Lue keskustelun säännöt.
Kuinka paljon minuuden on pakko muuttua äitiyden myötä?
13.12.2016 |
Otsikko ehkä epäselvä, mutta tarkoitan sitä, että kuinka paljon sitä persoonaa ennen äitiyttä, pystyy säilyttämään ja ilmaisemaan, sen jälkeen kun on tullut äidiksi?
Olen seurannut muutamia äidiksi tulleita kavereitani muutamien vuosien ajan ja huomannut että heidän persoonansa on muuttunut paljon: harrastukset jääneet, mielenkiinnon kohteet vaihtuneet, musiikkimaku vaihtunut, vapaa-ajanviettotavat aivan erilaisia, itsestään huolehtiminen, muodin seuraaminen, työhaasteet ja tavoitteet.... lista on pitkä.
Ja mua pelottaa! Aidosti pelottaa, että me saamme lapsen ja minä katoan. Häviän jonnekin taustalle. Minut laitetaan hyllylle odottelemaan 18 vuoden ajaksi, kunnes lapsi lähtee opiskelemaan ja voin palata itsekseni.
Ymmärtääkö täällä kukaan mitä tarkoitan? Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.
Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.
Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?
Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.
Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(
Surullista. Jokainen lapsi ansaitsisi lapsuuden, jossa on rakkautta ja imoa. Kokemuksen, että minä tuotan iloa, minä olen tärkeä ja hyvä.
Verrattuna viestiin, että pilasin äitini elämän. Se viesti kyllä katkeruudesta välittyy.Minusta viestistä ei kylläkään välity, etteikö viestin kirjoittaja saisi silti iloa lapsistaan, vaikka arki onkin raskasta, kun mitään omaa ei koskaan ole. Sinulta puuttuu empatiakyky, jos et tätä ymmärrä.
Tästä välittyy pelkkää surkeutta. Elämä on ohi. Uudelleen en lähtisi. Itsekkyyttä ja pahaa oloa. Se välityy 100% lapsiin.
Ja tämä johtuu täysin siitä ettei ole tunnesidettä omiin lapsiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.
Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.
Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?
Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.
Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(
Surullista. Jokainen lapsi ansaitsisi lapsuuden, jossa on rakkautta ja imoa. Kokemuksen, että minä tuotan iloa, minä olen tärkeä ja hyvä.
Verrattuna viestiin, että pilasin äitini elämän. Se viesti kyllä katkeruudesta välittyy.Minusta viestistä ei kylläkään välity, etteikö viestin kirjoittaja saisi silti iloa lapsistaan, vaikka arki onkin raskasta, kun mitään omaa ei koskaan ole. Sinulta puuttuu empatiakyky, jos et tätä ymmärrä.
Mistä sen ilon voi päätellä?
Empatia - miltä näistä lapsista tuntuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.
Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.
Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?
Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.
Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(
Surullista. Jokainen lapsi ansaitsisi lapsuuden, jossa on rakkautta ja imoa. Kokemuksen, että minä tuotan iloa, minä olen tärkeä ja hyvä.
Verrattuna viestiin, että pilasin äitini elämän. Se viesti kyllä katkeruudesta välittyy.
No tulepas itse tähän yli kymmeneksi vuodeksi ilman mitään hengähdystaukoa! Hyvähän se huudella jos itsellä on mummolat ja exät lapsia hoitamassa.
Ymmärrätkö sinä että minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen mahdollisuutta esim. käydä kampaajalla tai ostaa uusia vaatteita? Jos näihin olisi jostain syystä varaa (ei tod. ole) niin en pääsisi kun lapset pitäisi ottaa mukaan? Ymmärrätkö sinä miten lapset roikkuu kuin hukkuvat siinä ainoassa vanhemmassa, et pääse edes vessaan yksin?
Nyt on tulossa taas joululoma, toisella lapsista se kestää 3 viikkoa! Itse olen töissä, perkele on sydän syrjällään miten se pärjää yksin kotona! Ja koko joulu on paskaa, kolmisin ollaan taas eikä lahjoja ollut vara ostaa kuin muutama, tiedän jo lasten pettyvän. Ja luulis palkassa näkyvän että teen töitä kuin hullu, no eipä näy. Tämä pätkä loppuu taas tammikuussa, siihen asti saan huikeat 1200€/kk! Mahtavaa, harmi kun pelkkä vuokra on 850€/kk.
