Olen liian kova herkälle lapselleni, aiheutan traumoja.

Hae apua perheneuvolasta. Heti.

Monesti vanhemmat ärsyyntyvät lapsensa siitä ominaisuudesta, mitä eivät voi sietää itsessään. Eli oikeasti kyseessä on sinun ongelmasi, ei lapsen, ja tarvitset tukea sen käsittelemiseen. Lähes kaikilla vanhemmilla on joku tällainen juttu, vanhemmuus on ihmisenä kasvamista. Hae apua perheneuvolasta.

Melkein kaikilla noita tulee. Keskustelkaa asiasta ja pyydä anteeksi.

Oma äitini oli äiti helvetistä. Minä olin just sellainen jota äitini ei voinut sietää (ujo ja arka).

Lasta pitäisi rohkaista ja kannustaa - Sinuna hakisin apua itsellesi ja pian.

Jos tilanne jatkuu - menetät yhteyden lapseesi. Hän alkaa vihaamaan sua. Viha vain kääntyy lasta itseään kohtaan ja hän masentuu.

Lapsesi syrjäytyy, sillä sinä äitinä vihaat häntä.

Vierailija kirjoitti:

Hae apua perheneuvolasta. Heti.

Miten? Mitä ihmettä sanon puhelimessa. Ei väsymystäni ole ennenkään otettu kuuleviin korviin, ei neuvolasta, ei mieheltäni. Täytyy vaan jaksaa kun itse olen lapsia halunnut.

Soita neuvolaan ja pyydä apua. Toimit tilanteessa väärin ja he kyllä auttavat sinua toimivaannoikein

Kasvatte yhdessä - sinulla ei ole kaikkia vastauksia. Kuuntele lasta. Ymmärrä ja opi.

Jollekin kovapäiselle pitää olla kovempi. Meillä lapset kovapäisiä ja kova äänisiä.

Älä IKINÄ enää sano lapselle, ettet tule hakemaan, jos ei käyttäydy haluamallasi tavalla! Toiminnallasi todellakin aiheutat vaurioita, joista lapsi ei ehkä koskaan pääse yli. Hae apua ja heti, sillä ongelma on sinussa, ei lapsessa. Herkkä lapsi tarvii muita enemmän tukea, rohkaisua ja kannustusta, mutta se tapahtuu lapsen ehdoilla, ei sinun. Ja ennen kaikkea lapsi tarvitsee turvallisen äidin, jota ei tarvitse pelätä.

T. Herkkiksen äiti

Olet ihan kamala ihminen, miten voit sanoa pienelle tuolla tavalla, lapsi etsii turvaa pahalle ololle ja sinä lisäät sitä tahallasi. En voi käsittää, miksi kukaan tekisi noin lapselle.

M43

Ehdottomasti lopetat heti nuo hylkäämisuhkailusi! Lapselle ei voi sanoa, ettei häntä tulla hakemaan. Samaa sarjaa ovat myös uhkaukset pois antamisella, yksin jättämisellä yms.

Vierailija kirjoitti:

Älä IKINÄ enää sano lapselle, ettet tule hakemaan, jos ei käyttäydy haluamallasi tavalla! Toiminnallasi todellakin aiheutat vaurioita, joista lapsi ei ehkä koskaan pääse yli. Hae apua ja heti, sillä ongelma on sinussa, ei lapsessa. Herkkä lapsi tarvii muita enemmän tukea, rohkaisua ja kannustusta, mutta se tapahtuu lapsen ehdoilla, ei sinun. Ja ennen kaikkea lapsi tarvitsee turvallisen äidin, jota ei tarvitse pelätä.

T. Herkkiksen äiti

Tunnen että olen jo pilannut lapsen. Luulin ennen lapsiani että jaksan ja pystyn ja olen hyvä äiti. Nyt kun lapsi kasvaa, en jaksakaan, lapsi on todella fiksu ja huomaa ja kuulee herkästi kaiken, tuntosarvet on jatkuvasti pystyssä. Minun pitäisi jaksaa olla koko ajan läsnä ja hänelle erityinen. Jos en jaksa, saan olla syyllisyydessä kun taas tulee traumoja. Pidän lasta jo taakkana kun hän verottaa voimiani niin paljon, miksi hän ei voi olla kuin muutkin lapset, lapsekas ja leikkisä. Hän kaipaa aikuisten seuraa ja on kehityksessään edellä samanikäisiä, en enää tiedä miten tukea kehitystä kun kaikki tuntuu menevän niin väärin.

