Meidän 5 v sai eilen ekaa kertaa elämässään selkään.

Sorruin uhkailuun. Huomaan hänen alkaneen uhkailla itsekin.

Huutaminen johtaa huutamisen lisääntymiseen. Kaikki tulee kuin peilistä takaisin. Nyt toimii parhaiten se, että kerron miltä minusta tuntuu ja miksi. Totean ymmärtäväni, että hänellä on paha olo ja kannustan kertomaan miksi ja tuleman syliin, halaamaan ja puhumaan. Koko ajan toimii paremmin. Kun vaan jaksaisin. Erä on menetetty, kun itse suutun.

Arkirutiineista: poika on hoidossa 25 h/vko. Olen iltapäivän lasten kanssa ja isä tulee kotiin klo 18 ja ottaa " iltavuoron" heidän kanssaan ja vie nukkumaan.



Poika puhuu kieltä auttavasti, tykkää käydä koulua ja koulussa on kavereita. Siis tätä nykyä, ennen oli tässä varmasti ongelmaa. Vapaa-ajalla olemme hyvin paljon perheen kesken ja elämme lasten ehdoilla. Kaverit ovat lähinnä koulussa.

Harrastusta olemme juuri hankkimassa, mutta jäänyt sairasteluiden vuoksi myöhäisemmäksi. Poika kun on sitä helpompi, mitä enemmän hänellä on tekemistä.



Pikkuveli on 2 v nuorempi eli 3.5 vuotias. Luulen pojan olevan myös mustasukkainen tälle nykyään, vaikka ei sitä ollut pikkuveljen syntyessä.



Mietin puoli yötä valveilla, mistä kenkä loppuen lopuksi puristaa. Tulin siihen tulokseen, että yksi syy on minä-minä- asenne. Poika aina haluaa olla ensimmäinen, voittaja. " MÄ HALUUN!" . Ja kun tuo halu tulee, niin sitten on oksat pois.

Esim. tänä aamuna pikkuveli sai viimeisen salmiakkipurkan. Tälle isolle veljelle jäi minttupurkka, joka ei kelvannut, vaikka on aina ennen siitäkin tykännyt. Jo oli naama väärin päin isolla veljellä. " Mä haluun myös salmiakkipurkan!" . Hän tekee pienistä asioista niin suuren ongelman.



Toinen ongelma on se, että kun pikku piru istuu olkapäälle, niin poika ei usko mitään eikä ketään. Vaikka kieltää ja hakee pois, niin kiusa jatkuu.



Kun poika syntyi, niin päätin kasvattaa hänet motivoimalla ja kannustamalla. Kun hän täytti neljä vuotta, niin jouduin kääntämään takkini. Mikään ei tehoa niin hyvin kuin uhkaus - silloin kun se pojalle itselleen sopii.

Nyt on ongelma se, että nämä uhkaukset eivät enää tehoa. Olen aina toteuttanut uhkaukset. Poikaa ei kiinnosta, kun sanon vieväni hänet nurkkaan. Lopputuloksena vien hänet nurkkaan, joudun pitämään häntä kiinni, poika riehuu ja yrittää lyödä, naapurit herää siiten huutoon jne. " MÄ EN HALUU NURKKAAN!" .

Tosi rasittavaa.



Kolmas ongelma on se, että poika pitää kiusantekoa hauskana. Käy nipistämässä kipeästi ja nauraen juoksee karkuun. Kun pistää sitten monen kiellon jälkeen jäähylle, niin siitä sitten suuttuu niin, että mustaksi muuttuu.

Olen tosi paljon parivuotiaasta alkaen panostanut empatian kehittämiseen, puhunut tunteista ja toisen huomioon ottamisesta. Pikkulasten vanhemmille tiedoksi: sillä ei ole ollut mitään merkitystä....



Mietin myös sitä, olenko itse hänelle " läsnä" . En oikein osaa leikkiä ja asettua lapsen tasolle, huomaan myös helposti vaipuvani omiin ajatuksiin vaikka kuinka päätän etten sitä tee. Mutta lapset saavat minut aina keskeyttää, katson aina puhujaa silmiin ja keskustelen paljon. Leivon ja teen ruokaa heidän kanssaan. En vain osaa olla enemmän " läsnä" .

