Miksei saisi sanoa: "Ennen omia lapsia en tiennyt, kuinka paljon voi rakastaa."

Miten säälittävää, porukka kilpailee sillä, kuka rakastaa eniten ja parhaiten :D Ja arvottaa elämänsä ihmiset johonkin rakkaus-järjestykseen.

Ei ihme että sinkkua vitutta kun mammat kokee tarvetta päteä jollain täysin yhdentekevällä asialla. Enkä sano että rakkaus olisi yhdentekevää, vaan se, että rakkaudesta tehdään jokin kilpailu. Ei kuulosta edes aidolta rakkaudelta tuollainen, aito rakkaus on sitä, että pelkkä tunne riittää saamaan pilviin asti, ei sitä tarvitse verrata muiden kokemiin rakkauden tunteisiin tai muutenkaan tehdä asiasta sen kummempaa numeroa.

Putkinäköistä sakkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?

Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.

Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.

Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.

Minkä takia sinä suutut siitä, että joku kokee kokeneensa rakkauden lapsensa kautta erilaisella ja uudenlaisella tavalla? Jos se on hänelle sellainen aito rakkaus jota hän ei ole aiemmin kokenut? Käsittääkseni hän ei vähätellyt tai sanallakaan maininnut sinun rakkauden kokemuksistasi mitään. Kukaan ei ole sanonut ettet sinä tietäisi mitä rakkaus on.

En minä suutu siitä että joku kokee tunteneensa aidon rakkauden lapsensa kautta. Minulla vain lapsettomana sattuu olemaan aika paljon kokemusta siitä, miten tuo lause sanotaan. Sillä lauseella ei yleensä tuoda esille omaa onnea, vaan sillä surkutellaan sitä kuinka surkeaa minun elämäni on kun en osaa rakastaa eikä kukaan oikeasti rakasta minua, kun ei ole niitä lapsia. Kyllä sen asenteen erottaa. Yleensä tuore äiti joka pitää lastaan sylissään ja hehkuu onnea ja rakkautta sanoo tuon asian juuri sillä oikealla tavalla, jonka jokainen ymmärtää koskevan vain häntä itseään ja hänen kokemustaan rakkaudesta. Sitten on nämä toiset naiset, joiden todellinen tarkoitus on vain mitätöidä minun elämäni surkeaksi ja onnettomaksi, voidakseen kokea oman elämänsä parempana. Ikävä kyllä suurin osa on näitä jälkimmäisiä, ja heidät erottaa helposti.

Kyse on varmasti enemmänkin siitä, että he haluavat kannustaa sinua lapsenhankintaan kehumalla omaa tilannettaan. Sitä ei voi oikein suoraan sanoa, että hankipa lapsi mutta voi vihjata miten hienoa se on. Joku voi myös haluta herätellä aiheesta keskustelua. 

En usko, että huomaat ihan oikein tätä asiaa, tietysti se saa harmittaa. En äitinä ainakaan ole huomannut että yksikään äiti ikinä haukkuisi lapsettomia lapsettomuudesta tai kokisi paremmuutta.

Vierailija kirjoitti:

No mun kohdallani se meni niin etten tiennyt mitä aito rakkaus on ennenkuin tapasin puolisoni. En tosiaan tiennyt (aiemmista suhteista huolimatta) miten kaksi ihmistä voi toisiaan rakastaa ennen puolisoani. Loukkaantuuko joku tästä?

Rakkaus on subjektiivinen kokemus ja jokaisella on oma kokemus siitä mitä aito rakkaus on. Minulle aito rakkaus on myös rakkautta läheisiini, sukulaislapsiin ja omiin lapsiin. Kaikkien heidän takia voisin antaa henkeni. Se on aitoa rakkautta. Minulle.

Vaikka itselläni ei ole lemmikkejä niin kaveripiirissäni on perheitä, joiden lapset ovat nelijalkaisia ja tiedän kyllä miten he perheenjäsentään rakastavat. Se on myös aitoa rakkautta.

Toivon vaan, että sanoisimme enemmän ääneen että rakastamme.