Voitte kaikki haistaa pitkän paskan. Minä kadun todella syvästi että tein lapset tänne kärsimään ja pilasin omankin elämäni! Saisinpa edes yhden päivän joskus elää ilman murhetta rahasta ja kaikesta. Mä en jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.
Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.
Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?
Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.
Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(
Surullista. Jokainen lapsi ansaitsisi lapsuuden, jossa on rakkautta ja imoa. Kokemuksen, että minä tuotan iloa, minä olen tärkeä ja hyvä.
Verrattuna viestiin, että pilasin äitini elämän. Se viesti kyllä katkeruudesta välittyy.No tulepas itse tähän yli kymmeneksi vuodeksi ilman mitään hengähdystaukoa! Hyvähän se huudella jos itsellä on mummolat ja exät lapsia hoitamassa.
Ymmärrätkö sinä että minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen mahdollisuutta esim. käydä kampaajalla tai ostaa uusia vaatteita? Jos näihin olisi jostain syystä varaa (ei tod. ole) niin en pääsisi kun lapset pitäisi ottaa mukaan? Ymmärrätkö sinä miten lapset roikkuu kuin hukkuvat siinä ainoassa vanhemmassa, et pääse edes vessaan yksin?
Nyt on tulossa taas joululoma, toisella lapsista se kestää 3 viikkoa! Itse olen töissä, perkele on sydän syrjällään miten se pärjää yksin kotona! Ja koko joulu on paskaa, kolmisin ollaan taas eikä lahjoja ollut vara ostaa kuin muutama, tiedän jo lasten pettyvän. Ja luulis palkassa näkyvän että teen töitä kuin hullu, no eipä näy. Tämä pätkä loppuu taas tammikuussa, siihen asti saan huikeat 1200€/kk! Mahtavaa, harmi kun pelkkä vuokra on 850€/kk.
Voitte kaikki haistaa pitkän paskan. Minä kadun todella syvästi että tein lapset tänne kärsimään ja pilasin omankin elämäni! Saisinpa edes yhden päivän joskus elää ilman murhetta rahasta ja kaikesta. Mä en jaksa.
Teitä on kolme, kaksi lasta. Toinen 11 ja toinen 12?
Sen ikäiset voi kyllä jo jättää kampaajan ajaksi yksin. Ei hätää
Ja tulot. Teille jää vuokran jälkeen 350 kolmelle? Asumistukea ja toimeentulotukea hakemaan! Elatusmaksut ja lapsilisät myös.
Hae myös perheneuvolasta tukea. Tarvitset sitä
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.
Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.
Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?
Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.
Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(
Ikävää että olet totaaliyksinhuoltaja ilman kunnon tukiverkkoja. Toisaalta lapsesi ovat varmaan aikuisia, kun olet nelikymppinen. Älä nyt oikeasti ajattele, että elämäsi oli tässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se minuus jää odottamaan 18 vuodeksi. Se muuttuu pysyvästi. Ei se ole mitään luopumista vaan muutosta ja se elämä lasten kanssa on elämää. Ei mitään minä sivussa vaan minä elän erilaista elämää. Minä kasvan ja muutun
Jaa-a. No miksi sitten niin monet odottavat sitä että lapset muuttaa kotoa ja saa taas oman elämän takaisin? Tällä palstallakin moni on sen sanonut.
Siinä vaiheessa saa sitten keskittyä vain omaan napaan. Töiden jälkeen ei ole kiire kotiin laittamaan ruokaa vaan voi jäädä rauhassa ylitöihin tai mennä kaupungille. Miehelle voi sanoa, että keitä vaikka makaronia, jos on nälkä. Jos käy päivällä syömässä hyvin, illalla riittää tee ja voileivät. Kaupassa käyntiä voi venyttää, jos ei huvita, kun lapselle ei tarvitse olla monipuolista ja terveellistä syötävää.
