Lue keskustelun säännöt.
Miksei saisi sanoa: "Ennen omia lapsia en tiennyt, kuinka paljon voi rakastaa."
01.12.2016 |
Miksi moni ärsyyntyy siitä, jos otsikossa esitetty asia sanotaan jossain muodossaan ääneen?
Kommentit (202)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?
Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.
Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.
Minkä takia sinä suutut siitä, että joku kokee kokeneensa rakkauden lapsensa kautta erilaisella ja uudenlaisella tavalla? Jos se on hänelle sellainen aito rakkaus jota hän ei ole aiemmin kokenut? Käsittääkseni hän ei vähätellyt tai sanallakaan maininnut sinun rakkauden kokemuksistasi mitään. Kukaan ei ole sanonut ettet sinä tietäisi mitä rakkaus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.
Tunneälykkäät tietävät tähänkin ap:n kysymykseen vastauksen. Laukovalla tyylillä vahingoitat myös itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Eli olet omasta mielestäsi typerä koska sinähän se tän koira vs lapsi vertauksen alunperin teit :D :D Munkin mielestä olet typerä. Sä et voi sanoa kenellekään mikä on oikeaa ja mikä on parasta rakkautta. Ja sä et todellakaan voi sanoa mikä on oikeaa surua ja mikä ei! Mikä sua vaivaa? Tässä on nyt muutama sivua yritetty jankuttaa sulle että on olemassa erilaista rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Av-Käyttis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni varmaan ärsyyntyy koska siinä ikään kuin väitetään että lapsettomat ihmiset eivät voi täyttä rakkautta tuntea. Luulis olevan aika selkeä asia.
Siinä on tietty se ero, että lapseton ei tiedä miltä se vahva side omaan lapseen tuntuu.
Pidin itsekin otsikossa mainittua ylimielisenä lässyttelynä ennen kuin sain itse lapsen.
Kaikki eivät ole sellaisia lapsiin hurahtajia, vaan joillekin silti se puoliso on se elämän suurin rakkaus. Minulla on ollut parhaat mahdolliset vanhemmat, mutta tiedän että he ovat toisillensa se ykkösprioriteetti, emme me lapset. Ehkä juuri siksi olikin niin hyvä ja onnellinen lapsuus kun vanhemmat olivat ja ovat yhtä niin ikionnellisia yhdessä. (Lapsia he tekivät koska se vain kuuluu elämään ja niin on tavattu aina tehdä.) Itse ajattelen samoin ja jätän lapset kokonaan väliin kun haluan elää elämäni puolisoni kanssa, ilman häiriötekijöitä jotka veisivät aikaa siltä oikealta rakkaudelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.
Sinä sen sanoit. Juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.
Pitäisköhän sunkin lukea tuo aloitus uudelleen?
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä4321 kirjoitti:
Samasta syystä kun ei saisi sanoa että viettää ihanan vapaata lapsetonta elämää? Kun aina joku loukkaantuu. Onhan se nyt melko selvä asia että tunteet joita vanhemmalla on lastaan kohtaan ovat ainutlaatuisia, ei sitä samanlaista rakkautta voi tuntea ketään tai mitään muuta kohtaan. Mutta ei se mitään isompaa, parempaa ja suurempaa rakkautta välttämättä ole kuin joku mitä voi tuntea jotain muutakin kuin lastaan kohtaan. Rakkaus on vaikea asia mitata ja siksipä en näe miksi niin tehdä.
Tarkennan vielä että ei lapsen tarvitse olla oma jotta sitä voi rakastaa niinkuin omaansa.
Jos lapsi on adoptoitu, niin sitä voi rakastaa kuin omaansa ja oma se onkin. Kuitenkaan esim. kummilasta ei voi rakastaa kuin omaa.
Rakkaus omaan lapseen sisältää niin monisäikeisiä asioita, jotka koostuvat mm. ongelmien selvittelystä, lapsen näkemisestä erilaisissa tilanteissa, miten hän pärjää, ei pärjää, miten sitä peilaa itseään lapseen, näkee itsensä ja kasvatuksensa tuloksen lapsessa, on syyllinenkin olo, on toisinaan iloinen onnistumisestaan, tunnelmalliset iltasatuhetket kun lapsi kertoo äidille salaisuuden juuri ennen nukkumaanmenoa, jota ei edes isi saa tietää...
Tällaisia hetkiä ei perheen ulkopuolinen samalla tavalla pääse kokemaan, eikä siksi rakastamaan. Rakkaus mieheen ja perheeseen on sekin erilaista, mm yllämainituista syistä. Rakkaus omaan lapseen nyt vain on jotain elämää suurempaa ja ihmettelen, jos tästä joku harmistuu.