Tässä saattaa olla koko ketjun järkevimpiin kuuluva viesti. Rakkaus on nimenomaan subjektiivinen kokemus, eikä kukaan meistä ole enemmän oikeassa kuin toinen, tai parempi arvostelemaan toisten rakkauden kokemusta.

Minua kyllä kusetta enemmän kuin sinua! Minun kusetuksen tunne on parempi! Et ole kokenut aitoa kusetuksen tunnetta, ennenkuin olet sairastunut munuaisaltaan tulehdukseen, voi pojat, se vasta tunne onkin!

Minulla on hauskempaa, kävin katsomassa standupp-esitystä, ihan parhaat naurut, et kyllä tiedä mitä hauskuus on, jos et ole käynyt katsomasa standuppia! Ei se sinun lukemasi sarjakuva ollut niin hauska, ei sitä voi verrata standuppiin!

Olin kyllä niin surullinen kun äitini kuoli, joten lopeta se nyyhkiminen koirasi perään, ei tuo ole mitään oikeaa surua! Et ole edes oikeaa surua kokenut, ei voi verrata!

Jos ei kerran voi edes verrata, niin helvettiäkö sitten vertailette? Siitähän tässä ketjussa nimenomaan oli kyse: Lopettakaa vertailu siitä, että lapsia kohtaan tunnettu rakkaus olisi jotakin parempaa kuin joku toisenlainen rakkaus, se on täysin naurettavaa vertailua ja tiedätte sen itsekkin.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ilman lapsia voi rakastaa mutta kyllä lapsen syntymän myötä moni asia muuttuu.

Olen aina ollut hyvin kovapintainen nainen, en juuri itkeskele tms.

Tyttäreni syntymän jälkeen tunteeni ja tunne-elämä on muuttunut hyvin paljon. Rakkaus joka minulla häntä varten on sellaista jota ei muille ole.

Ja uskonkin että esim kumppania voi rakastaa syvästi mutta se on silti hieman erilaista rakkautta.

Niin, mutta nyt odotellaan paskamyrskyä kun tuo on ns kielletty mielipide, ellei jopa vihapuhetta. Pitää ottaa huomioon ettei loukkaa niitä, jotka rakastavat Keijo-kultakalaansa ja Harri-hamsteriaan. 

Kukaan ei uskalla sanoa, että on hieman loukkaavaa, että joku väittää tietävänsä asioista, mitä ei ole kokenut. Kannattaisi vain sanoa, että vailla omaa kokemusta en tiedä asiasta mitään. Piste. 

Varmaan sanottu jo, mutta itse kuvaisin rakkautta omaan lapseen ehdottomaksi, ja täten "puhtaimmaksi" rakkaudeksi mitä ihminen voi kokea. 

Vrt. kumppanisi tekee kamalan teon -> rakkaus häntä kohtaan tod.näk. sammuu heti tai ennenpitkää jos olet selväjärkinen

Lapsi tekee kamalan teon -> et voi hyväksyä sitä, mutta se rakkaus ei kuole kuitenkaan koskaan

Tai kumppani lakkaa rakastamasta sinua ja jättää sinut. Ensin se tekee kipeää, mutta tod.näk. omakin rakkaus ennenpitkää haalenee tai jopa loppuu kokonaan ja tilalle tulee uusi rakkaus. 

Lasta taas rakastaa hautaan saakka vaikka hän vihaisi sinua. Ja se tekee kipeää, eikä omaa lasta voi korvata uudella lapsella - koskaan. 

Mutta ylipäätään asiasta minusta on turha vääntää lapsettoman kanssa. Vasta sitten kun saa oman lapsen, voi aidosti tietää mistä puhutaan; onko se rakkaus omaa lasta kohtaan täydellisempää kuin rakkaus muita kohtaan. En väitä että elämästä jäisi paitsi ilman lapsia, mutta väitän kuitenkin että jotkut asiat oivaltaa vasta kun saa oman lapsen, jokainen vanhempi tietää sen kyllä. 

