Lue keskustelun säännöt.
Lapsen jatkuva lähelläolo ahdistaa!
03.12.2016 |
Kyseessä 5vuotias esikoinen joka hakeutuu iholle jatkuvasti. Miehen kanssa haluaisin olla lähekkäin kun "harvoin" nähdään, lapsi ei lähde vaikka yritetään houkutella erilaisiin tekemisiin. Siinä hän istuu kolmantena pyöränä minun ihossa kiinni kun istun miehen kainalossa sohvalla. Aamulla tunkeutuu saman peiton alle, tuntuu että yksityisyyttäni rikotaan kun tullaan toistuvasti kiinni vaikka tahtoisin olla kauempana ilman että kukaan koskee. Toki on hetkiä paljonkin pitkin päivää jolloin silittelen ja pidän sylissä. Sitten kun oma kiintiö on täynnä ja lähelläolo alkaa ahdistaa, en saa olla ilman että reviiriäni rikotaan jatkuvasti. En pääse edes kävelemään kun lapsi on parkeerannut jalkojeni juureen ja kiinnittyy niin että hermo menee lopulta. Mikä avuksi?! 1vuotiaan kanssa ei ahdista vaikka häntä joutuu hoivaamaan paljon. Se tuntuu vielä tosi luontevalta, isompi on jo niin ison oloinen että sekin ahdistaa. En käy enää vessassakaan ovi auki koska isompaa kiinnostaa nähdä kun äiti pissaa ja yrittää kurkkia pönttöön.
Kommentit (89)
Vittu mikä riiviö. Ei anna aikuisten keskustella vaan huutaa alapääjuttuja päälle? Sotkee yhdessä pelattavan lautapelin kun ei itse enää jaksa? Huhhuh kiehuu jo lukiessa, saati jos joutuisin tapaaman tämän kakaran. Tehkää kasvatusmetodeillenne äkkiä jotain, kun nuorempi on vielä kerta noin pieni!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs jos kysyisit lapselta mitä hän haluaisi tehdä kanssasi, annat vaikka muutaman vaihtoehdon niin voisitte tehdä jotain mistä molemmat pitäisivät? Vaikka ulkoilla yhdessä sinä, poika ja pienempi lapsi yhdessä? Ulkoilusta tulee parempi ja virkeämpi mieli kaikille ja vaikka leikkipuistossa lapsi näkisi muitakin ikäisiään?
Vierailija kirjoitti:
Vittu mikä riiviö. Ei anna aikuisten keskustella vaan huutaa alapääjuttuja päälle? Sotkee yhdessä pelattavan lautapelin kun ei itse enää jaksa? Huhhuh kiehuu jo lukiessa, saati jos joutuisin tapaaman tämän kakaran. Tehkää kasvatusmetodeillenne äkkiä jotain, kun nuorempi on vielä kerta noin pieni!
Tee säkin riivinrauta itselles jotain, vedä vaikka se vittu päähäs ja tukehdu.
Minä olin samanlainen äidissä kiinni olija lapsena. Ymmärrän nyt aikuisena sen olleen perusturvallisuuden puuttumista ja turvatonta kiintymystä. Piti olla koko ajan varmistamassa, että äiti on olemassa. Äiti oli persoonaltaan epävakaa, narsistinen ja pakkoneuroottinen. Häntä piti pitää hyvällä tuulella.
Onko kiintymysuhteenne jäänyt jotenkin kehittymättä? Jospa et oikein edes pidä lapsista. Parantuminen alkaa, kun myöntää itselleen vajavaisuutensa. Lämpöä sinulle!
Kuulostaa niin tutulta. Minulla on kuopus 7-vuotias, ja hän oli pienempänä juuri tuollainen. Onneksi nyt isompana on alkanut kaverit kiinnostaa, niin itselle jää myös omaa aikaa.
Nyt oltiin viikonloppuna mummolassa ja lapsi "taantuu" aina siellä, niin että koko ajan pitäisi olla minussa kiinni. Mummon ja papan seura ei kelpaa, isä ei ole mukana, kun on töissä, ja lapsi vain roikkuu minussa kiinni, kun on tylsää-ää-ää. Meillä on myös 9-vuotias, joka on kyllä jo rauhoittunut kovasti, mutta mummolassa tahtoo olla niin, että toinen huutaa äitiä toisessa huoneessa ja toinen toisessa huoneessa, jos ei jo roiku kädessä, keskenäänhän ei millään voi leikkiä. Maalla on muutenkin niin pelottavaa. Siellähän voi olla vaikka susia ja karhuja pihalla. Oikeasti ei ole ikinä näkynyt jänistä tai kissaa kummempaa.
