Tekisi mieli erota

Kiitos kaikille asiallisesti kommentoiville. Toivon, että helpottaa kun lapset kasvaa ja jää kaikille enemmän omaa aikaa.

Kyllä tämä tästä. Parin viikon päästä alkaa taas kevät.

Vierailija kirjoitti:

Anna mennä vaan, älä pelkästään uhkaile. Varaudu menettämään puolet omaisuudestasi, lapset jäävät myös kokonaan sinulle koska vaimolla on työstressiä, masennusta ja uupumista. Se siitä omasta rauhasta.

Miten mikään stressi voi oikeuttaa viikottain huutamaan toiselle, että erotaan? Romuttamaan koko suhteen ja perheen toistuvasti? Et voi olla tosissasi kommentilla. Ap kertoi käytöksen jatkuneen vuosia. Kyse on henkisestä väkivallasta. Tunnen monia uupuneita äitejä eivätkä he todellakaan reagoi noin. Terve ihminen säikähtää hallitsematonta raivoaan ja hakee apua, myöntää ongelman. Henkisen väkivallan käyttäjä ei halua sitä tietenkään, ongelmat ovat syvemmällä. Toisen hallinta jännityksellä ja pelolla on osa sitä mikä pitää henkisen väkivallan käyttäjän pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimon kanssa eläminen on niin käsittämättömän raskasta. Vähintään kerran viikossa ihan ihmeellisiä raivo/masennus/suuttumus/väsymys/rasitus/kiire/ahdistus ym. kohtauksia ja kaikki lapioidaan mun niskaan. Sitten ollaan sitä mieltä, että parempi kun erotaan ja kun olen lähdössä, ei sitten kuitenkaan haluta erota. Tätä vuodesta toiseen.

Sen lisäksi on pettänyt.

Toivon usein kuolevani, että tämä vaan loppuisi. Erossa säälittää lapset ja se on muutenkin niin kamalan raskasta ja kallista. No ei tässä taas auta muu kuin fantasioida mukavasta elämästä jo mennä pelonsekaisin tunnelmin kotiin katsomaan mikä on vaimon fiilis tänään.

Jos ero tulee, niin en koskaan enää muuta naisen kanssa yhteen.

Ap, ei kaikki naiset ole samanlaisia.

Tosin itse juuri samanlaisesta suhteesta mieheen eronneena, ajattelen tällä hetkellä että kaikki miehet on samanlaisia. Toivon että se menee ohi.

Mutta niin, olin tosiaan samanlaisessa suhteessa. Kerran viikossa yllättäen raivoa ja huutoa täysin yllättäen (esim. Aamulla kun nousen ylös ja kahvin lomassa kysyn "mitäs tänään voisi keksiä"), parhaassa tapauksessa yllätysraivot sieltä. Myös miehen omat työasiat ja hänen itse sopimansa asiat olivat raivon syynä, asiat johon minulla ei ollut osaa tai arpaa. Ja raivon yhteydessä "erotaan, meillä ei oo mitään yhteistä,kaikki on paskaa". Sitten anteeksipyytely ja itku ja anelu ja selitykset miten paha ihminen mies on, ja miehen sääli-itkuihin tunsin aina empatiaa ja olin välittämättä raivosta, ymmärsin miestä.

Ymmärsin, ymmärsin ja ymmärsin, vaikka toki kerroin että huutaminen tuntuu pahalta ja aina koitimme asiasta keskustella. Mies sanoi ettei voi luvata lopettaa raivoamistaan.

No edelleenkään en eronnut miehestä, kun ymmärsin vaan ja vähän ehkä säälin jopa, kun hänellä on niin vaikeaa. Jossain vaiheessa parisuhteen lisäksi mies alkoi haukkua kohtauksissaan myös minua. Olin niin v***n tyhmä, korkea koulutukseni oli turhaa paskaa, kaikenlaisia iskuja vyön alle. Tässäkin mies sai minut aina ymmärtämään häntä, kun hänellä on niin vaikeaa että täytyy huutaa tuollaista, ja pyyteli niin vuolaasti anteeksi. Minusta kyllä tuntui, että olin alkamassa jo jotenkin hajoamaan sisältä. Kärsin stressioireista , unettomuudesta yms. Omassakin mielessä oli jo ajatuksia erosta ja mies tiesi sen, että vaikka kynnysmatolta vaikutinkin, en olisi pitkään enää jäänyt suhteeseen.

Sitten toinen vanhemmistani sairastui vakavasti ja mulla olisi ollut tarve kanavoida energiaa muuhunkin kuin miehen ainaiseen ymmärtämiseen. Vanhempani maatessa sairaalassa, mies jätti minut!

