Lue keskustelun säännöt.
Lapsen jatkuva lähelläolo ahdistaa!
03.12.2016 |
Kyseessä 5vuotias esikoinen joka hakeutuu iholle jatkuvasti. Miehen kanssa haluaisin olla lähekkäin kun "harvoin" nähdään, lapsi ei lähde vaikka yritetään houkutella erilaisiin tekemisiin. Siinä hän istuu kolmantena pyöränä minun ihossa kiinni kun istun miehen kainalossa sohvalla. Aamulla tunkeutuu saman peiton alle, tuntuu että yksityisyyttäni rikotaan kun tullaan toistuvasti kiinni vaikka tahtoisin olla kauempana ilman että kukaan koskee. Toki on hetkiä paljonkin pitkin päivää jolloin silittelen ja pidän sylissä. Sitten kun oma kiintiö on täynnä ja lähelläolo alkaa ahdistaa, en saa olla ilman että reviiriäni rikotaan jatkuvasti. En pääse edes kävelemään kun lapsi on parkeerannut jalkojeni juureen ja kiinnittyy niin että hermo menee lopulta. Mikä avuksi?! 1vuotiaan kanssa ei ahdista vaikka häntä joutuu hoivaamaan paljon. Se tuntuu vielä tosi luontevalta, isompi on jo niin ison oloinen että sekin ahdistaa. En käy enää vessassakaan ovi auki koska isompaa kiinnostaa nähdä kun äiti pissaa ja yrittää kurkkia pönttöön.
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Jos elämäsi kohokohta on suuri rakkaus miestäsi kohtaan jonka lapsi pilaa niin miksi menit hankkimaan lapsia? Mieti millainen lapsuus heillä on kun on kaltaisesi äiti.
Yhdyn tähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitteko leikkiä piilosta niin että lapsi menee piiloon ja sinä etsit? Kunhan ensin olet laskenut sataan ja kiehnännyt tuntitolkulla sohvalla miehesi kainalossa?
Narsistiäitini hylki meitä lapsia, sen muistaa koko ikänsä sen tunteen, kun ei ole kokenut äidin empatiaa tai aitoa läheisyyttä. Olisin halunnut äidin, jota ei vieläkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Onko nämä tarrautuuat aina tyttöjä? Tuntuu siltä.
T. Poikien äiti
Ei, meitä oli yksi tyttö ja kaksi poikaa. Kaikki me tarrauduimme vanhempiimme, kuten aitoa lapsenrakkautta vanhempiaan kohtaan nimität. Vastakaikua emme saaneet. Tästä olemme keskustelleet, me aikuiset lapset keskenämme. Vanhempamme eivät kykene keskustelemaan edes keskenään tunteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Siksi myös paineet kasaantuu arkena kun suoritan päiviä jotta selviän iltaan saakka. Teen asioita mekaanisesti koska ne on vaan tehtävä. Pyykit ei peseydy itsestään, tiskit ei hypi kaappiin itsestään, jos en laita ruokaa silloin ollaan nälässä, siinä kaiken keskellä leikitän lapsia ja puhallan pipejä, yritän selvitä raivokohtauksista ja yrittää syödä itse jossain välissä että jaksan. Illalla olen ihan poikki, ja tiedän että huomisesta tulee samanlainen.. ap"
AP-hyvä, kuunteletko itseäsi ollenkaan? Mies on reissutöissä, sinä olet kotona kahden pienen lapsen kanssa (ollut jo monta vuotta kotona?) ja hoidat koko huushollin yksin? Totta kai olet väsynyt.
Onko mahdollista, että turhautumisesi taustalla on jotain muuta kuin esikoisesi läheisyys? Jos yhtään tuntuu siltä, hanki apua. Käy vähintään neuvolassa juttelemassa jonkun kanssa.
Ja sitten alat hoitaa asioita käytännössä: isompi lapsi tarhaan saamaan kavereita ja se pienempikin aika pian. Äiti takaisin töihin. Äidille omaa aikaa. Isä ottamaan vastuuta kodinhoidosta ja viettämään aikaa lasten kanssa. Äidille ja isälle omaa aikaa. Jne.
Kannattaa hankkia apua. Lapsesi ovat pieniä niin vähän aikaa. Esikoinen ei enää monta vuotta tule syliin.
Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Narsistiäitini hylki meitä lapsia, sen muistaa koko ikänsä sen tunteen, kun ei ole kokenut äidin empatiaa tai aitoa läheisyyttä. Olisin halunnut äidin, jota ei vieläkään ole.
