Lapsettomuutta kokeneet: Kumpi oli raskaampaa; lapsettomuus vai vauvavuosi?

Inka-Riian 3/3 siis:

Inka-Riia kirjoitti:

Ja kyllä vauvan äitiys on just niin ihanaa ja mieltä keventävää kun ajattelin lapsettomana sen varmaan olevankin!! Ei puhettakaan, että ekana ois terapiantarve mielessä, vaikka tietenkään kaikki ei ole käynyt yhdessä yössä, ja raskauden aikana pelkäsi keskenmenoa aika pitkään. Koska vauva on lopulta mielestäni "helppo tapaus" ja koska kavereilta on kuullut vauvoista jo paljon, mitään muuta yllättävän hankalaa en ole kokenut paitsi että kukaan ei kertonut että imetys sattuu (ja minulla yhä koska tuli siihen imukohtaan kystia). Kuitenkin riesa muine fyysisine uusine juttuineen raskauden ja synnytyksen ja imetysjumin jälkeen on kohdallani tosi pieni suhteessa lapsettomuuden henkiseen kuormaan. Olen sanonut itselleni, että Saa väsyttää, mutta tänäänkin, käytännössä nukkumattoman yön jälkeen pidän paljon mieluummin tämän olon kuin yhtään taannoisenkaltaista vastentahtoisesti lapsetonta päivää!! Huoliakin on, mutta ilmainen(!!) neuvolajärjestelmä auttaa.

Päivittäinen palkkio "raskauden ja synnytyksen vaivoista" oli se oma lapsi, jota vain tyijotteli ja joka tyyntyi perushoivaan. Ja entä sitten kun hymyt tulivat, lisääntyivät, pää painui lohdunhaussa äidin rinnalle ... *huoh*. Mitä palkintoja!! Ja mitä lapsettomalla vaivoistaan on?

Virtuaalihalaus ap:lle - ei ole herkkua- ja suurensuuri toive että myös teillä tärppäisi, ja mieluiten mahd. pian!! <3 Uskon, että jo kysymällä tätä olet riittävän valmis riittävän hyväksi äidiksi. Apua hakeva ei jää yksin.

Vauva-arki on ollut ihanaa ja kaikkea muuta kuin raskasta. Toki vauvalla on leikkausta vaativa pieni terveyshaitta, mutta sitä emme arkisin edes mieti. Rankinta oli kyllä ensimmäinen keskenmeno ja aikataulutettu seksin harrastaminen. Kun kolmen vuoden yrittämisen ja monen keskenmenon jälkeen hakeuduimme yksityiselle hoitoihin, tuntui siltä, että vihdoin oli suunnitelma ja jotain mitä pystyi tekemään lapsettomuuden eteen. Hoidot sujuivat niin nopeutetulla aikataululla, ettei oma pää ehtinyt edes mukaan. Huhtikuussa alkoi hoidot ja heinäkuussa olin raskaana.

Lapsettomuus oli kamalaa ja vauva-aika ja pikkulapsiaika ihanaa.

Meissä ei pitäisi olla mitään "vikaa" mutta ei vaan meinannut tärpätä millään.

Loppujen lopuksi saimme kuitenkin luomusti 2 tervettä lasta. Oli myös 1 keskenmeno ja 1 tuulimunaraskaus.

No mä en ihan sovi vastaamaan, koska esikoinen tuli helposti, mutta tokaa tehtiinkin 2.5 vuotta, mutta tuli lopulta ilman varsinaisia hoitoja. Tokan vauvavuosi oli aivan mielettömän ihana, samoin taaperoaika. Olin todella onnellinen ja kaikki tuntui helpolta ja kevyeltä. Tässä oli tietysti se, että mulla oli kokemusta & esikoinen oli varsin vaativa ja huonouninen vauva, toka taas helppo ja nukkui hyvin. Eli en tiedä mikä liittyi sekundaarilapsettomuuteen ja mikä vain vauvan ominaisuuksiin (ja siihen että tokan kohdalla ei enää tule sitä shokkia elämän muuttumisesta).

Teini-ikä.

Vauva-aika oli kamalaa. Vuosien lapsettomuus ja hoidoilla viimein onnistui. Luulin, että onni aukeaa. Vaan ei mennytkään niin. En saanut nukuttua, mies ei jaksanutkaan olla tukena vierellä. Vuosi oli yhtä itkemistä, minulla ja vauvalla. Pelkäsin koko ajan, että menetän lapsen. Jatkuva synkkä verho päällä ja ei valoa missään. Vieläkin puistattaa se ajanjakso..

Ja ymmärrystä ei tullut olotilalle, vaan sanottiin "tätähän halusit, "ymmärrä nyt olla onnellinen", "tottakai jaksat, vauvathan on ihania".

Olen aina tuntenut olevani huono äiti. Huolehdin ja pelkään edelleen liikaakin joskus. Hirveä vauva-aika sai minut ajattelemaan, että lapsettomuus olisi ollu kohtaloni ja se olisi pitänyt hyväksyä.