Elikkä tämmönen tarina. Opetus: vaimosi ei muutu. Raivoamista ei kannata sietää. Vaimollasi on ongelmia, joita hänen täytyisi hoitaa terapiassa.

Oma ero oli mulla helvetillinen, sillä mies oli saanut kiedottua mut valtaansa täysin. Säälin ja huolehdin hänestä pitkään eron jälkeen. Pelkäsin että hän loukkantuu jos etenen yms. Tällaista tuhoa sai siis aikaan psyykeeseeni se ihminen.

Kysymyksiä mitä voit kysyä itseltäsi: miten vaimosi reagoi kun sinä tarvitset tukea tai sinulla on ongelma? Onko hän vahvistanut ajatuksia siitä, että ero on sääli lapsille? Tässä tapauksessahan lapsille voi olla ero hyväksi ja vielä parempi, jos sinusta tulisi lähivanhempi.

Itse en vieläkään ymmärrä, miten päädyin suhteeseen johon kuului säännöllinen raivoaminen. Jättää hämmentyneen olon pitkäksi aikaa, etenkin kun raivoaja ei ottanut todellista vastuuta toiminnastaan.Syytti usein minua, työtovereitaan, järjestelmää, kaikkea muuta paitsi itseään.

Tällaisen raivoajan lapsena on muuten todella herkkua olla ja et edes voi poistua tästä ihmissuhteesta tai muuttaa muualle. Miettikää välillä miltä tuo meno lapsista tuntuu eikä vain sitä omaa tunnenapaa, onko tässä nyt kuitenkin rakkautta ja hölönpölö.

Kuulostaa ihan Lampelan misulta  to be or not to be

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille asiallisesti kommentoiville. Toivon, että helpottaa kun lapset kasvaa ja jää kaikille enemmän omaa aikaa.

Kyllä tämä tästä. Parin viikon päästä alkaa taas kevät.

Varaudu vastaamaan aikuisille lapsillesi kysymykseen, miksi et suojellut heitä tältä raivoamiselta. Sattumanvarainen tunnemaailma kotona tekee todella hyvää lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Anna mennä vaan, älä pelkästään uhkaile. Varaudu menettämään puolet omaisuudestasi, lapset jäävät myös kokonaan sinulle koska vaimolla on työstressiä, masennusta ja uupumista. Se siitä omasta rauhasta.

Eiköhän ap halua ne lapset itselleen, lasten takiahan hän tuossa suhteessakin roikkuu.

Tuo on niin kuin monen naisen elämä miehen kanssa. Hekin jaksavat lasten vuoksi, mutta sinä et vai? Jep, just niin kuin miehet tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna mennä vaan, älä pelkästään uhkaile. Varaudu menettämään puolet omaisuudestasi, lapset jäävät myös kokonaan sinulle koska vaimolla on työstressiä, masennusta ja uupumista. Se siitä omasta rauhasta.

Eiköhän ap halua ne lapset itselleen, lasten takiahan hän tuossa suhteessakin roikkuu.

Ei muuta kuin tuumasta toimeen sitten vaan. Einlapsia voi epävakaan kanssa jättää.

Vaimo myös lyö ja potkii joskus suuttuessaan (ei ole sattunut, mutta pelottaa, että lyön joskus takaisin).

Hitto kun kuulostaa itsellekin pahalta, mutta Toisaalta hyvät hetket on tosi hyviä.

Kyllä tämä näinkin menee. Seuraavassa elämässä sitten vähän enemmän harkintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaimo myös lyö ja potkii joskus suuttuessaan (ei ole sattunut, mutta pelottaa, että lyön joskus takaisin).

Hitto kun kuulostaa itsellekin pahalta, mutta Toisaalta hyvät hetket on tosi hyviä.

Kyllä tämä näinkin menee. Seuraavassa elämässä sitten vähän enemmän harkintaa.

Kyllä tämä näinkin menee. Siis että lapset itkee iltaisin itsensä uneen kun pelkäävät eroa? Hyvä meininki.

Nyt te joko kasaatte nuppinne ja suhteenne tai sitten pistätte lusikat jakoon. Mä olin se lapsi joka itki iltaisin kun pelkäsi että vanhemmat eroaa ja kuunteli pitkinä öinä kun vanhemmat raivoaa. Niiden eropäätös oli lopulta mullekin helpotus, ei tarvinut enää valvoa öisin ja asiaan tuli jotain varmuutta. 

Ei taida kummallakaan olla hyvä olo. Jostainhan tuo raivoaminen johtuu ja syy pitäisi selvittää. Ja jos on jo pettänytkin niin silloin ei voi suhteessa olla kaikki hyvin. Kissa vaan rohkeasti pöydälle, vaikka sitten terapeutin pöydälle.