Löytyisikö sille lapselle jotain rauhallisia harrastuksia päiväkerhon sijaan? Onko sen ikäisille kuvataidekerhoja tai jotain? Miksi se ei halua mennä päiväkerhoon? Koulua ajatellen lapsi kai oppii tulevaisuudessa teeskentelemään sulle, että hänellä menee hyvin ja hän on reipas, koska se on asia, jonka haluat kuulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä IKINÄ enää sano lapselle, ettet tule hakemaan, jos ei käyttäydy haluamallasi tavalla! Toiminnallasi todellakin aiheutat vaurioita, joista lapsi ei ehkä koskaan pääse yli. Hae apua ja heti, sillä ongelma on sinussa, ei lapsessa. Herkkä lapsi tarvii muita enemmän tukea, rohkaisua ja kannustusta, mutta se tapahtuu lapsen ehdoilla, ei sinun. Ja ennen kaikkea lapsi tarvitsee turvallisen äidin, jota ei tarvitse pelätä.

T. Herkkiksen äiti

Tunnen että olen jo pilannut lapsen. Luulin ennen lapsiani että jaksan ja pystyn ja olen hyvä äiti. Nyt kun lapsi kasvaa, en jaksakaan, lapsi on todella fiksu ja huomaa ja kuulee herkästi kaiken, tuntosarvet on jatkuvasti pystyssä. Minun pitäisi jaksaa olla koko ajan läsnä ja hänelle erityinen. Jos en jaksa, saan olla syyllisyydessä kun taas tulee traumoja. Pidän lasta jo taakkana kun hän verottaa voimiani niin paljon, miksi hän ei voi olla kuin muutkin lapset, lapsekas ja leikkisä. Hän kaipaa aikuisten seuraa ja on kehityksessään edellä samanikäisiä, en enää tiedä miten tukea kehitystä kun kaikki tuntuu menevän niin väärin.

Sinulla on toivoa, usko pois. Kirjoituksistasi huomaa, että olet jo oikealla tiellä. Olet herännyt ajattelemaan omaa toimintaasi ja se on hieno juttu. Nyt rauhoitut ja alat ottaa hommaa haltuusi, asia kerrallaan. Ei sinun tarvitse olla mikään superäiti, mutta muista, että olet lapsellesi se ainoa äiti. Tärkeintä maailmassa. Tiedän, mistä puhun, sillä lapsesi kuulostaa aivan minun lapseltani. Ja tiedän myös, mitä on aivan tajuton väsymys ja riittämättömyyden tunne. Vaikka et sitä nyt ehkä uskokaan, niin sekin helpottaa jossain vaiheessa. Ja kaikki se aika ja energia, mitä lapsellesi nyt annat, vaikka kuinka väsyttäisi, kantaa hedelmää tulevina vuosina. Joka ikinen hellyydenosoitus, kuunneltu juttu ja kannustuksen sana kasvaa korkoa ja auttaa lastasi kasvamaan upeaksi tyypiksi. Älä luovuta, vaan etsi apua ja tukea. Mieluiten sekä läheisistäsi että ammattilaisista.

T. Se herkkiksen äiti

Sääliksi käy lasta. Olin itse kovan äidin herkkä lapsi, ja kyllä, olen saanut paljon henkistä tuskaa ja vaurioita siitä kun koin aina olevani vääränlainen koska äiti ei ymmärtänyt minua ollenkaan.

Äidille kaikki asiat on suoraviivaisia, ja asiat vaan tehdään eikä kitinä auta, tuntuipa miltä tahansa. Hänellä se on toiminut, ja kieltämättä hän on aikaansaavin ihminen jonka tunnen, mutta minä olin herkempi tapaus enkä pystynyt niin vaan tunkemaan "kitinöitä pyllyyn" ja menemään läpi vaan kaikesta. Niinpä sain aina voivottelua että miten sinusta on tullut tuollainen, miten tuommoinen nyhväle elämässä pärjää, elon tiellä heikot sortuu. Tätä jostain nelivuotiaasta asti päivittäin niin kyllähän siinä alkaa itsekin uskoa että on kelvoton pärjäämään elämässä mitenkäänpäin.