Mutta en kuitenkaan ymmärrä miksi mitään ilkeää pitäisi mennä toiselle sanomaan päin naamaa rakkaudesta. Älytöntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?

Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.

Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.

Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.

Minkä takia sinä suutut siitä, että joku kokee kokeneensa rakkauden lapsensa kautta erilaisella ja uudenlaisella tavalla? Jos se on hänelle sellainen aito rakkaus jota hän ei ole aiemmin kokenut? Käsittääkseni hän ei vähätellyt tai sanallakaan maininnut sinun rakkauden kokemuksistasi mitään. Kukaan ei ole sanonut ettet sinä tietäisi mitä rakkaus on.

En minä suutu siitä että joku kokee tunteneensa aidon rakkauden lapsensa kautta. Minulla vain lapsettomana sattuu olemaan aika paljon kokemusta siitä, miten tuo lause sanotaan. Sillä lauseella ei yleensä tuoda esille omaa onnea, vaan sillä surkutellaan sitä kuinka surkeaa minun elämäni on kun en osaa rakastaa eikä kukaan oikeasti rakasta minua, kun ei ole niitä lapsia. Kyllä sen asenteen erottaa. Yleensä tuore äiti joka pitää lastaan sylissään ja hehkuu onnea ja rakkautta sanoo tuon asian juuri sillä oikealla tavalla, jonka jokainen ymmärtää koskevan vain häntä itseään ja hänen kokemustaan rakkaudesta. Sitten on nämä toiset naiset, joiden todellinen tarkoitus on vain mitätöidä minun elämäni surkeaksi ja onnettomaksi, voidakseen kokea oman elämänsä parempana. Ikävä kyllä suurin osa on näitä jälkimmäisiä, ja heidät erottaa helposti.

Kyse on varmasti enemmänkin siitä, että he haluavat kannustaa sinua lapsenhankintaan kehumalla omaa tilannettaan. Sitä ei voi oikein suoraan sanoa, että hankipa lapsi mutta voi vihjata miten hienoa se on. Joku voi myös haluta herätellä aiheesta keskustelua. 

En usko, että huomaat ihan oikein tätä asiaa, tietysti se saa harmittaa. En äitinä ainakaan ole huomannut että yksikään äiti ikinä haukkuisi lapsettomia lapsettomuudesta tai kokisi paremmuutta.

Niin, sinä et äitinä ole sitä huomannut. Luulen että kysyt keneltä tahansa vapaaehtoisesti lapsettomalta ovatko he kokeneet vähättelyä, mitätöintiä ja väheksyntää lapsellisilta, tulisit saamaan aika yllättävän vastauksen. Tunnen minäkin paljon äitejä joille minun lapsettomuuteni/lapsellisuuteni on täysin yhdentekevä asia, niinkuin sen pitäisi ollakin. Silti näitä toisenlaisiakin äitejä on, paljon.

Minusta on muutenkin täysin edesvastuutonta yrittää vihjaille kenellekään kuinka hienoa on hankkia lapsi. Minä en luultavasti edes voi saada lapsia, yksikään sisaruksistani ei ainakaan voi. En usko että mielenterveyteni edes kestäisi lasta, kun se hädin tuskin kestää puolison. Kukaan ei tiedä niitä todellisia syitä toisen ihmisen lapsettomuuden takana, joten tuollainen vihjailu on anteeksiantamatonta. Yritetään tuputtaa omaa ratkaisua ihmiselle kenelle se ei välttämättä ole laisinkaan oikea tai mahdollinen.

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan ärsyyntyy koska siinä ikään kuin väitetään että lapsettomat ihmiset eivät voi täyttä rakkautta tuntea. Luulis olevan aika selkeä asia.

Yleensä varmaan tämä on se, mikä ihmisiä vähän saattaa tökätä. Mutta ei tuo lause minua loukkaa yhtään, sehän on vaan lähinnä sellainen fraasi.