Itse olen myös tulisieluinen luonteeltani. Kun suutun, niin silmät leiskuvat. En varo kovakouraisutta (retuutan vaikka sinne nurkkaan), mutta se mitä varon on sanallista aliarvioimista ja halveksuntaa.

Niin, sitä katsoo itseään peiliin¿.

oon itse kahden lapsen äiti ja täysin samaa mieltä kanssasi, vaikka nyt tulee ryöppy niskaan

Jos joku jaksaisi lukea seuraavat esimerkit ja kommentoida, olenko ihan vikateillä tämän pojan kasvattamisessa! Ja onko poika normaali, saatika olenko minä normaali....



(Edelliselle kirjoittajalle tiedoksi, että poikaa todellakin kehutaan aina kun hän käyttäytyy hyvin. Hänen kanssaan puhutaan paljon ja puhumme nätisti. Kun kiusanteko yltyy, niin kyllä se oma äänensävykin muuttuu tiuskimiseksi, valitettavasti).



Eilisen kiukkukohtaus tapahtui aamulla. Nyt talvella isä on tiputtanut meidät aamulla autolla päiväkotiin. Aiemmin poika aina käveli tuon vajaan kilometrin matkan.

Eilen paistoi aurinko ja sanoin, että mennään kävellen. MÄ EN HALUU KÄVELLÄ! Sulkeutui aamulla toiseen huoneeseen. Tuli ulos sieltä, kun sanoin, että me muut mennään jo.

Hän alkumatkan raivosi ja huusi MÄ EN HALUU, sitten raivo yltyi valittamiseksi, marinaksi ja itkuksi. Hän koko matkan ajan, n 20 min, huusi tätä. " Mä en haluu, mä en jaksa, mulla on kylmä..." . Itku loppui, kun näki kaverit ja tuuli vaihtui hymyksi ja hyväksi tuuleksi.

En hermostunut enkä reagoinut, vaikka poika välillä potki roskiksia ja kaikkea, mikä tuli lähelle.



Tämän päivän kiukkukohtaus tuli juuri äsken ruokapöydässä. Hän on pari viikkoa sitten älynnyt, että kun klaffipöytää potkaisee polvellaan, se tuottaa ilkeän äänen. Häntä on kielletty potkimasta sitä varmaan viidesti päivässä tyyliin " jos vielä kerran potkaiset, joudut pöydästä pois" , jolloin hän on lopettanut.



Nyt äsken hän potkaisi pöytää kahdesti. Lisäksi pyöritteli muovimukiaan. Sanoin hänelle, että jos hän joko potkaisee vielä kerran tai leikkii mukilla siten, että se tippuu lattialle, niin hän joutuu nurkkaan.

Leikkihän hän ja muki tippui. Vein pojan nurkkaan (suuttuneena, mutta en osannut hillitä itseäni kun jo leimahdin), jollon hän suuttui " Mä en haluu nurkkaan" . Viereisellä pöydällä olevan lehtipinon hän huitaisi alas lattialle.

Kun poika rauhoittui sanoin, että hän voi tulla pois, mutta ensin pitää nostaa lehdet ylös. Hän vitkastellen nosti ne samalla itkien " mä en osaa" .

Poika tuli takaisin ruokapöytään. Sanoin heti alkuun, että jos vielä potkit pöytää tai heittelet mukia, niin menet takaisin nurkkaan. Poika heti uskalsi potkaista pöytää!

Eikun nurkkaan taas... Samaa raivoa se ei synnyttänyt tällä kertaa.

Keskustelin jälkikäteen hänen kanssaan ja pyysin kertomaan minulle, miksi hän oli joutunut nurkkaan. Ei halunnut sanoa.



