, lopulta tulin sitten luomuna raskaaksi.

En väitä tietäväni yhtään, millaista on kärsiä primäärista lapsettomuudesta, mutta mulle tuo aika oli elämäni raskainta ja olin todella surullinen ja masentunutkin. Kun toinen lapsemme syntyi, olin huikaisevan onnellinen, ja vauva- ja taaperoaika oli niin ihanaa, että suorastaan kävelin ympäriinsä hymyillen typerän näköisenä ilman syytä. Toki välillä vähän rasitti ja kaipasi omaa aikaa, mutta ylivoimaisesti tuo hyperonnellinen tila oli se, mikä vallitsi.

Mulla oli tietty se, että olin jo äiti, ja esikoinen oli aivan kamalan huono nukkuja ja toka taas "normaali", joten elämänmuutos kahden lapsen äidiksi ei ollut mitään verrattuna siihen kun esikoinen syntyi. Mutta uskon, että se, että luulin etten saa ikinä toista lasta, vaikutti myös tuohon onnen kokemukseeni.

Ne olivat eri tavoin raskasta aikaa. Minä olin hoidoissa viisi vuotta, ennen kuin useiden alkionsiirtojen jälkeen onnistui. Lääkkeiden vaikutukset olivat henkisesti suuria, olin todella masentunut. Vain kesätaukojen aikaan oli hyvä ja iloinen olo eikä lapsettomuus sillä lailla surettanut. Hoitojen aikaan oli kuitenkin raskasta siinä määrin, että itsemurhakin oli usein mielessä, mikä sai miettimään, onko tässä mitään järkeä.

Sitten tuli lapsi, joka oli iloinen ja helppo, nukkui paljon, unettomuus ei vaivannut minua ollenkaan. Pää tuntui kuitenkin olevan sekaisin siitä kaikesta mullistuksesta, kun hoitojen aiheuttamat sivuvaikutukset loppuivat ja samaan aikaan tuli se synnytyksen jälkeinen hormonityrsky. Maito ei noussut, mikä sai minut tuntemaan itseni epäkelvoksi äidiksi ja vierastamaan omaa lastani. Synnytyksen aiheuttamat haavat eivät parantuneet helposti vaan tulehtuivat kesäkuumalla, mikä edelleen teki oloni kurjaksi. Mies hoiti vauvaa niin paljon kuin pystyi, ja siinä sivussa vähän minuakin.

Myöhemmin olen katsonut valokuvia vauva-ajalta. Näytän niissä onnelliselta äidiltä ja vauvakin on todella suloinen. Muistoissani ensimmäinen vuosi oli kuitenkin kaaosta, ennen kuin jaksoin olla kunnolla jaloillani.

Vauvan toisena vuotena oli jo ihanaa aikaa. Ulkoilimme, puuhastelimme, kävimme perhekerhossa ja muskarissa ja ties missä. Kun vauva täytti kaksi, palasin työelämään ja lapsi meni päiväkotiin. Saimme sumplittua työajat niin, että lapsen hoitopäivistä tuli kuusituntisia. Lapsi oli innoissaan päiväkodista, olisi halunnut mennä sinne leikkimään viikonloppuina ja lomillakin. Ensimmäinen vuosi työelämässä oli kuitenkin sikäli raskas minulle, että energiaa olisi pitänyt riittää sekä työpaikan asioihin että perheasioihin, ja se oli alussa haastavaa.

Nyt lapsi on viisivuotias ja todella rakas. Kaiken paskan jälkeen voin sanoa, että lapsi on tuonut tullessaan paljon enemmän onnea kuin kurjuutta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsettomuus olisi raskasta? Sehän on parasta, mitä on. Kaikki perheelliset vaihtaisivat paikkoja lapsettoman kansaa.

Oletko nähnty leffaa The Family Man, jossa Nicolas Cage saa taianomaisesti kokea, millaista elämä olisi, jos hän olisikin mennyt yhteen nuoruudenrakkautensa kanssa ja perustanut perheen? Miten hän oppii rakastamaan lapsiaan ja tavallista perhearkea? Sitten kaikki viedään yhtäkkiä pois, ja hän herää tavalliseen sinkkumiehen arkeensa. Elokuvaa mainostetaan komediana, mutta minusta se on aina ollut todella surullinen. Ihan kuin ne lapset kuolisivat, kun he katoavat olemasta.