Anna anteeksi äidillesi, hänkään ei ole voinut sille mitään millainen hänen äitinsä on ollut. Mallit periytyy, traumat jatkuu.. Hän on rakastanut teitä varmasti ihan valtavasti mutta ei ole vain oppinut sitä näyttämään. Minunkaan äitini ei pitänyt sylissä tai puhunut helliä sanoja, hän kyllä rakasti mutta näytti sen eri tavoin ja toivoi varmasti että se riittäisi ja me saataisiin parhaat eväät elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko mahdollista, että sinun oma äitisi myöskin torjui sinua jollain tasolla? Monesti se menee alitajuisesti sitten omalle tyttärelle. Tai sitten puhun vain omista kokemuksistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Narsistiäitini hylki meitä lapsia, sen muistaa koko ikänsä sen tunteen, kun ei ole kokenut äidin empatiaa tai aitoa läheisyyttä. Olisin halunnut äidin, jota ei vieläkään ole.
Anna anteeksi äidillesi, hänkään ei ole voinut sille mitään millainen hänen äitinsä on ollut. Mallit periytyy, traumat jatkuu.. Hän on rakastanut teitä varmasti ihan valtavasti mutta ei ole vain oppinut sitä näyttämään. Minunkaan äitini ei pitänyt sylissä tai puhunut helliä sanoja, hän kyllä rakasti mutta näytti sen eri tavoin ja toivoi varmasti että se riittäisi ja me saataisiin parhaat eväät elämään.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta ei, ei hän olen rakastanut ketään, koskaan. Hän on hyväksikäyttänyt kaikkia, vanhempiaan, isäämme, sukulaisia ja meitä. Anteeksi minun ei tarvitse antaa, eikä hän ole mitään sellaista elettekään tehnyt. Tämä vain lopputulos siitä, mitä lapsena koki, kun äiti hylki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä samaa, poika on nyt 4,5 v. Tuntuu olevan joku ihme vauvavaihe, haluaa syödä tissimaitoa (yök) ja syö esim. koko ajan paitaansa. Yöt haluaa nukkua vieressä, isä hoitaa onneksi pääsääntöisesti yöt, mutta sitten kun on minun vuoro niin en saa nukuttua kun muksu retkottaa puoliksi minun päällä. Ja hipelöi hiuksia ja selkää ja nuuhkuttelee ja... aaargghhh!
Ja tunnen myös itseinhoa koska tunnen näin. Olen aina kasvattanut lapsia tosi lapsentahtisesti, pitänyt lähellä, sylissä, imettänyt suht pitkään (no 1,5 vuotta vain), on nukuttu perhepedissä.... Että minulla ei olisi oikeutta nyt yhtäkkiä vaatia lasta olemaan isompi ja reippaampi jo.
Kuulostaa samalta tuo vauvavaihe.. tuo meidän lapsi haluaisi vaipan niinkuin pikkuveljellä, söi tuttia salaa.. tunteekohan että saisi huomiota enemmän jos olisi kuin pikkusisarus. Ap
Varmaan jotain sellaista. Tässä iässä myös kuulemma tulee se vaihe milloin pojat ihastuu äitiin ja on isälle mustasukkaisia. Sopii tuohon kuvioon ettei poika anna äidin halia isiä. Meillä myös poika on samantien hyppimässä meidän väliin jos vaikka miehen kanssa halitaan tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, ymmärrän sua ap täysin. Jos antaisit "periksi" lapselle, osoittaisit hänelle että hänen täytyy todellakin kärttää ihmisiltä rakkautta kunnes he väsyvät ja antavat lapselle periksi. Eihän asiat niin toimi. Ei kenelläkään ole oikeutta tulla koko ajan toisen iholle vaan pitää ymmärtää toisten olevan erillisiä ihmisiä eikävain lasta varten.
Tekisin niin, että aina kun tulee iholle, sanoisin että äiti ei halua että tulet noin kiinni, äidillä on nyt muuta tekemistä, mutta äiti silti rakastaa sinua. Jos raivoaa, sanoisin että ymmärrän että on paha olo, mutta ihmisten rajoja pitää kunnioittaa. Pyrkisin kuitenkin normaaliin kanssakäymiseen eli ottaisin viereen lukemaan kirjaa yms, hyvänyönsuukot jne ja sanoisin että olet rakas yms, mutta heti jos menee "yli" niin taas rajaaminen yllä kuvatulla tavalla.
