Sanon miehelle järkyttäviä asioita riidan aikana

Päivitys

Vierailija kirjoitti:

Mä olen samanlainen. Muistan kaikki pahat sanomani asiat varsin hyvin ja vieläkin koen huonoa omaatuntoa vaikka asiat on pyydetty ja saatu anteeksi.

Olen muutenkin hyvä ilmaisemaan itseäni kielellisesti, ja se valitettavasti tulee esiin noissa riitatilanteissa...

Olen vähän myös taipuvainen siihen, että pidän asioita sisälläni enkä välttämättä osaa ilmaista tunteitani kauhean hyvin. Sitten vaan jossain vaiheessa kiehuu yli ja se kaikki tulee ulos kerralla... Hyvä neuvo olisi että riidan ollessa päällä mieti ensin mielessäsi mitä aiot sanoa ja sitten jätä sanomatta se. Se on toki vaikeaa kun kiehuttaa...

Tulee mieleen PMMP:n Henkilökohtaisesti-biisi:

Taas sanottu on liikaa:

se kaikki paha, mikä kasvaa

sun mahanpohjassa

ja kai sydämessä sittenkin.

Noissa tunnelmissa olen valitettavasti itsekin ollut liian monta kertaa...

Juu, hyvin samanlainen olen. Jäin tuota sanoitusta miettimään ja minusta se kuvaa hyvin sitä mikä taustalla ärsyttää.

Mies on persoonaltaan kontrolloiva, hallitsee kokonaisuuksia jne. On hyvin järjestelykykyinen. Minä taas haluan maailman olevan itselleni mieleisessä järjestyksessä. Äh, olen liian väsynyt selittämään tätä...

Mikä on pahinta mitä olet sanonut ja oletko päässyt siitä yli?

Ap

Ap onko ne tilanteet oikeasti epäoikeudenmukaisia sinua kohtaan? Siis jälkikäteen ajatellen. 

Anna esimerkki jostain tilanteesta, jossa sinusta tuntui että sinua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja sitten raivostuit.

Minulla sama ongelma... Kerran olen jopa lyönyt miestäni. Jep... Tosin vanhemmiten näitä riitoja on onneksi tosi harvoin. Ehkä olen oppinut ilmaisemaan itseäni paremmin? Puren vaan hammasta, ja yritän sanoa asiat topakasti, mutta ystävällisesti vaikka miten ottaisi päähän. Se kyllä tehoaa paljon paremmin, kun haukkuminen tai riitely.

Puhu miehen kanssa asiasta hyvänä hetkenä, miettikää miten tilanteen voisi välttää. Minä ehdotan että sovitte riidan tullessa poistut hetkeksi rauhoittumaan ja puhukaa vasta sitten kun kuohu on ohi.

Tuo kuvaamasi tilanne on järjetön, ite näyttäisin ovea jos minut hauluttais ulkonäköä myöten riidan aikana toistuvasti. Parisuhteen kulmakiviä on toisen kunnioittaminen ja siinä menee raja, ketään ei lyödä vyönalle riidasta huolimatta vaan kiukutellaan niistä asioista mitkä jurppii.

Vierailija kirjoitti:

Puhu miehen kanssa asiasta hyvänä hetkenä, miettikää miten tilanteen voisi välttää. Minä ehdotan että sovitte riidan tullessa poistut hetkeksi rauhoittumaan ja puhukaa vasta sitten kun kuohu on ohi.

Tuo kuvaamasi tilanne on järjetön, ite näyttäisin ovea jos minut hauluttais ulkonäköä myöten riidan aikana toistuvasti. Parisuhteen kulmakiviä on toisen kunnioittaminen ja siinä menee raja, ketään ei lyödä vyönalle riidasta huolimatta vaan kiukutellaan niistä asioista mitkä jurppii.

Minua ei ainakaan haittaisi, jos tuommoinen tyyppi kuin ap:n mies jättäisi minut, kun olen kuin ap. En itsekään sietäisi hetkekään sellaista haukkumista itseäni kohtaan, mutta se ei silti estä haukkumasta. En tajua miksi nämä tyypit ei lähde? Haluaisin miehen, jota voi rakastaa mutta miehissä on niin paljon vikoja, että aina menee huudoksi niistä ja siinä kohtaa aivan sama jos lähtee. Jos ei lähde, niin oletan, että ottaisi edes opikseen.

Siinä kohtaa kun joutuu huutamaan niin tavallaan se rakkaus on kuitenkin jo kuollut. Ainoa mikä siinä jää on tosiaan toivo siitä, että toinen ottaisi opikseen. Jolloin voisin taas rakastaa.

