Kuinka paljon minuuden on pakko muuttua äitiyden myötä?

Ei ole pakko muuttua yhtään. Ne sinun ystäväsi ovat varmaan halunneet muuttua, tai antaa kuvan, että ovat erilaisia kuin ennen.

Kyllähän se näyttää olevan niin että kun tulee äidiksi niin minuus katoaa ja muuttuu äitihahmoksi. Sitten tärkeimpiä asioita ovat enää lapset.  Ystävät ja muu entinen elämä unohdetaan, tietenkin pakollista rahaa tuovaa työtä lukuunottamatta (jotkut unohtaa senkin). Korkeintaan hankitaan uusia äitikavereita, joiden kanssa voidaan puhua niistä samanikäisistä lapsista, kakkavaipoista ja mahataudeista.

Kyllä jokainen muuttuu äitiyden myötä, myönsi tai ei. Muuttumisen hyvä puoli on, että entistä minäänsä ei osaa kaivata. Asioita entisestä elämästä toki voi.

Paljon on kiinni siitäkin, millaiseen arkeen on tottunut. Jos on pyörittänyt vaikka maatilaa eläimineen) tämä veikkaus, itse en ole niin tehnyt), ei tarvitse ihan alusta pitäen opetella sitä 24/7 vastuun ottoa, mikä alussa väsytti ainakin minua, vanhaa äkkilähtöhippiä, eniten.

Ei se minuus jää odottamaan 18 vuodeksi. Se muuttuu pysyvästi. Ei se ole mitään luopumista vaan muutosta ja se elämä lasten kanssa on elämää. Ei mitään minä sivussa vaan minä elän erilaista elämää. Minä kasvan ja muutun

lapset ottavat paljon, saattavat erityisesti ensimmäisinä vuosinaan imeä vanhemmista kaikki mehut. Siinä helposti unohtaa itsensä, koska et voi enää tuijottaa vain omaa napaasi.

Toisaalta lapsi on niin valtaisa elämänmuutos, että elämää ohjaavat arvot muuttuvat. Se on ihan luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Ei se minuus jää odottamaan 18 vuodeksi. Se muuttuu pysyvästi. Ei se ole mitään luopumista vaan muutosta ja se elämä lasten kanssa on elämää. Ei mitään minä sivussa vaan minä elän erilaista elämää. Minä kasvan ja muutun

Jaa-a. No miksi sitten niin monet odottavat sitä että lapset muuttaa kotoa ja saa taas oman elämän takaisin? Tällä palstallakin moni on sen sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se minuus jää odottamaan 18 vuodeksi. Se muuttuu pysyvästi. Ei se ole mitään luopumista vaan muutosta ja se elämä lasten kanssa on elämää. Ei mitään minä sivussa vaan minä elän erilaista elämää. Minä kasvan ja muutun

Jaa-a. No miksi sitten niin monet odottavat sitä että lapset muuttaa kotoa ja saa taas oman elämän takaisin? Tällä palstallakin moni on sen sanonut.

En ole se jolta kysyt, mutta en minä oikeastaan sen takia odottanut, että lapset muuttaisi pois, että saisin oman elämän takaisin, enhän minä enää edes halunnut olla alle kolmekymppinen (en tietty voisikaan) ja elää sillä tavoin kuin silloin elin ennen lapsia. Mutta kun se lasten aikuistuminen oli käsillä, siihen oli viisainta suhtautua siten, että ahaa, nyt elämä muuttuu tähän uuteen suuntaan, hieno homma! Minuuteni minulla on ollut ihan koko elämäni. :)

Ihan turhaa paasausta tuollainen. Jokainen äiti voi itse päättää millainen on. Toki lapsi on alussa elämän keskipisteenä ja vie huomiota, mutta kyllä itse ainakin haluan näyttää hyvältä ja puhua paljon muustakin kun lapsiin liittyvästä. Silti lapsi on mulle tärkein ja huolehdin hänestä hyvin. Ehkä jos ei ole ollut omaa elämää ennen niin tyhjiön voi täyttää vaippakakka-asioihin

Olen lapseton ja yksi syistä (monen muun joukossa) on nimenomaan tuo identitetti "pulma". Oma identitettini ei sellaisenaan sopisi äidiksi ja minun pitäisi muuttaa itseäni huomattavan paljon. Eikä sekään välttämättä onnistu. Olen nimittäin voimakkaasti introvertti enkä minä tiedä pystyisinkö minä taipumaan oman identiteettini peruspilareista. Siitä kuka minä olen. Tuo oli tietenkin yksi esimerkki, mutta lista jatkuu mm. temperamentin puolella jne.