En usko, että kukaan perheellinen haluaisi, että hänen lapsensa katoaisivat tai kuolisivat pois ja sinkkuelämä alkaisi uudelleen. Moni voi kyllä ajatella, että kiire ja siivottomuus ja kaaos elämästä saisi kadota ja sen takia kadehtii lapsettomia. Voitko kuvitella, että ne lapsettomuuttaan surevat kadehtivat sitä kiirettä, siivottomuutta ja kaikkea arkikaaosta ja voivat jopa tuntea noista asioista onnea, jos lapsi viimein saapuu elämään?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vauva-aika vielä menee, kun kaikki on niin uutta. Mutta sitten kun tajuaa vuosien saatossa, että nuo eivät lähde tuosta minnekään ja huolia tulee vain lisää ja lisää, silloin haluaisi vaihtaa paikkoja perheettömien kanssa.

Kukapa haluaisi viettää talvipäivää rännässä leikkipaikalla. Eihän kukaan täysissä järjissään oleva mene sinne vapaaehtoisesti. Eihän siellä aikuisia näekään. Siihen on syy. Lasten kanssa on todella raskasta.

Ei mulla vaan. Lasten kanssa on hauskaa ja kevyttä.

En usko että noita kahta voi verrata. Enkä tiedä miltä muista tuntuu, omalla kohdallani ”helppo” iloinen vauva, jonka kanssa viihdyin vauva-ajan hyvin, lähellä ja sylikkäin on yhä ihanaa. Joskus kun lapsi nukkuu katselen häntä ja muistan sen tuskan, kun en tiennyt saanko ikinä tavata lastani ja pitää häntä vierelläni. Elävästi muistan myös sen tyhjyyden tunteen kun talsin töistä kotiin ja mietin että voisin tehdä mitä vain, mutta mikään ei huvittanut. Oli vaikea pitää ajatukset pois lapsen yrittämisestä ja kuukautiskierron tarkkailusta. Tajusin etteivät kaikki lapsettomat saa ikinä lapsia, eli mahdollisesti toiveeni ja hoidot ovat turhia. En nähnyt sen muurin toiselle puolelle mitään, mitä jos olen lapseton aina.

Tippa tuli linssiin, kun selailin vanhoja kommentteja. Meille syntyi viime syksynä poika ivf- hoidolla. Vauvavuotta takana jo 8kk ja elämä on parasta ikinä. Onneksemme saimme hyvin nukkuvan ja terveen lapsen.

Jälkikäteen voin vastata kysymykseeni, lapsettomuus oli kohdallamme kirkkaasti raskaampaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tippa tuli linssiin, kun selailin vanhoja kommentteja. Meille syntyi viime syksynä poika ivf- hoidolla. Vauvavuotta takana jo 8kk ja elämä on parasta ikinä. Onneksemme saimme hyvin nukkuvan ja terveen lapsen.

Jälkikäteen voin vastata kysymykseeni, lapsettomuus oli kohdallamme kirkkaasti raskaampaa.

Ap

Onnea ap! Mulla ei ole ollut koskaan mitään erityisen hyvin nukkuvia lapsia, mutta kyllä vauva-aika on aina ollut parasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tippa tuli linssiin, kun selailin vanhoja kommentteja. Meille syntyi viime syksynä poika ivf- hoidolla. Vauvavuotta takana jo 8kk ja elämä on parasta ikinä. Onneksemme saimme hyvin nukkuvan ja terveen lapsen.

Jälkikäteen voin vastata kysymykseeni, lapsettomuus oli kohdallamme kirkkaasti raskaampaa.

Ap

Onnea ap! Mulla ei ole ollut koskaan mitään erityisen hyvin nukkuvia lapsia, mutta kyllä vauva-aika on aina ollut parasta.

Kiitos!