Toivotonta sinänsä, koska sellainen ajattelu ei kait ole rakkautta. Rakkautta olisi sellainen, ettei ne toisen viat häiritse kun osaisi rakastaa. No, jos yksikin ihminen maailmassa olisi ENSIN hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ihan äitini mukaanlukien, niin voisinpa minäkin osata sitten hyväksyä muiden vikoja, mutta kun ei ole, niin minäkään en osaa hyväksyä kenenkään mitään vikoja. Korjatkaa ne kun mä olen sanonut niistä. Jos ette, niin mä huudan.

Jätä se sika

Vierailija kirjoitti:

En edes viitsi laittaa tähän, että mitä. Haukkumista, mollaamista, hänen ulkonäkönsä päivittelyä yms.

En osaa riidellä yhtään rakentavasti. Äiti jos isälle yritti jostain sanoa isä vain raivosi, että ole hiljaa. Olen samanlainen.

Pakko saada viimeinen sana ja "voittaa". Olen riitojen aikana aivan raivona. Tuntuu, että voisin tappaa miehen ja joskus sanonkin jotain sen suuntaista ja rumasti...

On hirveän huono omatunto joistain sanomistani asioista. On hirveän vaikeaa elää itsensä kanssa.

Ex-mieheni toimi näin.

Tiedoksi, että vaikka kuinka sanot, ettet tarkoittanut sanojasi, ne jäävät puolisosi ihon alle. Kun haukkuja kuulee tarpeeksi usein, niitä ei jaksa enää ottaa vastaan. Siinä vaiheessa puoliso alkaa kontrolloida omaa käytöstään jotta sinä et hermostuisi, ja sehän ei auta, sillä syy hermostumiseen ei ole puolisossasi. Kuitenkin puolisosi ei voi olla enää seurassasi vapaasti, luottavaisesti ja rennosti. Usko pois, persoonaa ja ulkonäköä kritisoivat haukut eivät unohdu. Vaikka miehesi antaa anteeksi. Vaikka aidosti kadut. Miehesi on silti sisäisesti hämmentynyt, surullinen ja pettynyt.

Suosittelen pariterapiaa. Tällä hetkellä et ota todellista vastuuta siitä, miten satutat puolisoasi, kun väität ettet voi itsellesi mitään. Tuhoat itse suhteesi. Meillä mies ei kohdannut ongelmaansa, vaan erosi minusta, sillä ajan kanssa näki ettei haukkuminen ja huutaminen ollut mulle ok. Mies tiesi etten voi sisälläni hyväksyä epäkunnioittavaa ja satuttavaa, lyttäävää käytöstä, vaikka annoin aina anteeksi ja sovittiin. Mitä enemmän yritin ratkaista asiaa hänen kanssaan, että hän lopettaisi loukkaamisen, sitä kauemmas hän lipui minusta ja erosi sitten. Minua harmittaa, etten itse eronnut aiemmin.

Eli, voit joko tehdä omasta ja puolisosi elämästä surullisen ja lannistavan, tai hakea apua. On naurettavaa väittää, ettei aikuinen ihminen voi mitään sille että satuttaa toisia. Apua on saatavilla. Ja sun on opeteltava kohtaamaan sinun omat negatiiviset tunteesi satuttamatta muita.

Miten päästä eroon näistä "pienistä, mutta merkitsevistä" kaltoinkohteluista? Jos mä koen, että joku on epäoikeudenmukaista,mutta toisen mukaan ei mitään. Olen ehkä herkempi näille, enkä voi sille oikein mitään.

Kiitos hyvästä keskustelusta! En ole ap, mutta painin samantyyppisten asioiden kanssa. Patoan ja hilloan asioita.

Lue ap tästä vähän toista näkökulmaa http://www.vauva.fi/keskustelu/2736782/puolisoni-purkaa-pahaa-oloaan-mi…

Vierailija kirjoitti:

Siinä kohtaa kun joutuu huutamaan niin tavallaan se rakkaus on kuitenkin jo kuollut. Ainoa mikä siinä jää on tosiaan toivo siitä, että toinen ottaisi opikseen. Jolloin voisin taas rakastaa.

Toivotonta sinänsä, koska sellainen ajattelu ei kait ole rakkautta. Rakkautta olisi sellainen, ettei ne toisen viat häiritse kun osaisi rakastaa. No, jos yksikin ihminen maailmassa olisi ENSIN hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ihan äitini mukaanlukien, niin voisinpa minäkin osata sitten hyväksyä muiden vikoja, mutta kun ei ole, niin minäkään en osaa hyväksyä kenenkään mitään vikoja. Korjatkaa ne kun mä olen sanonut niistä. Jos ette, niin mä huudan.

Mene nyt taas määkimästä siitä tuota iänkaikkista äitivihaasi. Ei se jaksa jankuttamisesi jälkeen kiinnostaa enää ketään. Ja anna sen lapsesi leikkiä kivikissoilla, paskapää.