Synnyttänut äiti on hormonihumalassa ja silloin kuuluukin tuntua tuolta! Huolestuisin, jos joku vauvan äiti hehkuttaisi miten kaikki tuntuu samalta kuin ennen. Totta kai sen kuuluu tuntua erilaiselta! Ihan uusi tilanne kuitenkin, ja lasta varmasti rakastaa ihan hirveästi. Biologiahan sen sanelee, syntyy se onnensekainen endorfiinihumala. Se tasaantuu sitten aikanaan.

Kaikki eivät rakasta lapsiaan yhtä paljon kuin puolisoaan. Selittäkääpä tämä.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sanottu jo, mutta itse kuvaisin rakkautta omaan lapseen ehdottomaksi, ja täten "puhtaimmaksi" rakkaudeksi mitä ihminen voi kokea. 

Vrt. kumppanisi tekee kamalan teon -> rakkaus häntä kohtaan tod.näk. sammuu heti tai ennenpitkää jos olet selväjärkinen

Lapsi tekee kamalan teon -> et voi hyväksyä sitä, mutta se rakkaus ei kuole kuitenkaan koskaan

Tai kumppani lakkaa rakastamasta sinua ja jättää sinut. Ensin se tekee kipeää, mutta tod.näk. omakin rakkaus ennenpitkää haalenee tai jopa loppuu kokonaan ja tilalle tulee uusi rakkaus. 

Lasta taas rakastaa hautaan saakka vaikka hän vihaisi sinua. Ja se tekee kipeää, eikä omaa lasta voi korvata uudella lapsella - koskaan. 

Mutta ylipäätään asiasta minusta on turha vääntää lapsettoman kanssa. Vasta sitten kun saa oman lapsen, voi aidosti tietää mistä puhutaan; onko se rakkaus omaa lasta kohtaan täydellisempää kuin rakkaus muita kohtaan. En väitä että elämästä jäisi paitsi ilman lapsia, mutta väitän kuitenkin että jotkut asiat oivaltaa vasta kun saa oman lapsen, jokainen vanhempi tietää sen kyllä. 

Mutta en kuitenkaan ymmärrä miksi mitään ilkeää pitäisi mennä toiselle sanomaan päin naamaa rakkaudesta. Älytöntä. 

Tässä viestissä on paljon totta, mutta on olemassa myös ihmisiä joiden rakkaus omaan lapseen on haalentunut. On myös ihmisiä jotka eivät sitä ole koskaan edes tunteneet.

Totta on myös, että lapsettomana en voi tietää mitä on rakastaa omaa lasta. En myöskään koe tarvetta ottaa selvää, minulle riittää se, mitä minulla jo on. Uskon myös sen, että jotkut asiat on mahdotonta ymmärtää ja oivaltaa ilman sitä lasta. Kiitos siitä, että et kirjoita vähättelevästi lapsettomista silti, koska se on asia, jota minun on vaikea sietää. Monella lapsellisella on asenne, että lapsettomat ovat jollakin tavalla huonompia ja vajaita ihmisiä. Varmaan samalla tavalla moni homoseksuaali hermostuu, jos annetaan ymmärtää että on seksuaalisen suuntautumisensa takia jollakin tavalla huonompi ihminen kuin valtaväestö.

Ja tuo viimeinen kappaleesi on täyttä asiaa.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni varmaan ärsyyntyy koska siinä ikään kuin väitetään että lapsettomat ihmiset eivät voi täyttä rakkautta tuntea. Luulis olevan aika selkeä asia.

Yleensä varmaan tämä on se, mikä ihmisiä vähän saattaa tökätä. Mutta ei tuo lause minua loukkaa yhtään, sehän on vaan lähinnä sellainen fraasi.

Synnyttänut äiti on hormonihumalassa ja silloin kuuluukin tuntua tuolta! Huolestuisin, jos joku vauvan äiti hehkuttaisi miten kaikki tuntuu samalta kuin ennen. Totta kai sen kuuluu tuntua erilaiselta! Ihan uusi tilanne kuitenkin, ja lasta varmasti rakastaa ihan hirveästi. Biologiahan sen sanelee, syntyy se onnensekainen endorfiinihumala. Se tasaantuu sitten aikanaan.