Siis: eilen onnistuin olemaan hermostumatta. Mutta hän yritti potkia parkkerattua mopoa - mitä jos hän olisi siinä onnistunut? Miten sitten olisi pitänyt reagoida? Jos ei kerta saa uhkailla, enkä pystynyt kiertämään mopoa kauempaa...? Ehdotuksia?



Tänään minä suutuin ja raivostuin. Toistuvat kiellot eivät tehoa! Onko toisia ehdotuksia, miten minun olisi pitänyt toimia?



Olen viimeiset kolme vuotta toiminut tällä samalla tyylillä (no, se jää mysteeriksi, miksi en ottanut mukia pois, vaan annoin leikkiä...tässä kohtaa en toimi aina samalla lailla) , ja silti hän päivä päivän jälkeen koettelee.

En ole siis sekaisin käyttänyt rankaisukeinoja, vaan peräjälkeen: 3-vuotiaana käytin jäähyjä, 4-vuotiaana tarroja, nyt 5-v nurkkaa - alkuun ne kaikki toimivat ihan hyvin, mutta kaikki keinot, hyvät ja pahat, menettävät ajan myötä tehonsa.



Olen tosiaan miettinyt, olenko johdonmukainen. Yritän olla, mutta minusta se on vaikeaa. Koska esim.

- jos kiellän potkimisen, niin missä menee raja? Minua häiritsee se ääni eniten, mutta jos hän tahalleen potkaisee kevyestikin, niin pitäisikö jo silloin laittaa nurkkaan?

- mitä pitää tehdä jos hän huutaa koko kävelymatkan? Periaatteessa korostan lapsille hyvien käytöstapojen merkitystä, ja huutaminen on huonoa käytöstä. Olenko siis epäjohdonmukainen, että annan hänen huutaa?



Tähän mennessä tätä ketjua lukiessani olen ainakin päättänyt lopettaa uhkailun. Yritän myös olla rauhallisena enkä menetä malttiani, niin vaikeata kuin se onkin. Lisäksi yritän enemmän fyysisesti estää kuin puhumalla kieltää (mikäli siis mahdollista, ja sehän ei aina ole). Pohdin vielä tuota 1-3 tarran keräämistä ja joku päivä hyödynnän sitä.



Kiitos että jaksoit lukea.

Vierailija:

Tämän päivän kiukkukohtaus tuli juuri äsken ruokapöydässä. Hän on pari viikkoa sitten älynnyt, että kun klaffipöytää potkaisee polvellaan, se tuottaa ilkeän äänen. Häntä on kielletty potkimasta sitä varmaan viidesti päivässä tyyliin " jos vielä kerran potkaiset, joudut pöydästä pois" , jolloin hän on lopettanut.

Nyt äsken hän potkaisi pöytää kahdesti. Lisäksi pyöritteli muovimukiaan. Sanoin hänelle, että jos hän joko potkaisee vielä kerran tai leikkii mukilla siten, että se tippuu lattialle, niin hän joutuu nurkkaan.

Leikkihän hän ja muki tippui. Vein pojan nurkkaan (suuttuneena, mutta en osannut hillitä itseäni kun jo leimahdin), jollon hän suuttui " Mä en haluu nurkkaan" . Viereisellä pöydällä olevan lehtipinon hän huitaisi alas lattialle.

Kun poika rauhoittui sanoin, että hän voi tulla pois, mutta ensin pitää nostaa lehdet ylös. Hän vitkastellen nosti ne samalla itkien " mä en osaa" .

Poika tuli takaisin ruokapöytään. Sanoin heti alkuun, että jos vielä potkit pöytää tai heittelet mukia, niin menet takaisin nurkkaan. Poika heti uskalsi potkaista pöytää!

Eikun nurkkaan taas... Samaa raivoa se ei synnyttänyt tällä kertaa.

Keskustelin jälkikäteen hänen kanssaan ja pyysin kertomaan minulle, miksi hän oli joutunut nurkkaan. Ei halunnut sanoa.