Monet tuttavatkin siitä puhuvat vaikka heillä ei edes ole lapsia. Jos elämä ilman lasta on niin ihanaa, miksi nuoret vanhemmat aina sanovat, että elämä oli niin tyhjää ennen?
Öö no kyllä mä rakastan siskoni lapsia kuin omiani. Minäkin selvittelen vaikka minkälaisia ongelmia ja näen lapsia erilaisissa tilanteissa. Lapset tulevat yhtäkkiä halaamaan ja kertomaan miten paljon rakastavat minua ja vastaavasti saattavat suutuspäissään läpsäistä (ja sitten halata ja pyytää anteeksi). Eivät siis ole vieraskoreira, koska minä olen osa perhettä ja vietän niin paljon aikaa heidän kanssaan. Saan myös aina lukea iltasadun kun olen käymässä ja minulle niitä salaisuuksia vasta kerrotaankin. Että aika kapeakatseista jos sinun mielestä perhe tarkoittaa vain äitiä, isää ja lapsia. Tai sitten et vain ole läheinen sisarustesi/muiden perheenjäsentesi kanssa. Ja todella surullista että lapsillasi ei ole muita rakastavia aikuisia ympärillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.
Pitäisköhän sunkin lukea tuo aloitus uudelleen?
Miksi ihmeessä? tämähän oli järkevin ja eniten asiaan liittyvä viesti koko ketjussa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää. Tyypillinen vertailu on juuri miltä tuntuisi menettää hänet, kuolemalle tai muuten. Toki se, kuinka pahalta se tuntuisi, kertoo siitä kuinka tärkeä jokin asia on.
Voiko siitä päästä yli vai tuntuuko se miltään. Mutta ellet tajua, niin pysy yhä koirissa. Koirien kanssa näistäkin asioista sinun on helppo puhua ja päästä helpommin yhteisymmärrykseen...
Kiitos, täältä tähän.
No nyt on taas puurot ja vellit sekaisin. Lemmikkiä hankkiessa on oletuksena, että se elää noin 10-15 vuotta. Jo hankintavaiheessa tietää että siitä joutuu luopumaan. Lapsia tehdessä oletus on, että sinä kuolet ensimmäisenä. Sen vuoksi lapsen menettäminen (pahoittelut kaikille jotka tämän joutuvat kokemaan) on hirveää. Niinhän sitä sanotaan, että vanhemman ei ikinä pitäisi joutua hautaamaan omaa lasta. Tästä samaisesta syystä esimerkiksi isovanhemman tai oman vanhemman kuolemasta on helpompi päästä yli, koska oletusarvoisesti tässä järjestyksessä maailmasta lähdemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?
Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.
Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.
Tottakai puolisoaan rakastaa. Se on silti täysin eri rakkautta, kuin syvä äidinrakkaus. Nämän kaksi yleensä aloittajan kaltainenkin sekoittaa, vaikka se onkin totta että sen kaltaista syvää rakkautta ei voi puolisoonsa kohtaan tunteA-
Aika kovaa settiä heität faktana? Mistä sinä tiedät mitä kukakin tuntee ja kuinka syvää se on voidaksesi sanoa ettei jotakin voi tuntea? Miten sinä voit määritellä mitä kaikki maailman ihmiset voivat tuntea ja mitä eivät?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.
Havainnollistit asian ihan hyvin, mutta ei päde minuun. Tiesin jo ennen lapsia, että rakkaus omaan lapseen tulee olemaan hyvin ainutlaatuista ja uskoin, jo silloin etten vielä tiedä siitä, mielestäni elämän syvimmästä rakkaudesta mitään. Kaikkea ei voi saada.
Vähän kuin pyörätuolipotilas inttäisi maratoonarille, että kyllä hänkin tietää miltä juoksun jälkeinen endorfiinihumala tuntuu! Ei kaikkea vain voi kokea ja tietää eikä siinä ole mitään pahaa. Se kannattaa vain hyväksyä, kuten minäkin hyväksyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?
Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.
Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.
Tottakai puolisoaan rakastaa. Se on silti täysin eri rakkautta, kuin syvä äidinrakkaus. Nämän kaksi yleensä aloittajan kaltainenkin sekoittaa, vaikka se onkin totta että sen kaltaista syvää rakkautta ei voi puolisoonsa kohtaan tunteA-
Aika kovaa settiä heität faktana? Mistä sinä tiedät mitä kukakin tuntee ja kuinka syvää se on voidaksesi sanoa ettei jotakin voi tuntea? Miten sinä voit määritellä mitä kaikki maailman ihmiset voivat tuntea ja mitä eivät?
