Jos tekee 20-vuotiaana lapsia, jää villi ja vapaa nuoruus elämättä

Miksi lapset nähdään negatiivisena rajoitteena? Oman lähipiirini äidit ovat varsin tyytyväisen oloisia valintoihinsa iästä (ja äidiksi tulemisiästä) riippumatta.

Kannattaa kuunnella ja kunnioittaa omaa itseään elämänvalinnoissa.

Vela

Kaikki ei ole koskaan valmiita saamaan lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sittenhän on mahdollisuus elää keski-ikäisenä villisti, kun jälkikasvu muuttaa pois kotoa.

Sepä vasta lystikästä onkin kun nelikymppinen lapset maailmalle saattanut nainen alkaa elää parikymppisen elämää. 😂

Ja näitä naisia riittää.. Työpaikalla varmaan 2/3 yli 40-vuotiaista eronnut ja ovat joka viikonloppuna "bilettämässä".

Itse olen saanut esikoiseni nuorena. Silti meillä on vanhemmilla molemmilla hyvät koulutukset, minä maisteri, mies opiskellut huomattavasti enemmän. Olemme asuneet monessa eri maassa, ja matkustelleet ja kokeneet vaikka mitä. En henkilökohtaisesti ymmärrä, miten elämämme olisi voinut olla parempaa, jos olisimme saaneet esikoisen vanhempana.

Itse ajattelen joskus, että yli nelikymppisenä lapsensa saavilla on rankkaa, eivätkä esim pääse ehkä nauttimaan isovanhemmuudesta. Mutta kuka elämää osaa ennustaa muutenkaan, joten oikeasti minunkaan on turha kritisoida muiden ratkaisuja.

Mä olen samaa mieltä ihan vaan tuttavapiiriä tuijotellessa.

Jos jättää nuoruutensa viettämättä, niin viimeistään kolmikymppisenä ottaa elämättömän elämän takaisin korkojen kanssa. Näitä surullisia tarinoita on liian monta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Kuules nyt 'Ikis', kyllä se  ihmisen ns. villi ja vapaa nuoruus on kyllä jo 20-vuotiaana ihan virallisestikin päättyneeksi katsottava.

Siitä eteenpäin ainakin  muutama vuosi, mutta kuitenkin vain 30-vuotiaaksi  ollaan sitten nuoria aikuisia,sitten vain aikuisia,ja muutaman vuoden päästä jo  varhaiskeski-iässä.

Monet tosin haluaisivat elää sitä 'villiä nuoruuttaan' koko ikänsä,jotkut ovat henkisesti murrosikäisiä aina, jotkut meistä ainakin ajoittain heittäytyvät suorastaan uhmaikäisiksi.

Psyykkinen fiksaatio,sellaiseksi kehityttyään,  saattaa myös  kulkea ihmisellä  mukana (ehkä jopa häntä otteessaan hellittämättä pitäen)  läpi hänen elämänsä .

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei ole koskaan valmiita saamaan lapsia.

Ja kaikki eivät,huom. koskaan voikaan saada lapsia. Aivan heidän psyykkisistä valmiuksistaan ,odotuksistaan ja hartaimmistakin toiveistaan huolimatta.

Toisaalta paljon on sellaisiakin vanhemmiksi tulleita,joiden (koko yhteiskunnan kannalta) olisi ollut ehkä sittenkin parempi aikanaan  jättää ne ongelmanuorensa kokonaan  hankkimatta....

Vierailija kirjoitti:

Mä olen samaa mieltä ihan vaan tuttavapiiriä tuijotellessa.

Jos jättää nuoruutensa viettämättä, niin viimeistään kolmikymppisenä ottaa elämättömän elämän takaisin korkojen kanssa. Näitä surullisia tarinoita on liian monta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Oletko koskaan miettinyt,että kyseessä olisi oma subjektiivinen kokemuksesi asiasta?

Sinä näet ehkä hyvän elämän sellaisena, ettei 30-vuotiaana enää käydä baareissa tai illanvietoissa vaan puuhastellaan vain kotona lasten kanssa.

Minä en oikein näe, että elämä jäisi jotenkin elämättä lasten takia.

Kun lapset ovat pieniä, sitä ollaan toki enemmän kiinni lapsissa.

Sittenkun lapset ovat isompia, koululaisia ja teinejä niin vanhemmillekin jää enemmän aikaa tehdä asioita.

Ne tehtävät asiat voivat ihan 30-40-vuotiaillekin olla ravintoloissa käymistä, festareilla käymistä, kulttuuririennoissa ja keikoilla käymistä jne.

Ei ole kyseessä mikään "elämättömän elämän eläminen", ihan vaan eläminen.

Ei se elämä lastensaantiin lopu, edelleen voi harrastaa muutakin kuin lapsiin liittyviä asioita.

Tämä on sellainen perspektiiviharha. Nuori ihminen ajattelee, että nelikymppinen joka harrastaa ja matkustelee on jotenkin säälittävä ja yrittää ottaa takaisin menetettyä elämää. Nelikymppisenä itse tajuaa elävänsä elämänsä parasta aikaa, on rahaa tehdä mitä haluaa, on mahdollisuuksia, on jaksamista, ja jos ei ole ihan pikkulapsia, on myös aikaa. Eikä mitään huolta tulevasta, kuten niillä parikymmpisillä, jotka miettivät, löytävätkö ikinä sitä oikeaa, saavatko vakituisen työpaikan, saavatko lapsia jne.

Vierailija kirjoitti:

Sittenhän on mahdollisuus elää keski-ikäisenä villisti, kun jälkikasvu muuttaa pois kotoa.

Tämä. Me teimme lapset suht nuorina, vaimo 24-30 ja minä 23-29. Nuorinkin täyttää kohta 14 ja vaikka nuo tietysti vanhempien tukea tarvitsevat, niin on se ihan erilaista kuin pikkulapsien, saati taaperoiden kanssa.

Voin kyllä vakuuttaa, että sitä villiyttä koki ihan riittävästi ja vähän liikaakin tuohon ikään mennessä. Sitä paitsi kun on suht persaukinen, kuten nuoret usein ovat, villittelyssäkin nakottaa takaraivossa koko ajan pieni stressi. Jos bilettää viikon, niin seuraava kuukausi ihmetellään, että millä ostan ruokaa. Ja se villittelykin on sellaista köyhän miehen villittelyä.

Jos olisimme aloittaneet lasten teon 10 vuotta myöhemmin, nuorin täyttäisi ensi vuonna neljä, keskimmäinen kuusi ja vanhin kymmenen. Voisi olla jaksaminen koetuksella, puhumattakaan siitä kun ensimmäinen tulee murrosikään ja alkaa itsellä huidella 50 mittarissa. Ja se olisi vasta ensimmäinen. Ei saatana.