Lapsi itkee että hänellä tulee ikävä jonka vuoksi ei halua kerhoon, mitäs siihen vastata? Joka kerran sanon että äiti tulee sitten taas hakemaan. Tällä kertaa meni hermot ja sanoin että en sitten tule. Väärinhän se oli, tiesin sen. Mutta lapsi totteli ja reipastui joten keskustelen asiasta nyt kun haen hänet kotiin. Mutta se turhanpäiväinen kitinä vaikka tykkää siellä olla, alkaa siinä ovella kun mun pitäisi jo mennä, siinä palaa käämit kun toinen takertuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä IKINÄ enää sano lapselle, ettet tule hakemaan, jos ei käyttäydy haluamallasi tavalla! Toiminnallasi todellakin aiheutat vaurioita, joista lapsi ei ehkä koskaan pääse yli. Hae apua ja heti, sillä ongelma on sinussa, ei lapsessa. Herkkä lapsi tarvii muita enemmän tukea, rohkaisua ja kannustusta, mutta se tapahtuu lapsen ehdoilla, ei sinun. Ja ennen kaikkea lapsi tarvitsee turvallisen äidin, jota ei tarvitse pelätä.

T. Herkkiksen äiti

Tunnen että olen jo pilannut lapsen. Luulin ennen lapsiani että jaksan ja pystyn ja olen hyvä äiti. Nyt kun lapsi kasvaa, en jaksakaan, lapsi on todella fiksu ja huomaa ja kuulee herkästi kaiken, tuntosarvet on jatkuvasti pystyssä. Minun pitäisi jaksaa olla koko ajan läsnä ja hänelle erityinen. Jos en jaksa, saan olla syyllisyydessä kun taas tulee traumoja. Pidän lasta jo taakkana kun hän verottaa voimiani niin paljon, miksi hän ei voi olla kuin muutkin lapset, lapsekas ja leikkisä. Hän kaipaa aikuisten seuraa ja on kehityksessään edellä samanikäisiä, en enää tiedä miten tukea kehitystä kun kaikki tuntuu menevän niin väärin.

Sinulla on toivoa, usko pois. Kirjoituksistasi huomaa, että olet jo oikealla tiellä. Olet herännyt ajattelemaan omaa toimintaasi ja se on hieno juttu. Nyt rauhoitut ja alat ottaa hommaa haltuusi, asia kerrallaan. Ei sinun tarvitse olla mikään superäiti, mutta muista, että olet lapsellesi se ainoa äiti. Tärkeintä maailmassa. Tiedän, mistä puhun, sillä lapsesi kuulostaa aivan minun lapseltani. Ja tiedän myös, mitä on aivan tajuton väsymys ja riittämättömyyden tunne. Vaikka et sitä nyt ehkä uskokaan, niin sekin helpottaa jossain vaiheessa. Ja kaikki se aika ja energia, mitä lapsellesi nyt annat, vaikka kuinka väsyttäisi, kantaa hedelmää tulevina vuosina. Joka ikinen hellyydenosoitus, kuunneltu juttu ja kannustuksen sana kasvaa korkoa ja auttaa lastasi kasvamaan upeaksi tyypiksi. Älä luovuta, vaan etsi apua ja tukea. Mieluiten sekä läheisistäsi että ammattilaisista.

T. Se herkkiksen äiti

Samat sanat. En ymmärrä tätä alapeukkujen määrää: luuletteko, että uupunut äiti, joka ymmärtää toimivansa väärin saa niistä jonkin ahaa-elämyksen ja voimia? Jos ap todella olisi toivottoman kova, ei hän täältä mitään neuvoja kyselisi, koska ei käsittäisi koko tilannetta. Hän ajattelisi lapsessa olevan vikaa ja sillä selvä. Olen itse herkkä ja lapseni ovat herkkiä, mutta silti ei ole ollut helppoa. Esikoispoika oli pienenä todella arka ja hyvin erikoinen kiinnostuksenkohteiltaan (myöhemmin sai Asperger-diagnoosinkin, mutta eihän tuosta mitään apua silloin ollut). Olin itse ollut koulukiusattu ja vietin unettomia öitä miettien aran pojan tulevaisuutta kovassa maailmassa. Ei minun ollut helppo päivästä toiseen arjessa ihan teoissa ja sanoissa hyväksyä poikaani, vaikka häntä yli kaiken rakastin. Ja tein virheitä, kyllä, tein virheitä, joita kadun lopun ikääni, mutta niiden vangiksi en voi jäädä. Virheistä pitää oppia ja pyrkiä parempaan, mutta mikään ruoskinta itsen tai muiden toimesta ei opeta mitään. Ap:lle suosittelen tutustumista Elaine Aronin erityisherkkyydestä kertoviin kirjoihin (yksi on erityisesti lapsista kirjoitettu), josko niistä löytyisi apua. Samaten Liisa Keltikangas-Järvisen kirjat mm. temperamentista auttavat ymmärtämään, miten meitä on joka junaan. Kaikki nuo pahimmat ylilyönnit (uhkaaminen hylkäämisellä) pitää vaan kitkeä pois, kehu vaikka itseäsi, kun saat nielaistua pahat sanat. Mutta noin muuten ymmärrys juuri tästä lapsesta ja miten toimin hänen kanssaan kehittyy ajan kanssa ja vaikka apua on saatavilla, suurin viisaus on kaivettava omasta sisimmästä. Kyllä sinä osaat. Voit luoda lapsellesi paremman lapsuuden kuin omasi oli, usko pois.