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton ja yksi syistä (monen muun joukossa) on nimenomaan tuo identitetti "pulma". Oma identitettini ei sellaisenaan sopisi äidiksi ja minun pitäisi muuttaa itseäni huomattavan paljon. Eikä sekään välttämättä onnistu. Olen nimittäin voimakkaasti introvertti enkä minä tiedä pystyisinkö minä taipumaan oman identiteettini peruspilareista. Siitä kuka minä olen. Tuo oli tietenkin yksi esimerkki, mutta lista jatkuu mm. temperamentin puolella jne.

Minäkin olen introvertti, mutta enpä tuota tiennyt siihen aikaan, kun lapsia sain. Ei silloin puhuttu yleisesti näistä persoonallisuustyypeistä. Mutta jälkikäteen voisin ajatella, että se ominaisuuteni on "suojellut" minua. Kun minua ei juurikaan kiinnosta kenenkään toisten vanhemmuus, olen pystynyt olemaan juuri sellainen äiti kuin nyt satun olemaan, ilman paineita muuttua sen mukaan, millaisina jotkut muut "esiintyvät". 

Miksi muutos pelottaa? Jos muutut äitiyden myötä, todennäköisesti haluat sitä. Ei kukaan pakota. Lapsen myötä uudet asiat astuvat elämään, joihin et ole kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota ja tähän uuteen maailmaan saattaa innolla uppoutua. Ja miksi niin ei saisi käydä? Pelkäätkö pohjimmiltasi, että muut säälittelevät kadonnutta sinua samalla tavalla, kuin sinä teet nyt muille? Ihan hölmöä...

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se näyttää olevan niin että kun tulee äidiksi niin minuus katoaa ja muuttuu äitihahmoksi. Sitten tärkeimpiä asioita ovat enää lapset.  Ystävät ja muu entinen elämä unohdetaan, tietenkin pakollista rahaa tuovaa työtä lukuunottamatta (jotkut unohtaa senkin). Korkeintaan hankitaan uusia äitikavereita, joiden kanssa voidaan puhua niistä samanikäisistä lapsista, kakkavaipoista ja mahataudeista.

Onnellisena elin tätä vaihetta lasten pikkulapsiajan eli muutaman vuoden. Sitten alkoi kyllästyttämään ja löysin uudestaan entiset mielenkiinnon kohteet ja terveen itsekkyyden, eli en esim. enää osta kalliita vaatteita (Mini Rodini, Gugguu yms) lapsilleni vaan ostan hintavia, hyvännäköisiä vaatteita itselleni ja käyn salilla huolehtimassa kunnostani. Mies tyytyväinen ja itsellä hyvä olo. Pari äitikaveria jäänyt, joiden kanssa käydään välillä viettämässä iltaa. Muutoin tapaan vanhoja kavereitani. Eiköhän ole ihan normaalia hurahtaa äitiyteen muutamaksi vuodeksi elämästään ja mitä väärää siinä on. Koko elämä on yhtä muutosta. Niinhän me kehitymme ja opimme elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton ja yksi syistä (monen muun joukossa) on nimenomaan tuo identitetti "pulma". Oma identitettini ei sellaisenaan sopisi äidiksi ja minun pitäisi muuttaa itseäni huomattavan paljon. Eikä sekään välttämättä onnistu. Olen nimittäin voimakkaasti introvertti enkä minä tiedä pystyisinkö minä taipumaan oman identiteettini peruspilareista. Siitä kuka minä olen. Tuo oli tietenkin yksi esimerkki, mutta lista jatkuu mm. temperamentin puolella jne.

Minäkin olen introvertti, mutta enpä tuota tiennyt siihen aikaan, kun lapsia sain. Ei silloin puhuttu yleisesti näistä persoonallisuustyypeistä. Mutta jälkikäteen voisin ajatella, että se ominaisuuteni on "suojellut" minua. Kun minua ei juurikaan kiinnosta kenenkään toisten vanhemmuus, olen pystynyt olemaan juuri sellainen äiti kuin nyt satun olemaan, ilman paineita muuttua sen mukaan, millaisina jotkut muut "esiintyvät". 