Ainakin minulle lapsille ruuanlaitto oli tärkeää, oli lapset sitten 9- tai 19-vuotiaita. Osaksi se oli tapa osoittaa rakkautta ja huolenpitoa. Sitä tuli tehtyä vuosien myötä niin paljon, että nykyisin keitän kaurapuuron, jos viitsin, muuten mies tekee ruuan. Mies ilahtuu lasten kotireissuista, silloin kuulemma on niin hyvää syötävää.
Onhan tässä muutenkin vapaa-aikaa entistä enemmän ja kaiken sen voin käyttää itseeni ilman mitään omantunnon pistosta.
Riippuu ihmisestä. Minulla on monia kavereita, jotka eivät ole muuttuneet yhtään äitiyden myötä. He toisaalta olivat jo valmiiksi kotona viihtyviä, vähän laimeita, eivät oikein harrastaneet mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuus muovautuu ja muuttuu koko ajan. Ei sitä estä edes se, että päättää olla hankkimatta lapsia. Persoonallinen tapa toimia on suht pysyvää.
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.
Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.
Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?
Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.
Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(
Perheenne tilanne kuulostaa kurjalta ja sinä väsyneeltä. Ala ratkoa asiaa niinkuin jo parissa viestissä vinkattiin. Noilla tuloilla haet toimeentulotukea, ja ota yhteyttä perheneuvolaan ja etsi lapsille vaikka tukiperhe niin saat vähän omaa aikaakin. Ja hei, lapsesi ovat täysi-ikäisiä kun sinä olet vielä alle 40. Meilläpäin noihin aikoihin hankitaan vasta esikoisia, ja ennen sitä kyllä käydään edelleen festareilla. Hyvin sinäkin ehdit vielä.
Silti, ei tämä ihan ole ehkä sitä mitä ap mietti viestissään. Sinä olet väsynyt, et hukkunut äitiyteen. On eri asia kadota mama-landiaan ja elää lastensa kautta (ja tätä aloituksessa vissiin pelättiin) kuin kokea elämäntilanteensa raskaaksi. Tuo minuuden katoaminen on yleensä henkistä laatua joka tapahtuu ulkoisista puitteista huolimatta, raskas lapsiperhe-elämä on usein seurausta muista tekijöistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton ja yksi syistä (monen muun joukossa) on nimenomaan tuo identitetti "pulma". Oma identitettini ei sellaisenaan sopisi äidiksi ja minun pitäisi muuttaa itseäni huomattavan paljon. Eikä sekään välttämättä onnistu. Olen nimittäin voimakkaasti introvertti enkä minä tiedä pystyisinkö minä taipumaan oman identiteettini peruspilareista. Siitä kuka minä olen. Tuo oli tietenkin yksi esimerkki, mutta lista jatkuu mm. temperamentin puolella jne.
Ei kai introverttius ole mitenkään identiteettiin liittyvä asia vaan persoonallisuuden piirre joka on ja pysyy? Olen itsekin introvertti enkä taivu siitä mihinkään, en voi, mutta en myöskään halua. Ei tämä minun nähdäkseni ole silti mitenkään äitiyttäni määrittävä tai vähentävä tekijä. (Pikku)lapsen kanssa oleminen kuormittaa introverttia ja ekstroverttia yhtälailla. Tuskin ekstrovertti äitikään saa kaipaamaansa virtaa ihmiskontakteista sillä että istuu hiekkalaatikolla taaperon kanssa? Pikkulasten päätön meteli hermostuttaa varmasti ekstroverttiä yhtälailla kuin minuakin.
Ei äidin tarvitse olla minkään tietynlainen ollakseen hyvä äiti. Ainoa mitä lapsi oikeastaan tarvitsee ruuan lisäksi on emotionaalista turvallisuutta vanhemmiltansa. Tätä voi tarjota hyvin monenlaisilla elämäntavoilla ja luonteenpiirteillä varustettu perhe.
Minusta viestistä ei kylläkään välity, etteikö viestin kirjoittaja saisi silti iloa lapsistaan, vaikka arki onkin raskasta, kun mitään omaa ei koskaan ole. Sinulta puuttuu empatiakyky, jos et tätä ymmärrä.