Miten sitten selität tämän lauseen niiltä äideiltä, jotka ovat jo laittaneet lapsensa maailmalle? Tai niiltä jotka toteavat, että "jos nyt kaiken tämän tietäen saisin uudestaan valita, en tekisi lapsia?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?

Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.

Sama juttu. Aiemmin olisin vetänyt herneen nenään moisesta mutta oman lapsen jälkeen tietää mistä on kyse. Omaa lastaan rakastaa ja yhtään epäröimättä uhraa vaikka henkensä tämän puolesta riippumatta siitä kuinka ihana tai kamala/rasittava tämä lapsi on. Muissa ihmissuhteissa se rakkaus on enemän sidoksissa siihen millainen se toinen henkilö on.

Älä yleistä. Sinulla on näin, mutta monet viis veisaa lapsistaan, ja jotkut pahoinpitelevät tai jopa tappavat lapsensa. Vai rakkaudestako ne sen tekee?

Rakkaus lasta kohtaan on ehdotonta, lapsen eteen voisi vaikka kuolla tai tappaa. Ei se ole valinta, se on vaisto. Ei mieskään minua sillä lailla rakasta, sehän olisi pelottavaakin.

Minusta tuo lause on kuin suoraan sosiopaatin käsikirjasta. Hän voi rakastaa vain jotain itsestään tullutt, toki vain siihen pisteeseen kun se kelpaa hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska. 

Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.

Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla. 

Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun. 

Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi? 

Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän. 

- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.

- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).

- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?

Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.

Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.

Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa. 

Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.

Havainnollistit asian ihan hyvin, mutta ei päde minuun. Tiesin jo ennen lapsia, että rakkaus omaan lapseen tulee olemaan hyvin ainutlaatuista ja uskoin, jo silloin etten vielä tiedä siitä, mielestäni elämän syvimmästä rakkaudesta mitään. Kaikkea ei voi saada. 

Vähän kuin pyörätuolipotilas inttäisi maratoonarille, että kyllä hänkin tietää miltä juoksun jälkeinen endorfiinihumala tuntuu! Ei kaikkea vain voi kokea ja tietää eikä siinä ole mitään pahaa. Se kannattaa vain hyväksyä, kuten minäkin hyväksyn. 

Mutta tunne on aina subjektiivinen kokemus. Ihan samoin voin väittää, että minä rakastan lapsiani ENEMMÄN kuin sinä, minun rakkauteni on todellisempaa ja oikeampaa ja puhtaampaa kuin sinun rakkautesi. Sä et voi tietää, mitä mun rakkaus on, kun et ole kokenut. Sä et vaan oo päässy vielä sille oikealle, paremmalle rakkauen tasolle, kuin missä minä olen.

Itse rakastan puolisoani niin että sattuu. Koen huolta, pelkoa, hoivaa ihan joka päiväisessä arjessa. Joka päivä olen onnellinen kun näen hänen söpön naamansa ja varpaat menee rullalle euforiasta kun pidän hänestä kiinni ja minulla on tunne että ajan myötä tunne vaan kasvaa. Alkuvaiheessa oli mielipuolinen henkeä salpaava seksuaalinenvaihe, jossa itketti olla erossa edes vähän aikaa toisesta ja fyysinen vetovoima oli jotain tajunnan räjäyttävää. Tunteet olivat siis todella erilaisia nykypäivään verrattuna. En voi edes kuvitella miten kestäisin henkisesti tätä joidenkin äitien mainostamaa "suurempaa aitoa rakkautta". Jos tähän lapsettomana "tyytyisin" niin en näe siinä kyllä itse mitään menetettyä. Rakkaus on erilaista, ja jokainen on onnekas joka kokee sitä missä muodossa tahansa. (8v yhdessä..)

Jos puhut itsestäsi, voit sanoa. Mutta älä sano miten muiden pitäis tuntea.

Vierailija kirjoitti:

Minua kyllä kusetta enemmän kuin sinua! Minun kusetuksen tunne on parempi! Et ole kokenut aitoa kusetuksen tunnetta, ennenkuin olet sairastunut munuaisaltaan tulehdukseen, voi pojat, se vasta tunne onkin!