Ei minunkaan aikoinani "puhuttu" pers.tyypeista :) mutta olen aina tiedostanut itseäni ja muita ympärilläni vähän syvemmin. En myöskään maininnut muita piireitäni kuten hitaasti uusiin asioihin suhtautuminen ja tietynlainen herkkyys ärsykkeisiin. Toisaalta saatan jopa olla mukavuudenhaluinen, koska en halua laittaa itseäni tilanteisiin, jotka stressaavat minua liikaa jo alunalkaen :) puhumattakaan jos se tilanne on päällä monta vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Otsikko ehkä epäselvä, mutta tarkoitan sitä, että kuinka paljon sitä persoonaa ennen äitiyttä, pystyy säilyttämään ja ilmaisemaan, sen jälkeen kun on tullut äidiksi?

Olen seurannut muutamia äidiksi tulleita kavereitani muutamien vuosien ajan ja huomannut että heidän persoonansa on muuttunut paljon: harrastukset jääneet, mielenkiinnon kohteet vaihtuneet, musiikkimaku vaihtunut, vapaa-ajanviettotavat aivan erilaisia, itsestään huolehtiminen, muodin seuraaminen, työhaasteet ja tavoitteet.... lista on pitkä.

Ja mua pelottaa! Aidosti pelottaa, että me saamme lapsen ja minä katoan. Häviän jonnekin taustalle. Minut laitetaan hyllylle odottelemaan 18 vuoden ajaksi, kunnes lapsi lähtee opiskelemaan ja voin palata itsekseni.

Ymmärtääkö täällä kukaan mitä tarkoitan? Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Ei oman minuuden tarvitse hävitä lapsen myötä. Sen ilmenemismuodot ulospäin ja omiin kiinnostuksenkohteisiin käytetty aika toki muuttuvat, mutta ei oma sisin ja persoona. 

Monet mainitsemistasi asioista ovat sellaisia jotka muuttuvat ihmisillä elämän varrella muutenkin. Harva lapseton viisikymppinen viettää vapaa-aikaansa samalla tavalla kuin kaksikymppisenä. Harva lapseton viisikymppinen on kiinnostunut vain samoista asioista kuin kaksikymppisenä.

Harrastukset saattavat toki ainakin vähäksi aikaa jäädä, sillä vuorokauden tunteja on nyt jakamassa yksi tekijä lisää. Minusta se ei kerro minuuden muuttumisesta, moni joutuu priorisoimaan ajankäyttöään uusiksi esimerkiksi opiskelijasta työelämään siirtyessäkin. Ja harrastuksiakin on monenlaisia, jos se on vain harrastus, se saakin jäädä. Harrastukset vaihtuvat usein elämän varrella. Jos harrastuksella on taas syvempi merkitys ja se on nimenomaan osa identiteettiä, silloin sille haluaa, ja pitää, ottaa aikaa perheellisenäkin.

Nuorena lapsen saaneilla tämä ehkä korostuu? Silloin lapsen myötä jää elämästä paljon sellaista pois joka jäisi joka tapauksessa matkan varrelle muutenkin. Esim. muodin seuraaminen on ehkä hyvä esimerkki tästä. Ihan jokaista kolmikymppistä se ei enää kiinnosta, mutta niitä joille se o oikea intohimo, se on kyllä sitä lasten aikana ja jälkeenkin.

.

Vierailija kirjoitti:

Miksi muutos pelottaa? Jos muutut äitiyden myötä, todennäköisesti haluat sitä. Ei kukaan pakota. Lapsen myötä uudet asiat astuvat elämään, joihin et ole kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota ja tähän uuteen maailmaan saattaa innolla uppoutua. Ja miksi niin ei saisi käydä? Pelkäätkö pohjimmiltasi, että muut säälittelevät kadonnutta sinua samalla tavalla, kuin sinä teet nyt muille? Ihan hölmöä...

Hienoja näkökulmia aiheeseen monelta kirjoittajalta.

Pelkään että minä kaipaan kadonnutta minua. 

Olen myös introvertti (luulen, vihaan näitä lokerointeja) ja joka tapauksessa viihdyn hyvin itseni kanssa, en koe olevani mitenkään itsekäs tai itserakas, minulle yksinolo vaan ei ole ongelma ja se näkyy esim. siinä etten kaipaa jatkuvaa seuraa ystävistä vaan viihdyn yksin. 