Minä olen samantapaisessa tilanteessa vain sanonut, että jos lapsi ei käyttäydy pöydässä kunnolla, hän joutuu jäähylle tietyksi ajaksi. Ja on joutunut myös. Samalla, kun vein hänet jäähylle, kerroin miksi hän sinne joutui ja miksi se tietty asia minun mielestäni vaatii jäähyrangaistusta. Kun aika on ollut ohi, vaadin häntä pyytämään anteeksi käytöstään ja samalla pyysin selityksen sille mitä hän pyytää anteeksi - jottei se ole pelkkää mekaanista toistelua.

Tämän jälkeen tilanne nollataan. Siihen ei palata missään vaiheessa uudelleen. Jos lapsi käyttäytyy uudelleen (ei siis edelleen) huonosti, hänelle annetaan uusi varoitus ja siitä pidetään kiinni.

Kun lapsi on jäähyllä, häneen ei kannata kiinnittää huomiota millään tavalla. Mikäli hän poistuu jäähypaikastaan, hänet viedään takaisin; ensin selityksen kera ja myöhemmin sanomatta sanaakaan. Ihan vain siksi, ettei hän koe saavansa mitään huomiota. Mikäli mahdollista, kannattaa muun perheen käyttäytyä kuin teillä olisi mielettömän hauskaa ja jäähyllä olija jää siitä paitsi.

Lehtiin olisitte voineet palata aterian jälkeen. Silloin lapsi luultavasti olisi ollut niin rauhoittunut, että olisi totellut ja kerännyt ne reippaasti. Tällaisessa tilanteessa voi käyttää kannustinta. " Menehän äkkiä keräämään pudottamasi lehdet, niin sen jälkeen voimme lukea kirjaa, pelata pelin, tutkia yhdessä uusimpia keräilykorttejasi, lähteä luistelemaan tms."

Eiko kellaan ole enaa kommentteja ja vinkkeja?



ap

Eli jätät nuoremman lapsen isälleen ja viet vanhemman vaikka jonnekin huvipuistoon. Hehkutat tietenkin tätä teidän vapaapäivää hyvissä ajoin ja huvipuistoonhan pääsee vain, jos on ollut kiltti poika sitä ennen.



Alkakaa vaikka kerätä tarravihkoon tms kiltteystarroja. Jos on koko päivän ajan ollut erityisen kiltti ja auttanut kotitöissä, saa 3 tarraa, jos on ollut kiltti, muttei auttanut kotitöissä tai tehnyt mitään erityistä saa 2 tarraa. 1 tarran saa, jos on hiukan kiukutellut, mutta pyytänyt lopulta anteeksi. Ja kun on tietty määrä tarroja kerätty, lupaat viedä seuraavana lauantaina huvipuistoon tms. Tärkeintä olisi, että ns normaalistakin päivästä, jossa olisi pientä kiukkua ja riitaa saisi tarran. Ei palkinnoksi huonosta käytöksestä vaan kannustukseksi päivän hyvistä hetkistä.

Mitä useampaa yrittää, sitä huonommin yleensä käy.

joku viisas on joskus sanonut, että jos lapsi ja aikuinen eivät tule toimeen keskenään, vika ja vastuu on AINA aikuisen. Miten kohtelette pientä poikaa, onko yleisin tyyli tiuskiminen ja moittiminen. Miten usein kehutte ja kannustatte? Lapsi aistii sanomattakin, miten joku häneen suhtautuu ja koettelee varmasti vanhempiensa hermoja, jos aistii että toinen ei hänestä kummemmin tällä hetkellä välitä.

Meilläkin on viisivuotias poika, varsinainen vilpertti, joka temppuilee ihan samalla tavoin joskus kuin teidänkin. Meidän linjamme on ollut että emme ihan jokaisesta tempauksesta tee suurta numeroa, pysymme tyyninä ja rauhallisina ja vasta sitten kun joku toinen ihminen on vaarassa puutumme tiukasti mutta varmasti, emme huuda emmekä raivoa. Supernanny Jo:n ohjelmasta on meidän perheessä ollut suurta apua...:-)

eikö kellään ole antaa neuvoja? Alan olemaan epätoivoinen, ei tuosta pojasta ihmistä kasva....