Eli periaatteessa voi yksinkertaistaen sanoa, että lapsen helposti saaneet eivät tiedä mitään siitä, millaista on jäädä lapsettomaksi.

Ei lapsettomuushoidoillakaan raskautuneet ja vauvan saaneet tiedä millaista on jäädä lapsettomaksi.

Ei noita voi minusta mitenkään verrata. Meillä toisen kanssa oli hankaluuksia, keskenmenoja ja odotusta. Se oli henkisesti raskasta kun ajatukset pyörii vaan sen vauvavauvavauva-ympärillä vaikka yrittää elää muutakin elämää. 

Vauvavuosi taas on niin ennustamaton, meillä toinen oli vaativa koliikkilapsi joka valvotti kaikki yöt, ja toinen taas huomattavasti helpompi. Mutta sanotaan näin, ettei ne keskenmenot ja odotus minua mitenkään erityisesti jalostaneet kaikkivoipaiseksi äiti teresaksi.... Ihan samalla tapaa sitä kakkosen kanssa välillä mentiin silmäpussit polvissa roikkuen ja mielessä vittua kiroten. 

Lapsettomuus, ehdottomasti! Kaikki ne ihmisten kysymykset... kysymykset/syytökset kohdistuivat minuun, vaikka lapsettomuuden syy oli miehessä.

Itse sain ainokaiseni nelikymppisenä. Vauvavuosi oli kevyttä ja ihanaa aikaa. Haikeudella muistelen.

Inka-Riia kirjoitti:

Inka-Riian 3/3 siis:

Inka-Riia kirjoitti:

Ja kyllä vauvan äitiys on just niin ihanaa ja mieltä keventävää kun ajattelin lapsettomana sen varmaan olevankin!! Ei puhettakaan, että ekana ois terapiantarve mielessä, vaikka tietenkään kaikki ei ole käynyt yhdessä yössä, ja raskauden aikana pelkäsi keskenmenoa aika pitkään. Koska vauva on lopulta mielestäni "helppo tapaus" ja koska kavereilta on kuullut vauvoista jo paljon, mitään muuta yllättävän hankalaa en ole kokenut paitsi että kukaan ei kertonut että imetys sattuu (ja minulla yhä koska tuli siihen imukohtaan kystia). Kuitenkin riesa muine fyysisine uusine juttuineen raskauden ja synnytyksen ja imetysjumin jälkeen on kohdallani tosi pieni suhteessa lapsettomuuden henkiseen kuormaan. Olen sanonut itselleni, että Saa väsyttää, mutta tänäänkin, käytännössä nukkumattoman yön jälkeen pidän paljon mieluummin tämän olon kuin yhtään taannoisenkaltaista vastentahtoisesti lapsetonta päivää!! Huoliakin on, mutta ilmainen(!!) neuvolajärjestelmä auttaa.

Päivittäinen palkkio "raskauden ja synnytyksen vaivoista" oli se oma lapsi, jota vain tyijotteli ja joka tyyntyi perushoivaan. Ja entä sitten kun hymyt tulivat, lisääntyivät, pää painui lohdunhaussa äidin rinnalle ... *huoh*. Mitä palkintoja!! Ja mitä lapsettomalla vaivoistaan on?

Virtuaalihalaus ap:lle - ei ole herkkua- ja suurensuuri toive että myös teillä tärppäisi, ja mieluiten mahd. pian!! <3 Uskon, että jo kysymällä tätä olet riittävän valmis riittävän hyväksi äidiksi. Apua hakeva ei jää yksin.

Kiitos ja kiitos kokemuksen jaosta

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vauva-aika oli kamalaa. Vuosien lapsettomuus ja hoidoilla viimein onnistui. Luulin, että onni aukeaa. Vaan ei mennytkään niin. En saanut nukuttua, mies ei jaksanutkaan olla tukena vierellä. Vuosi oli yhtä itkemistä, minulla ja vauvalla. Pelkäsin koko ajan, että menetän lapsen. Jatkuva synkkä verho päällä ja ei valoa missään. Vieläkin puistattaa se ajanjakso..

Ja ymmärrystä ei tullut olotilalle, vaan sanottiin "tätähän halusit, "ymmärrä nyt olla onnellinen", "tottakai jaksat, vauvathan on ihania".

Olen aina tuntenut olevani huono äiti. Huolehdin ja pelkään edelleen liikaakin joskus. Hirveä vauva-aika sai minut ajattelemaan, että lapsettomuus olisi ollu kohtaloni ja se olisi pitänyt hyväksyä.

Tämä on se, jota myös pelkään. Ei ole lupaa valittaa tai olla väsynyt koska on lasta kuitenkin niin paljon halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauva-aika oli kamalaa. Vuosien lapsettomuus ja hoidoilla viimein onnistui. Luulin, että onni aukeaa. Vaan ei mennytkään niin. En saanut nukuttua, mies ei jaksanutkaan olla tukena vierellä. Vuosi oli yhtä itkemistä, minulla ja vauvalla. Pelkäsin koko ajan, että menetän lapsen. Jatkuva synkkä verho päällä ja ei valoa missään. Vieläkin puistattaa se ajanjakso..