Jos olet fb:ssa, liity erityisherkkien lasten vanhemmat -ryhmään. Sieltä saa loistavaa vertaistukea ja neuvoja herkän lapsen kanssa toimimiseen, juuri tällaisiin tilanteisiin ja tuntemuksiin joita kuvailit... Ja lue Elaine Aaronin kirja "erityisherkkä lapsi". Mulle ainakin se oli silmiä avaava. Vaikka ei itse olisi ihan vakuuttunut koko eritysherkkyyden konseptista (kuten minä), niin siitä saa tosi hyviä neuvoja. Mutta ehdottomasti otat nyt itseäsi niskasta kiinni ja alat "opetella" herkän lapsen kasvattamista! Muuten voi tulla pahaa jälkeä. Olet jo oikealla tiellä, kun olet tunnustanut ongelman.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi itkee että hänellä tulee ikävä jonka vuoksi ei halua kerhoon, mitäs siihen vastata? Joka kerran sanon että äiti tulee sitten taas hakemaan. Tällä kertaa meni hermot ja sanoin että en sitten tule. Väärinhän se oli, tiesin sen. Mutta lapsi totteli ja reipastui joten keskustelen asiasta nyt kun haen hänet kotiin. Mutta se turhanpäiväinen kitinä vaikka tykkää siellä olla, alkaa siinä ovella kun mun pitäisi jo mennä, siinä palaa käämit kun toinen takertuu.

Älä mene mukaan siihen lapsen tunteeseen. Kun sinun on aika lähteä, toteat rauhallisesti, että äidin on nyt mentävä, mutta tulen sitten hakemaan, hauskaa kerhopäivää. Ja sitten vain menet. Vaikka lapsi jää perään huutamaan/itkemään/raivoamaan, jatkat matkaasi etkä taaksesi vilkuile. Useimmiten lapsi rauhoittuu heti, kun äiti ei enää ole näköpiirissä. Tämä on ihan perusjuttu, jonka jokaikinen lapsensa tarhaan vievä vanhempi joutuu opettelemaan. Aluksi se on vaikeaa, mutta jäämällä vetkuttelemaan vain pahennat asiaa. Varsinkin, jos se johtaa suuttumiseen ja uhkailuun, ettet tule hakemaan.

Tää ei voi olla TOTTA! Sairasta touhua, hyi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä IKINÄ enää sano lapselle, ettet tule hakemaan, jos ei käyttäydy haluamallasi tavalla! Toiminnallasi todellakin aiheutat vaurioita, joista lapsi ei ehkä koskaan pääse yli. Hae apua ja heti, sillä ongelma on sinussa, ei lapsessa. Herkkä lapsi tarvii muita enemmän tukea, rohkaisua ja kannustusta, mutta se tapahtuu lapsen ehdoilla, ei sinun. Ja ennen kaikkea lapsi tarvitsee turvallisen äidin, jota ei tarvitse pelätä.