Viestin 127 kirjoittajana olen tästä eri mieltä. Jotkut rakastavat puolisoaan eniten (ja se on ihan ok sekin). Oikeastaan parempikin niin.
No mun kohdallani se meni niin etten tiennyt mitä aito rakkaus on ennenkuin tapasin puolisoni. En tosiaan tiennyt (aiemmista suhteista huolimatta) miten kaksi ihmistä voi toisiaan rakastaa ennen puolisoani. Loukkaantuuko joku tästä?
Rakkaus on subjektiivinen kokemus ja jokaisella on oma kokemus siitä mitä aito rakkaus on. Minulle aito rakkaus on myös rakkautta läheisiini, sukulaislapsiin ja omiin lapsiin. Kaikkien heidän takia voisin antaa henkeni. Se on aitoa rakkautta. Minulle.
Vaikka itselläni ei ole lemmikkejä niin kaveripiirissäni on perheitä, joiden lapset ovat nelijalkaisia ja tiedän kyllä miten he perheenjäsentään rakastavat. Se on myös aitoa rakkautta.
Toivon vaan, että sanoisimme enemmän ääneen että rakastamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä4321 kirjoitti:
Samasta syystä kun ei saisi sanoa että viettää ihanan vapaata lapsetonta elämää? Kun aina joku loukkaantuu. Onhan se nyt melko selvä asia että tunteet joita vanhemmalla on lastaan kohtaan ovat ainutlaatuisia, ei sitä samanlaista rakkautta voi tuntea ketään tai mitään muuta kohtaan. Mutta ei se mitään isompaa, parempaa ja suurempaa rakkautta välttämättä ole kuin joku mitä voi tuntea jotain muutakin kuin lastaan kohtaan. Rakkaus on vaikea asia mitata ja siksipä en näe miksi niin tehdä.
Tarkennan vielä että ei lapsen tarvitse olla oma jotta sitä voi rakastaa niinkuin omaansa.
Jos lapsi on adoptoitu, niin sitä voi rakastaa kuin omaansa ja oma se onkin. Kuitenkaan esim. kummilasta ei voi rakastaa kuin omaa.
Rakkaus omaan lapseen sisältää niin monisäikeisiä asioita, jotka koostuvat mm. ongelmien selvittelystä, lapsen näkemisestä erilaisissa tilanteissa, miten hän pärjää, ei pärjää, miten sitä peilaa itseään lapseen, näkee itsensä ja kasvatuksensa tuloksen lapsessa, on syyllinenkin olo, on toisinaan iloinen onnistumisestaan, tunnelmalliset iltasatuhetket kun lapsi kertoo äidille salaisuuden juuri ennen nukkumaanmenoa, jota ei edes isi saa tietää...
Tällaisia hetkiä ei perheen ulkopuolinen samalla tavalla pääse kokemaan, eikä siksi rakastamaan. Rakkaus mieheen ja perheeseen on sekin erilaista, mm yllämainituista syistä. Rakkaus omaan lapseen nyt vain on jotain elämää suurempaa ja ihmettelen, jos tästä joku harmistuu.
Monet tuttavatkin siitä puhuvat vaikka heillä ei edes ole lapsia. Jos elämä ilman lasta on niin ihanaa, miksi nuoret vanhemmat aina sanovat, että elämä oli niin tyhjää ennen?
Öö no kyllä mä rakastan siskoni lapsia kuin omiani. Minäkin selvittelen vaikka minkälaisia ongelmia ja näen lapsia erilaisissa tilanteissa. Lapset tulevat yhtäkkiä halaamaan ja kertomaan miten paljon rakastavat minua ja vastaavasti saattavat suutuspäissään läpsäistä (ja sitten halata ja pyytää anteeksi). Eivät siis ole vieraskoreira, koska minä olen osa perhettä ja vietän niin paljon aikaa heidän kanssaan. Saan myös aina lukea iltasadun kun olen käymässä ja minulle niitä salaisuuksia vasta kerrotaankin. Että aika kapeakatseista jos sinun mielestä perhe tarkoittaa vain äitiä, isää ja lapsia. Tai sitten et vain ole läheinen sisarustesi/muiden perheenjäsentesi kanssa. Ja todella surullista että lapsillasi ei ole muita rakastavia aikuisia ympärillään.
Erikoista, että kuvittelet pääseväsi samalle kokemustasolle lapsen vanhempien kanssa. Ole itsekin täti ja läheinen heidän lastensa kanssa, mutta en ikinä kokenut mitään tuollaista "käsi joka kehtoa keinuttaa" -fiilistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?
Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.
Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.
Minkä takia sinä suutut siitä, että joku kokee kokeneensa rakkauden lapsensa kautta erilaisella ja uudenlaisella tavalla? Jos se on hänelle sellainen aito rakkaus jota hän ei ole aiemmin kokenut? Käsittääkseni hän ei vähätellyt tai sanallakaan maininnut sinun rakkauden kokemuksistasi mitään. Kukaan ei ole sanonut ettet sinä tietäisi mitä rakkaus on.
En minä suutu siitä että joku kokee tunteneensa aidon rakkauden lapsensa kautta. Minulla vain lapsettomana sattuu olemaan aika paljon kokemusta siitä, miten tuo lause sanotaan. Sillä lauseella ei yleensä tuoda esille omaa onnea, vaan sillä surkutellaan sitä kuinka surkeaa minun elämäni on kun en osaa rakastaa eikä kukaan oikeasti rakasta minua, kun ei ole niitä lapsia. Kyllä sen asenteen erottaa. Yleensä tuore äiti joka pitää lastaan sylissään ja hehkuu onnea ja rakkautta sanoo tuon asian juuri sillä oikealla tavalla, jonka jokainen ymmärtää koskevan vain häntä itseään ja hänen kokemustaan rakkaudesta. Sitten on nämä toiset naiset, joiden todellinen tarkoitus on vain mitätöidä minun elämäni surkeaksi ja onnettomaksi, voidakseen kokea oman elämänsä parempana. Ikävä kyllä suurin osa on näitä jälkimmäisiä, ja heidät erottaa helposti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Niin siis tässä keskustelussahan kyse on muusta. Kuvittele hypoteettinen tilanne ettei sinulla ole niitä lapsia, koirat vain. Sitten joku tulee kertomaan sinulle, että se mitä tunnet koiriasi kohtaan ei ole aitoa ja oikeaa rakkautta, koska sinä et osaa rakastaa koska sinulla ei ole lapsia. Siitä tässä keskustelussa on kyse. Koiriaan voi rakastaa paljon, mutta toki se on erilaista kuin rakkaus lapsia kohtaan. Moni joka kuitenkin tämän kiistellyn lauseen suustaan päästää niputtaa kaiken rakkauden samaksi, ja kertovat pokkana toiselle, ettei se toinen tiedä eikä ymmärrä rakkaudesta oikeasti mitään koska ei ole lapsia. Kaikki ne tunteet mitä siis tunnet puolisoasi ja koiraasi kohtaan mitätöidään surkeiksi, turhiksi ja epätodellisiksi, koska sinulla ei ole lapsia.
Havainnollistit asian ihan hyvin, mutta ei päde minuun. Tiesin jo ennen lapsia, että rakkaus omaan lapseen tulee olemaan hyvin ainutlaatuista ja uskoin, jo silloin etten vielä tiedä siitä, mielestäni elämän syvimmästä rakkaudesta mitään. Kaikkea ei voi saada.
Vähän kuin pyörätuolipotilas inttäisi maratoonarille, että kyllä hänkin tietää miltä juoksun jälkeinen endorfiinihumala tuntuu! Ei kaikkea vain voi kokea ja tietää eikä siinä ole mitään pahaa. Se kannattaa vain hyväksyä, kuten minäkin hyväksyn.
Jahas. Nyt lapsettomat rinnastetaan jo pyörätuolipotilaisiin maratoonareiden rinnalla. Kiitos taas tästä.
Uskon että ilman lapsia voi rakastaa mutta kyllä lapsen syntymän myötä moni asia muuttuu.
Olen aina ollut hyvin kovapintainen nainen, en juuri itkeskele tms.
Tyttäreni syntymän jälkeen tunteeni ja tunne-elämä on muuttunut hyvin paljon. Rakkaus joka minulla häntä varten on sellaista jota ei muille ole.
Ja uskonkin että esim kumppania voi rakastaa syvästi mutta se on silti hieman erilaista rakkautta.
Ei korreloi sinänsä. Kyse on eri tunteista. Tämä asia todennäköisesti valkenisi sinullekin, jos kokeilisit valvotuissa oloissa esimerkiksi MDMA:ta, jonka tunnettu vaikutus on nimenomaan hyvin puhtaan, ei-riippuvan rakkauden kokeminen. Psykedeelit ovat erittäin hyviä tunteiden erottelukyvyn kehittämisessä vähän samaan tapaan kuin viininmaistajat maistelevat herukanoksia ja erilaisia mausteita.