Tsemppiä!
Oikein oppikirjaesimerkki turvattomasti kiintyneestä lapsesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikein oppikirjaesimerkki turvattomasti kiintyneestä lapsesta
Ja milläköhän meriiteillä sinä teet tälläisiä diagnooseja?
Järkyttävää, miten moni aikuinen täällä ajattelee, että on jotenkin sen viisivuotiaan vika, jos haluaa olla lähellä äitiään. Ja annatte vielä neuvoksi, että äidin pitää vaan opettaa lapselleen, ettei "kenelläkään ole oikeutta tulla iholle".
Mistä 1950-luvulta teidän kasvatusneuvonne on?
Lapsen käytökselle on joky syy. Ap, selvitä se syy. Kun yksi lapsi oireilee, syytä on yleensä koko perheessä.
Jos lapsi on huono ystävystymään on sinun hankittava hänelle tukea ja apua. Muuten sinulla on pian yksinäinen ja ehkä koulukiusattu lapsi. Hän siis tarvitsee sosiaalisiin taitoihin kuntoutusta.
Onko lapsi ollut aina läheisyydentarpeinen? Meillä on vain yksi lapsi, poika, joka on yhä vielä ekaluokkalaisenakin hyvin läheisyydenkaipuinen. Ihana, empaattinen ja suloinen kainalokaveri. Risooko välillä? Kyllä, mutta olen aina ajatellut, että lapselta voi kieltää monia asioita, mutta ei läheisyyttä. Kyllä se jossain vaiheessa irti päästää.
Joku jo ehdottikin töihinpaluuta, ja lapset hoitoon. Olisiko siitä apua? Työntämällä lasta kauemmaksi, hakeutuu hän vielä hanakammin sinuun kiinni.
Miten paljon lapset viettävät aikaa isänsä kanssa? Pääsetkö omiin menoihisi tarpeeksi usein?
Vierailija kirjoitti:
Ihan näin alan ammattilaisena olen pöyristynyt.
Aikuinen nainen ja äiti selittää täällä kuinka lapsi häiritsee miehen kainalossa oloa?
Oletko laskenut ne hetket jolloin lapsella on oikeus saada rakkaita ja hellyyttä?
Tottakai äidillä on oikeus levätä mutta että lapsi pilaa sinulta yhteisen ajan miehen kanssa? Voi herranenaika. Kaikenlaisia äitejä lapsille siunaantuu. Pelottaa ajatella mitä kotonanne oikeasti tapahtuu tekstisi ja mielipiteidesi perusteella. Olet hyvin itsekäs.
Hyihyihyi, miten oksettava besserwisseri oletkaan! Ja vielä ammattilainen, potkut sietäisit saada tuollaisesta empatiakyvyttömyydestä! Etkös lukenut ap:n tekstejä. Hän on koko päivän lastensa kanssa antamassa ihan kaikkensa, mutta esikoinen ei ole tyytyväinen saamaansa huomioon, vaan mustasukkaisena sabotoi niitäkin hetkiä, kun äiti haluaisi ladata omia akkujaan miehensä kainalossa. Ei sinulla ole mitään oikeutta odottaa, että aikuinenkaan olisi joku kone, jolta riittää loputtomasti annettavaa, vaikka ei saa itse mitään!
Ap, ymmärrän sinua hyvin. Olen itse hyvinkin introvertti, enkä jaksa kovin pitkään ketään ihmisiä. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta en pidä yllä ystävyyssuhteita, koska ne ottavat enemmän kuin antavat. Haluan olla yksin. Sama pätee myös lapsiin, joita tämänluonteiselle on siunaantunut jopa viisi (Syynä uskonnollinen ajatus siitä, että käytän vain rytmimenetelmää ja annan "Jumalan päättää" lapsiluvun. Lesta en kuitenkaan ole.). Juu, täydellinen riittämättömyyden tunne, tolkuton henkinen uupumus ja jopa erittäin syvä viha lapsia kohtaan ovat tuttuja sieltä äitiyden alkutaipaleelta. Kaikki helpottui, kun tajusin, että minun on oltava sellainen äiti että itse viihdyn. Ei siis sellainen joka toteuttaa lasten toiveita ja vaatimuksia, vaan sellainen joka itse vaatii lapsilta ja laittaa heidät toimimaan oman tahtonsa mukaan. Meillä asiat sujuivat kun:
- Määräsin lapset pysymään aamulla huoneessaan keskenään vähintään kaksi tuntia (noin yksivuotiaana sinne mukaan vaan) että sain omaa aikaa.