Taas tänään, kun lähdimme päiväkodista alkoi huuto " mä en haluu kävellä" .... Mikä siinä on, ettei hän opi???



terv

epätoivoinen ap

Jos periaatteinanne on, ettei ketään satuteta, kuten aiemmin kerroit. Selkäsauna on satuttamista ja se on vastoin periaatteitanne, joten älkää tehkö sitä. Lapsi ei tajua, miksi häntä saa satuttaa, mutta hän ei saa satuttaa ketään.



Toiseksi, ilmoitin viestin asiattomana ylläpidolle, koska lapsen fyysinen kurittaminen ja siihen yllyttäminen on laitonta. Toivon, että ketju poistettaisiin ja että teistä tehtäisiin rikosilmoitus.

jos olet lukenut ketjun, niin näet, että lapsi on saanut yhden kerran selkään viime viikolla.



Ja ihan vilpittömästi etsin vinkkejä ja ajateltavaa tästä palstalta - ennenkuin tuo lapsi saa toisenkin kerran elämässään selkään.



Pyydän siis, että jos viitsisit lukea " ap täällä" - otsikon alaiset viestit ja antaa vinkkejä ja ehdotuksia.

Ei muakaan huvita kävellä työmatkoja jos auto on rikki, mutta aikuisena en kilju sitä kadulla vaan kiroan itsekseni :)



Meilläkin tyttö kolistelee pöydän jalkaa syödessään tai keikkuu tuolilla.

Se ärsyttää mua. Sanon ensin " älä viitti kolata" .

Jos jatkaa, sanon" kuulitko? älä jaksa" .

Vielä jatkaa ja sanon " mene pois pöydästä jos et jaksa istua kunnolla, me muut halutaan syödä rauhassa"

Tyttö ei halua mennä koska on nälkä.

Käsken ottaa ruuan mukaansa ja tuoda astiat pois kun on syönyt.



En jaksa olla tiukkis. Riitoja mahtuu tähän maailmaan.

Suosittelen, että käännytte ammattikasvattajan puoleen, jolle kerrotte huolenne. Meitä se ainakin auttoi yhden kovapäisen lapsemme kanssa (ja muut aivan kilttejä ja sama kasvatus). Saimme todella hyvät neuvot ja ohjeistukset, ja pojan käytös menee päivä päivältä parempaan suuntaan, nyt kun me vanhemmat ymmärrämme mistä asiat johtuvat ja miksi poikamme reagoi niin negatiivisesti.



Poikammekin nauttii nyt elämästä aivan toisella tavalla, kun ei tarvitse koko ajan tapella meitä vastaan ja kärsiä rangaistuksia liukuhihnalta.

Asumme ulkomailla, emmekä edes puhu tämän maan kieltä kunnolla. Siksi kuulisin mielelläni yksityiskohtaisia ideoita, miten tätä voisi lähteä purkamaan. Tietty tilanteet ovat erilaisia, mutta voisitko yrittää selventää tilannettanne esimerkein. Ehkä opin niistä paljonkin.



ap

Nyt saan kimppuuni kaikki mammat täältä, mutta jos pahanteko on pitkäaikaista ja aivan tahallista kielloista ja muista rangaistuksista huolimatta, tekisin aivan samoin kuin teillä. Joskus on lapsen vaan pelättävä vanhempiaan.

ette te tuon lapsen luonnetta saa raameihin tungettua. Parempi olisi lopettaa tilanne jo alkuunsa esim viemällä jäähylle. Joskus, jos tappelu alkaa jostain " housuista" , voi olla parempi funtsia ihan rauhassa, että okei, jätkälllä on paha olo. Odotetaan että tuuli tasaantuu ja mietitään sitten pojan kanssa uudestaan, mitä tapahtui.



Kuulostaa ihan siltä, että teillä on jatkuva rangaistusten kierre, joka ei tule auttamaan kyllä yhtään, kun ei ole tähänkään mennessä. Toki voitte vedellä vaikka tuppivyöllä, mutta poika alkaa todennäköisesti käymään teidän päällenne.