Ja ymmärrystä ei tullut olotilalle, vaan sanottiin "tätähän halusit, "ymmärrä nyt olla onnellinen", "tottakai jaksat, vauvathan on ihania".

Olen aina tuntenut olevani huono äiti. Huolehdin ja pelkään edelleen liikaakin joskus. Hirveä vauva-aika sai minut ajattelemaan, että lapsettomuus olisi ollu kohtaloni ja se olisi pitänyt hyväksyä.

Tämä on se, jota myös pelkään. Ei ole lupaa valittaa tai olla väsynyt koska on lasta kuitenkin niin paljon halunnut.

Kun on puoliso ja lähipiiri, jotka tukevat, niin uskon että se on oleellista vauva-arjen onnistumisessa. Älä pelkää kovin etukäteen. Puhu puolison kanssa avoimesti tuntemuksista. Se auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauva-aika oli kamalaa. Vuosien lapsettomuus ja hoidoilla viimein onnistui. Luulin, että onni aukeaa. Vaan ei mennytkään niin. En saanut nukuttua, mies ei jaksanutkaan olla tukena vierellä. Vuosi oli yhtä itkemistä, minulla ja vauvalla. Pelkäsin koko ajan, että menetän lapsen. Jatkuva synkkä verho päällä ja ei valoa missään. Vieläkin puistattaa se ajanjakso..

Ja ymmärrystä ei tullut olotilalle, vaan sanottiin "tätähän halusit, "ymmärrä nyt olla onnellinen", "tottakai jaksat, vauvathan on ihania".

Olen aina tuntenut olevani huono äiti. Huolehdin ja pelkään edelleen liikaakin joskus. Hirveä vauva-aika sai minut ajattelemaan, että lapsettomuus olisi ollu kohtaloni ja se olisi pitänyt hyväksyä.

Tämä on se, jota myös pelkään. Ei ole lupaa valittaa tai olla väsynyt koska on lasta kuitenkin niin paljon halunnut.

Kun on puoliso ja lähipiiri, jotka tukevat, niin uskon että se on oleellista vauva-arjen onnistumisessa. Älä pelkää kovin etukäteen. Puhu puolison kanssa avoimesti tuntemuksista. Se auttaa.

Kiitos, näin yritän. Eipä tässä etukäteen tiedä kukaan mitä tulee tapahtumaan.

Up

Miksi lapsettomuus olisi raskasta? Sehän on parasta, mitä on. Kaikki perheelliset vaihtaisivat paikkoja lapsettoman kansaa.

Kyllä se vauva-aika vielä menee, kun kaikki on niin uutta. Mutta sitten kun tajuaa vuosien saatossa, että nuo eivät lähde tuosta minnekään ja huolia tulee vain lisää ja lisää, silloin haluaisi vaihtaa paikkoja perheettömien kanssa.

Kukapa haluaisi viettää talvipäivää rännässä leikkipaikalla. Eihän kukaan täysissä järjissään oleva mene sinne vapaaehtoisesti. Eihän siellä aikuisia näekään. Siihen on syy. Lasten kanssa on todella raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsettomuus olisi raskasta? Sehän on parasta, mitä on. Kaikki perheelliset vaihtaisivat paikkoja lapsettoman kansaa.

Niinhän sitä sanotaan, mutta ani harvi silti vaihtaisi.

Vauvavuosi voi tuntua fyysisesti jaksamisen äärirajoilla olemiselta,  kuin muistamattomuudelta, dementoitumiselta, vakavalta univajeelta, humalatilalta. Ainakin koliikkivauvan 3 ekaa kuukautta, jos ei nyt vuotta sentään! Onko lapsettomuutesi ollut näin raskasta?

Vauvavuosi ei ollut henkisesti kovin raskas. Pientä sopeutumista vaati imetyksen käynnistyminen, siihen liittyvät kivut, ennenkuin alkoi sujumaan ja vauvan sitovuus, varsinkin, kun koliikkivauvalle ei kelvanneet muut aikuiset kuin äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vauvavuosi voi tuntua fyysisesti jaksamisen äärirajoilla olemiselta,  kuin muistamattomuudelta, dementoitumiselta, vakavalta univajeelta, humalatilalta. Ainakin koliikkivauvan 3 ekaa kuukautta, jos ei nyt vuotta sentään! Onko lapsettomuutesi ollut näin raskasta?

Vauvavuosi ei ollut henkisesti kovin raskas. Pientä sopeutumista vaati imetyksen käynnistyminen, siihen liittyvät kivut, ennenkuin alkoi sujumaan ja vauvan sitovuus, varsinkin, kun koliikkivauvalle ei kelvanneet muut aikuiset kuin äiti.

Koliikin tietää (onneksi) päättyvän joskus, lapsettomuutta ei. Se tekee siitä raskasta.