- En leikkinyt lasten kanssa koskaan, vaan perustin kotiin "montessorileikkikoulun" ja opetin heitä.
- Kehitin pistesysteemin pelikoneille, minkä avulla sain lapset tekemään kotityöt. 3-vuotias osaa tehdä lähes kaikkea mitä kotona tarvii, ainakin sisaruksen avustuksella. Esim tiskikone tyhjeni aikanaan niin että yksi seisoi tiskipöydällä ja latoi astiat kaappiin, toinen oli alhaalla ja nosti astiat hänelle. Joo, en nipota turvallisuudesta.
- Illalla multa meni aina hermot, joten laitoin lapset kuudelta sänkyyn ja luin heille nuortenromaaneja pari tuntia ääneen. Koska nautin itse lukemisesta. Meillä siis kaikilla lapsilla oli yhteinen huone.
Nykyään meillä kolme vanhinta on jo nuoria aikuisia. Kaksi "iltatähteä", alakouluikäisiä, löytyy myös. Kolmen ekan suhteen olin siis kotiäiti. Kahdella vikalla on ollut erilainen lapsuus. Ovat olleet hoidossa ja iltapäivät isompien sisarusten kanssa. Olen "töissä" todella myöhään, usein tulen vasta 21-22 aikoihin kotiin. Osan aikaa toki olen viettänyt kaupungilla ladaten akkujani. Mutta sen iltahetken sitten jaksan keskittyä täysillä nuorimmaisiini, halaillaan ja jutellaan päivän kuulumiset. Sen tunnin tai pari jaksan oikeasti rakastaa heitä, joten vaikuttavat ihan onnellisilta elämäänsä.
Miehestä en oo puhunut mitään. Se on aina "tehnyt töitä" vuorokaudet ympäri, joten olen ollut lähes yksinhuoltaja käytännössä koko ajan. Enkä oo muutenkaan saanut mitään akkujen latausta tms siltä suunnalta, omasta ajasta oon sen ottanut. Mies ei mulle henkilökohtaisesti merkkaa juuri mitään.
Tsemppiä ap:lle! Kuuntele itseäsi, miten pystyt antamaan riittävästi itsellesi riistämättä lapsiasi kohtuuttomasti. Kun teet äitinä asioita, joita itse haluat, lapset sopeutuvat kyllä ja ovat onnellisempia, kuin jos he tosiaan pääsevät viettämään päivät pitkät esittäen vaatimuksia ja turhautuen, kun vaatimuksiin ei vanhempi pystykään vastaamaan.
Kamalia kommentteja taas. Kyllä minä ymmärrän aloittajaa ja takuuvarmasti kyse ei ole siitä etteikö hän rakastaisi lapsiaan ja haluaisi pitää heitä sylissä. Kyse on vain siitä että toisinaan myös äideillä on tarve olla itsekseen, ilman että "joku on iholla". Ja se on normaalia! Näistä asioista pitää puhua! Itselläni on voimakas oman tilan tarve, rakastin aikoinaan yksinasumista ja omaa tilaa. Kärsin välillä suunnattomasti siitä ettei kotona ole koskaan hiljaista ja koko ajan jompikumpi lapsista haluaa minusta palasen. Ja he myös saavat sen, ei ole kyse siitä että olisi automaattisesti kylmä narsistiäiti, vaan minäkin tarvitsen joskus oman tilani.
Saatan välillä nukkua yksin toisessa huoneessa, mies nukkuu lasten kanssa. Vain koska joskus on saatava olla edes yöllä yksin. Joskus lapset ovat hoidossa, vain koska iskä ja äiti haluavat olla täysin kaksin ja saada läheisyyttä myös itse. Eikä niin että ovat itse aina niitä läheisyyden antajia. Ja tämä on normaalia, ei vanhemmuuden takia voi eikä pidä sulkea pois kaikkia omia tarpeitaan, kohtuuden rajoissa tietenkin. Ihmisiä me äidit (ja isät) olemme!
Jos elämäsi kohokohta on suuri rakkaus miestäsi kohtaan jonka lapsi pilaa niin miksi menit hankkimaan lapsia? Mieti millainen lapsuus heillä on kun on kaltaisesi äiti.