Kotonakin lapset huutaa aina äitiä, ei koskaan isää. Joskus, kun kahdelta suunnalta kuuluu "äiti", sanon, että huutakaa edes joskus isiä, mutta isällä on aina muka tärkeämpää tekemistä, niin lapset ovat oppineet, että äiti on ainut joka passaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulle 87, lapsi ottaa kontaktinsa siihen ihmiseen (äiti), johon eniten luottaa. Teini-iässä meillä pahiten kapinoivat suoraan minuun äitiin, ja kun välillä meni vallan itkuksi, niin tätini lohdutti mua, että lapset kapinoivat eniten sille ihmiselle, johon luottavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen että jätä halusi miestä kohtaan, teillä on pirkule lapsi kuitenkin yhdessä. Jos lapsi tarvitsee lähelläoloa se sitä tarvitsee! Nyt kasvattamaan sitä lastasi saatana ja pois täältä Internetistä ettimässä keinoja päästäksesi eroon siitä
Todella huono neuvo.
Rakastan miestäni, olen valinnut hänet elämänkumppanikseni ja välillä tunnen syvää vihaa lastani kohtaan kun hän vie kaiken aikani miehenikin läsnäollessa. Harmittaa kun en saa olla kaksin koskaan niinkuin ennen lapsiakin, nyt täytyy sietää sitä että samalla kun olet miehen kainalossa, joku vetää tukasta tai hyppii päällä.Lapsi tuntee vihasi ja yrittää epätoivoisesti saada rakkautta.
Tämä.
Jopa 24 tuntia huomiota vuorokaudessa on liian vähän, jos lapsi kokee, että hän on sen joutunut ottamaan, ruinaamaan ja varastamaan vanhemmalta. Tuohon tunteeseen on helppo samaistua ajattelemalla vaikkapa, miltä tuntuisi, jos esimerkiksi oma puoliso ei koskaan tai vain harvoin antaisi huomiota oma-alotteisesti, ja itse pitäisi aina olla se, joka lähestyy, pyytää ja ehdottaa. Tällainen huomio ei tyydytä rakkaudenkaipuuta, vaan ennemminkin johtaa ikävään oravanpyörään, jossa A pyytää huomiota, B antaa sitä vaivoin, A aistii B:n epämukavuuden ja kokee olonsa hylätyksi -> ruinaa huomiota vielä enemmän, B taas väsyy ja ärtyy enemmän jnejne. Voisiko olla, että teidän tilanteenne on juuri tällainen?
Mikäli näin, suosittelen, että pohdit syvällisesti lapsesi tuntoja, todella eläytyen siihen, miltä tilanteenne hänestä tuntuu, ja kuinka stressaavaa tuollainen jatkuva äidin huomion näpistely hänelle on - kuinka voimakkaita hylätyksi tulemisen ja riittämättömyyden tunteita se hänessä herättää. Itseäsi sinun ei kuitenkaan tule syyttää, sillä varmastikaan et tahallasi halua minkäänlaista stressiä lapsellesi aiheuttaa. Kuitenkin mikäli tulet siihen tulokseen, että jostakin tuollaisesta voisi olla kyse, on sinun varmasti jopa helppoa korjata tilanne - lähestymällä lasta aidosta halusta viettää aikaa tämän kanssa (vrt. ajan vietto siinä toivossa, että lapsi pysyisi poissa jaloista kun mies tulee kotiin).
Lapsesi varmasti aistii tämän muutoksen sinussa, minkä johdosta hän ennen pitkää oppii luottamaan siihen, että äidiltä saa huomiota ja rakkautta ihan "ilmaiseksikin". Tällöin voit huomata marisevasta takiaisesta kuoriutuvan luottavainen ja rauhallinen lapsi, ja teidän välisen suhteenne saavuttavan kokonaan uuden luottamuksen ja yhteisymmärryksen tason.
Tsemppiä!