T. Herkkiksen äiti

Tunnen että olen jo pilannut lapsen. Luulin ennen lapsiani että jaksan ja pystyn ja olen hyvä äiti. Nyt kun lapsi kasvaa, en jaksakaan, lapsi on todella fiksu ja huomaa ja kuulee herkästi kaiken, tuntosarvet on jatkuvasti pystyssä. Minun pitäisi jaksaa olla koko ajan läsnä ja hänelle erityinen. Jos en jaksa, saan olla syyllisyydessä kun taas tulee traumoja. Pidän lasta jo taakkana kun hän verottaa voimiani niin paljon, miksi hän ei voi olla kuin muutkin lapset, lapsekas ja leikkisä. Hän kaipaa aikuisten seuraa ja on kehityksessään edellä samanikäisiä, en enää tiedä miten tukea kehitystä kun kaikki tuntuu menevän niin väärin.

Sinulla on toivoa, usko pois. Kirjoituksistasi huomaa, että olet jo oikealla tiellä. Olet herännyt ajattelemaan omaa toimintaasi ja se on hieno juttu. Nyt rauhoitut ja alat ottaa hommaa haltuusi, asia kerrallaan. Ei sinun tarvitse olla mikään superäiti, mutta muista, että olet lapsellesi se ainoa äiti. Tärkeintä maailmassa. Tiedän, mistä puhun, sillä lapsesi kuulostaa aivan minun lapseltani. Ja tiedän myös, mitä on aivan tajuton väsymys ja riittämättömyyden tunne. Vaikka et sitä nyt ehkä uskokaan, niin sekin helpottaa jossain vaiheessa. Ja kaikki se aika ja energia, mitä lapsellesi nyt annat, vaikka kuinka väsyttäisi, kantaa hedelmää tulevina vuosina. Joka ikinen hellyydenosoitus, kuunneltu juttu ja kannustuksen sana kasvaa korkoa ja auttaa lastasi kasvamaan upeaksi tyypiksi. Älä luovuta, vaan etsi apua ja tukea. Mieluiten sekä läheisistäsi että ammattilaisista.

T. Se herkkiksen äiti

Samat sanat. En ymmärrä tätä alapeukkujen määrää: luuletteko, että uupunut äiti, joka ymmärtää toimivansa väärin saa niistä jonkin ahaa-elämyksen ja voimia? Jos ap todella olisi toivottoman kova, ei hän täältä mitään neuvoja kyselisi, koska ei käsittäisi koko tilannetta. Hän ajattelisi lapsessa olevan vikaa ja sillä selvä. Olen itse herkkä ja lapseni ovat herkkiä, mutta silti ei ole ollut helppoa. Esikoispoika oli pienenä todella arka ja hyvin erikoinen kiinnostuksenkohteiltaan (myöhemmin sai Asperger-diagnoosinkin, mutta eihän tuosta mitään apua silloin ollut). Olin itse ollut koulukiusattu ja vietin unettomia öitä miettien aran pojan tulevaisuutta kovassa maailmassa. Ei minun ollut helppo päivästä toiseen arjessa ihan teoissa ja sanoissa hyväksyä poikaani, vaikka häntä yli kaiken rakastin. Ja tein virheitä, kyllä, tein virheitä, joita kadun lopun ikääni, mutta niiden vangiksi en voi jäädä. Virheistä pitää oppia ja pyrkiä parempaan, mutta mikään ruoskinta itsen tai muiden toimesta ei opeta mitään. Ap:lle suosittelen tutustumista Elaine Aronin erityisherkkyydestä kertoviin kirjoihin (yksi on erityisesti lapsista kirjoitettu), josko niistä löytyisi apua. Samaten Liisa Keltikangas-Järvisen kirjat mm. temperamentista auttavat ymmärtämään, miten meitä on joka junaan. Kaikki nuo pahimmat ylilyönnit (uhkaaminen hylkäämisellä) pitää vaan kitkeä pois, kehu vaikka itseäsi, kun saat nielaistua pahat sanat. Mutta noin muuten ymmärrys juuri tästä lapsesta ja miten toimin hänen kanssaan kehittyy ajan kanssa ja vaikka apua on saatavilla, suurin viisaus on kaivettava omasta sisimmästä. Kyllä sinä osaat. Voit luoda lapsellesi paremman lapsuuden kuin omasi oli, usko pois.

Ihania vastauksia teiltä kummaltakin. Kiitos niistä! Olen kahden vaiheilla soitanko perheneuvolaan, mutta jos vika on minussa, pitäisikö soittaa johonkin muualle. Tiedän että olen saanut tarpeekseni kotona olemisesta ja yksinäisyydestä, en vain tiedä mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, mihin soittaa. Olen niin yksin. Ap