Äitielämä tuntuu näin ulkopuolisen silmin melko yksitoikkoiselta, ennalta määriteltyine ajatuskuvioineen, tuomitsemisineen ja lokerointeineen. Pitää olla tietyllä tavalla ja tehdä tietyllä tavalla ja sinua arvostellaan jatkuvasti, ajattelevathan muut vain lapsesi parasta. (älkää kivittäkö, tarkoitukseni ei ole loukata). Jotenkin se karsina tuntuu ahdistavalta.

Pelkään että biologiakin ohjaa minut äitimoodiin, josta en pitäisi.

Tavallaan se pakottavuus tulee siitä vastuusta lapsestaan, ei jälkeläistään voi lähettää takaisin palautusoikeudella, jos äitiyselämä ei tunnukaan oikealta.

Huh, paljon sekalaisia ajatuksia aiheesta kuten varmasti huomaatte. :D

-ap

"harrastukset jääneet, mielenkiinnon kohteet vaihtuneet, musiikkimaku vaihtunut, vapaa-ajanviettotavat aivan erilaisia, itsestään huolehtiminen, muodin seuraaminen, työhaasteet ja tavoitteet"

Minä tulin ensimmäisen kerran äidiksi 20 vuotiaana, ja silloin en harrastanut muuta kuin lukemista, nykyään harrastan sen lisäksi puutarhanhoitoa ja tässä välissä olen harrastellut erilaisia käsityöjuttujakin, mistä nyt olen sattunut innostumaan ja olen käynyt kursseja. En usko että äitiys on vaikuttanut minun harrastuksiini millään tavalla. Äitini innostui muutama vuosi sitten puutarhanhoidosta, yli viisikymppisenä kun kaikki lapset olivat muuttaneet kotoa.

Mielenkiinnon kohteet vaihtuu varmasti nimenomaan iän myötä, ja sen mukaan mitä tekee työkseen, minä olen vaihtanut ammattia kolme kertaa, ja ollut välissä työttömänä vuosia ja myös yrittäjänä vuosia, on ollut jos jonkinlaista, olen asunut eri paikkakunnilla ja tutustunut erilaisiin ihmisiin. Edelleenkään äitiys ei ole vaikuttanut näihin asioihin.

Musiikkimaku on pysynyt aika samana, paitsi että 80-luvulla lapsena en tiennyt räpistä  oikein mitään, mutta nuorena äitinä 90-luvulla tykkäsin kovasti Eminemistä, enkä usko että siihenkään maunmuutokseen lapsi vaikutti. Nykyään tykkään Cheekistäkin...

Vapaa-ajan vietto on edelleen pääasiassa vetelehtimistä, ennen ei ollut tietokonetta joten luin ja vahtasin telkkaria, nyt vahtaan myös tätä tietokonetta. Lapsi ei vaikuttanut siihen että tuli netti, läppärit ja älykännykkä.

Muotia en ole koskaan seurannut, enkä pitänyt itsestäni huolta, nuorena häpesin itseäni ja ajattelin olevani lihava, sitten myöhemmin lihoin ja lakkasin ajattelemasta mitä muut minusta ajattelee ja jätin mustat "hoikentavat" vaatteet ja aloin pitää niitä värejä joista tykkään ja mukavia vaatteita.

Ja kuten sanottu, työhaasteita ja tavoitteita on ollut ja mennyt. Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni kunnon työpaikassa, ja opiskelen sen alan erikoisammattitutkintoa työn ohessa, tulee taas uusi ammatti opiskeltua, eikä tiedä onko se vieläkään se lopullinen. Mikään työhön liittyvä asia ei ole liittynyt lapseen/lapsiin vaan 90-luvun lama on ollut se suurin tekijä minun urallani, toiseksi suurin tekijä on ollut silkka tuuri, hyvä ja huono. Tähän alalle ja työpaikkaan pääsin oltuani kotona 5,5 vuotta täysin tuurilla, tosin itse olin aloitteellinen joka mahdollisti hyvän tuurin käymisen.

Minä olen kai sitten niin vanha äiti, että silloin kun minusta tuli äiti ei puhuttu mitään tälläisistä suorittamisjutuista kuin nykyään, minä en osaa kuvitellakaan että minun minuuteni häviäisi mihinkään, kyllä meidän perheessä meillä kaikilla perheenjäsenillä on oma minuus, ja toiset joutuu siihen sopeutumaan.

Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.

Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.

Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?

Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.

Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun vahvasti tähän ryhmään jota ap kuvailee. Olin nuorena kaunis, todella liikunnallinen, sosiaalinen, menevä, sellainen positiivinen. Minulla oli paljon harrastuksia ja ystäviä. Tästä ei ole enää mitään jäljellä.

Minulle kävi perinteiset eli nuorena ja tyhmänä mies huijasi minut parisuhteeseen, naimisiin ja lopulta hankkimaan lapset vuoden ikäerolla. Pienemmän ollessa vauva hän ilmoittikin että "perhe-elämä ei olekkaan häntä varten". Hänestä ei juurikaan ole sen jälkeen kuulunut. Hän ei ole kertaakaan mm. ottanut lapsia yöksi luokseen.

Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koen että elämäni on pelkkää selviytymistä, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Aamulla huolehdin lapset kouluun, iltapäivällä ryntään kotiin, teen ruokaa, teemme yhdessä läksyt, sen jälkeen laitan pyykkikoneen päälle ja vien lapsia harrastuksiiin. Lapset saan nukkumaan usein vasta ysin-kympin välillä ja itse vielä ripustan pyykkejä ja teen eväitä seuraavalle päivälle. Missä välissä ehtisin olla minä?

Musiikkimakua ei enää ole (lapset kuuntelee autossa looppia), harrastuksia ei ole ellei loputonta kotitöiden tekoa ja laskujen maksua ja penninvenytystä lasketa. Ei minua enää ole, olen suorittava robotti. Eri asia jos saisin joskus lapsetonta aikaa mutta sitä ei vain ole. Vanhempani eivät tietyistä syistä pysty lapsia ottamaan eikä minulla ole sisaruksia. Kaikennielevä väsymys on vienyt kaverisuhteet jo lasten ollessa pieniä. Oli kurjaa huomata että kaverit hylkää heti kun en lapsilta tuosta noin vain vaikkapa kahville selviä. Olen kurja, väsynyt, katkera akka.

Voin kuvitella että niille joilla on puoliso ja kattava tukiverkko ei käy näin, hyvähän se on heidän sitten huudella että mitäs läksit. Kyllä kadun enkä läksisi enää jos saisin elämäni uudestaan elää. Ja surullisinta: olen vasta 30 vuotta vanha. Elämäni oli ohi jo ennen kuin se ehti edes alkaa. En koskaan päässyt reissuun, en festareille. Tässä tämä nyt sitten oli :(

Surullista. Jokainen lapsi ansaitsisi lapsuuden, jossa on rakkautta ja imoa. Kokemuksen, että minä tuotan iloa, minä olen tärkeä ja hyvä.

Verrattuna viestiin, että pilasin äitini elämän. Se viesti kyllä katkeruudesta välittyy.

Varmaan tuossa suuria eroja äitien välillä. Oma minuuteni oli kehittynyt ("muuttunut") jo paljon ennen lapsiakin eri elämänvaiheissa: oli teinivaihe, huoleton opiskelijavaihe, urasuuntautunut jatko-opiskelija/uran tekijä. Kun reippaasti kolmekymppisenä tein lapset oli ne bilekaverit jääneet jo aikoja sitten matkan varrella. Ilman muuta tuli uusia kavereita jotka samassa elämäntilanteessa - niinkuin tuli lukioaikaan, opiskeluaikaan, uran tekoaikaan, mutta ne parhaat ystävät ovat säilyneet, osa lapsettomia osalla lapsia. Persoonani ei ole muuttunut, perusasiat säilyneet, vaikka kiinnostuksen kohteet hieman eronneetkin eri elämänvaiheissa. Nyt kun lapset jo aikuisia ei tuo minuuteni mitenkään ole taaskaan myllähtänyt vaikkei olekaan alaikäisten äiti. Nyt elämässä ovat samanlaisia, keski-ikäisiä, lapsettomia tai lapsia tehneitä ihmisiä joiden kanssa ne tärkeimmät yhdistävät asiat (arvot) ovat aika lailla samat kuin silloin nuorena aikuisena. Tuskin minuus muuttuu jos hetkellisesti aikaansa allokoi hieman toisella lailla? Eri juttu jos identiteettiään rakentaa äitiyden varaan, silloin varmaan nuo vaipat ja soseet voivat täyttää elämän.