Tämä oli hyvä teksti. Jään tätä pohtimaan.. vielä kun keksisi hyvä tavan olla lapsen kanssa, sellaisen joka kumpaakin miellyttää niin ettei väkisten tarvi.. yleensä juurikin vietän aikaa lapsen kanssa "pakosta", toivon että se riittää jotta saan sen jälkeen olla hetken itsekseen. Sitten kun se ei auta, väsyn taas, vaikka juuri aikaa kanssasi vietin, et anna minun olla.. todella surullinen mieli. ap
Tilanteesi tuntuu varmasti todella hankalalta - oletko miettinyt, millaiset käytännön muutokset voisivat ehkä helpottaa oloasi? Mielestäni neuvot kuten "Mene töihin" tai "Etsi lapselle muita kavereita" eivät sinänsä ole ratkaisu varsinaiseen ongelmaan (jonka ainakin yksi ilmenemismuoto on lapsen mahdollisesta epävarmuudesta kumpuava huomionkipeys), mutta nämä toimet voisivat palauttaa sinun voimavarojasi kohdata tämä ongelmanne ja korjata se.
Tuo oli tosi hyvä pointti, että tekemisen pitäisi olla sellaista, mikä kumpaakin kiinnostaa. Tykkäätkö esimerkiksi leipoa? Se olisi hauska ja myös hyödyllinen tekeminen lapsen kanssa. Näin joulun alla esimerkiksi pipareiden leipominen ja koristelu voisi olla kumpaakin kiinnostavaa puuhaa, ja lapsi oppisi samalla hyödyllisiä taitoja. Tai oletko kiinnostunut käsitöistä? Voisitte yhdessä askarrella vaikkapa joulukortteja läheisille. Entäpä, jos ostaisit teille kummallekin vaikka värityskirjat ja yhdessä pöydän ääressä värittelisitte puukynillä? Nythän on tullut kauppoihin mitä ihastuttavimpia aikuisten värityskirjoja, joiden värittämistä moni kuvailee rentouttavaksi toiminnaksi. Ylipäätänsä, mikä on sellainen asia, josta sinä itse pidät ja jossa koet olevasi hyvä, ja millä tavalla voisit ottaa lapsesi mukaan tuohon toimintaan? Olen varma että lapsi olisi oikein otettu. Myös ulkoilu on hyvä tapa viettää aikaa samalla nostaen kummankin mieliala korkeammalle.
On aivan selvää, että rakastat lastasi paljon, ja erittäin positiivinen merkki on jo se, että kysyt neuvoa ongelman ratkaisemiseksi. Joku toinen voisi vain väkisin työntää lapsen pois, yksinkertaisesti opettaa tälle "ettei ole oikeutta tulla iholle" - neuvo, jonka itse koen suorastaan ällistyttäväksi. Mutta mielestäni tärkeintä on nyt, että perheenne todellinen ongelma tunnistetaan - lapsen käytös ei sinänsä ikinä ole ongelman ydin, vaan pelkästään sen ilmenemismuoto. Oletteko keskustelleet miehesi kanssa poikanne käytöksestä ja sen sinussa herättävistä tunteista? Onko välillänne yleensä ottaen avoin keskusteluyhteys - tuntuuko sinusta, että hän ottaa yhtälailla vastuuta perheen paitsi materiaalisesta myös emotionaalisesta hyvinvoinnista? Vai koetko mahdollisesti, että sinun vastuullasi on kohtuuttoman suuri lasti? Onko sinulla lupa näyttää väsymystäsi, turhautumistasi ja vihaasi - salliiko miehesi tuon, ja sallitko sinä itse? Nämä kaikki ovat tärkeitä kysymyksiä kysyä silloin, kun lapsen käytös alkaa näyttää oireilun merkkejä. Lapset ovat suunnattoman herkkiä vanhempiensa tunteille, ja minkä aikuinen yrittää itsessään lakaista maton alle, sen hän tulee löytämään lapsensa käytöksestä.
Ja teille, jotka olette tylyttäneet tätä äitiä, suosittelisin kysymään itseltänne - miksi vanhempi, joka myöntää perheensä dynamiikassa olevan ongelman ja on halukas ymmärtämään ja korjaamaan tilanteen, aiheuttaa teissä niin voimakkaita negatiivisia tunteita? Voisiko teillä itsellänne sittenkin olla jotakin opittavaa tältä äidiltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välimerkin jälkeen tulee välilyönti. Ikäveikkaus 50