Minulla on hauskempaa, kävin katsomassa standupp-esitystä, ihan parhaat naurut, et kyllä tiedä mitä hauskuus on, jos et ole käynyt katsomasa standuppia! Ei se sinun lukemasi sarjakuva ollut niin hauska, ei sitä voi verrata standuppiin!

Olin kyllä niin surullinen kun äitini kuoli, joten lopeta se nyyhkiminen koirasi perään, ei tuo ole mitään oikeaa surua! Et ole edes oikeaa surua kokenut, ei voi verrata!

Jos ei kerran voi edes verrata, niin helvettiäkö sitten vertailette? Siitähän tässä ketjussa nimenomaan oli kyse: Lopettakaa vertailu siitä, että lapsia kohtaan tunnettu rakkaus olisi jotakin parempaa kuin joku toisenlainen rakkaus, se on täysin naurettavaa vertailua ja tiedätte sen itsekkin.

Kyllä, omaa lasta voi rakastaa syvemmin kuin mitään muuta ihmistä maailmassa, lapsen ja äidin rakkaus on syvää ja aivan erilaista kuin mikään muu.

Tämä harmittaa kovasti ihmisiä, jotka eivät tätä ihanaa rakkautta ole päässeet kokemaan. 

Kiitos täältä tähän. 

Rakkaus on subjektiivinen kokemus. Ette te hyvät ihmiset voi tietää, mitä joku toinen tuntee. Tästä asiasta on ihan turhaa kinata, keskustella kyllä voi hyvinkin. Tässä ketjussa esitetty toisten tunteiden vähättely, ja omakohtaiset kokemukset esitettynä niin, että ne ovat ainut ja oikea tapa jolla voi tuntea, ovat typeriä.

Minä rakastan mieheni lapsia tavalla, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Lasten äiti rakastaa lapsia tavalla, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Joku rakastaa koiraansa tavalla, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. On hyvin itsekeskeistä väittää, että jokainen tulisi kokemaat rakkauden tunteet samalla tavalla kuin juuri sinä. Tämä on varmasti vaikea ymmärtää, jos ei kykene pohtimaan asiaa pintaa syvemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska. 

Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.

Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla. 

Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun. 

Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi? 

Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän. 

- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.

- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).

- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?

Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.

Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.

Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa. 

Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.

Havainnollistit asian ihan hyvin, mutta ei päde minuun. Tiesin jo ennen lapsia, että rakkaus omaan lapseen tulee olemaan hyvin ainutlaatuista ja uskoin, jo silloin etten vielä tiedä siitä, mielestäni elämän syvimmästä rakkaudesta mitään. Kaikkea ei voi saada. 

Vähän kuin pyörätuolipotilas inttäisi maratoonarille, että kyllä hänkin tietää miltä juoksun jälkeinen endorfiinihumala tuntuu! Ei kaikkea vain voi kokea ja tietää eikä siinä ole mitään pahaa. Se kannattaa vain hyväksyä, kuten minäkin hyväksyn. 

Mutta tunne on aina subjektiivinen kokemus. Ihan samoin voin väittää, että minä rakastan lapsiani ENEMMÄN kuin sinä, minun rakkauteni on todellisempaa ja oikeampaa ja puhtaampaa kuin sinun rakkautesi. Sä et voi tietää, mitä mun rakkaus on, kun et ole kokenut. Sä et vaan oo päässy vielä sille oikealle, paremmalle rakkauen tasolle, kuin missä minä olen.

Itse olen sitä mieltä, että ei voida puhua ainakaan perinteisellä tavalla subjektiivisesta jutusta, jos jokainen tuntemani äiti kokeaa asian samalla tavalla, että rakkaus omaan lapseen on poikkeuksellisen syvää. Sinun rakkautesi voi olla oikeampaa ja puhtaampaa sinun mielestäsi, ei se minua haittaa millä lailla uskot. :) Rakasta puhtaasti vain!