Sitten olette todellisessa pulassa, koska ette uskalla hakea edes ulkopuolista apua. Koska pelkäätte sitä, että poika kertoo saaneensa selkäsaunan tai pelkäätte tunnustavanne sen. Sitten olette moganneet viimeisen päälle ja yritätte vain säilyttää maineenne rippeet.



Yhdellä kaverillani on tuollainen jatkuva yritys lannistaa lasten tahto. Niskasta puristellaan, riepotetaan, jäähyillään, merkkejä, tarroja, huudetaan, läimäytetään. Ihmetellään miksi lapsi uhmaa. Vaikka annettiin tukkapöllyä, ei se oppinut. Seuraavalla kerralla tuppo hiuksia irti, josko rauhottuisi. Ei rauhoitu.



Poika kävi viimein äitinsä päälle, kun kasvoi tarpeeksi isoksi...ei ollut kaunis näky! Nyt on ollut psykiatrisessa hoidossa pidempään. Vanhemmat esittävät psykiatrisella herran enkeleitä " ei me mitään, ihan samalla lailla on poika kasvatettu kuin muutkin, aina on rakastettu ja yritetty kaikkemme" .



Niin varmasti. Sellaista kuria ja vähättelyä en ole tavannut ikinä missään muussa perheessä, mielivaltaa. Lapsi parka. Älkää menkö samaa tietä, jooko.

Jättää vaan riehujan yksin eikä reagoi mihinkään hänen tekemisiinsä ja sanomisiinsa kunnes käytös on kohdallaan. Sitten kun rauhoittuu niin siivoaa sotkunsa, jos alkaa uusi kiukuttelu niin sama homma ja nukkumaan ei pääse ennen kuin on asiat kunnossa.

Kiinnostaisikin, miten poika reagoi?

Mulla on monesti ollu tosi lähellä, etten ole läimässy poikaa suuttuessani.

Lähes samoja keinoja muuten on koleiltu kuin teilläkin, mutta mikään ei auta.

Itseasiassa olen kokeillut täydellistä välinpitämättömyyttä. Ensimmäisen kerran kun otin sen käyttöön, niin poika kaatoi spagetit lattialle ja maidon pöydälle. Hän siis suuttui niiiiiin totaalisesti.

Se oli tosi tehokasta!



Periaatteeessa tämäkin tilanne olisi varmaan lauennut odottamisella. Mutta aina ei voi odottaa ja odottaa....

Vitoselle tiedoksi, että kyse ei ollut pelkistä " housuista" . Kyse oli koko aamun jatkuneesta kiusanteosta.



Poika alkoi itkemään tosi paljon. Tuli isänsä luota minun luokse nyyhkyttämään. Järkyttyi siis tosi pahasti. Ja on sen jälkeen ollut kuin enkeli.

Kuten sanoin, isä on se ymmärtäväinen osapuoli, siksi poika järkyttyi. Hän osaa laukaista tilanteet kääntämällä asiat nauruksi (esim. jos poika suuttuu ja alkaa lyömään, niin isä alkaa nyrkkeilemään ja tilanne laukeaa kahdessa sekunnissa. Minä otan holdingiin, ja se pitkittää).



En ymmärrä, miksi poika jaksaa tahtoa ja tahtoa. Hän ei ole koskaan saanut huutamalla mitään lävitse. Jos hän alkaa uhkailemaan, niin hän ei ainakaan saa haluamaansa. Silti hän huutaa ja uhkailee. Miksi?

Luin vitosen viestin uudestaan.



Pitää tarkentaa vielä kasvatusperiaatteitamme. Olemme aika joustavia. Meillä on kaksi perusperiaatetta, mistä emme jousta: ketään ei saa satuttaa eikä mitään saa rikkoa. Tämän lisäksi olemme alkaneet vaatia käytöstapoja viimeisen vuoden aikana, mm. ruokapöydässä istumista ja omien vaatteiden pukemista.



Kaikki ojentaminen ja rangaistukset liittyvät näiden kolmen kokonaisuuden piiriin.