Lue keskustelun säännöt.
Miksei saisi sanoa: "Ennen omia lapsia en tiennyt, kuinka paljon voi rakastaa."
01.12.2016 |
Miksi moni ärsyyntyy siitä, jos otsikossa esitetty asia sanotaan jossain muodossaan ääneen?
Kommentit (202)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
- Lapsi oppii paskomaan pottaan/vessanpönttöön ja hakeutumaan sinne itsenäisesti.
- Lapsi on elämässäsi 18 vuotta, sen jälkeen, ei välttämättä ole, jos ei halua. Koira ei jätä sinua koskaan (paitsi kun kuolee).
- Olet oikeassa, koiraa ja lasta ei voi verrata, molempia voi kuitenkin rakastaa HYVIN PALJON, en sano että se rakkaus olisi täysin samanlaista, mutta ei se omistajan rakkaus koiraansa kohtaan sen vähäpätöisempää silti ole. En ymmärrä joidenkin tarvetta kilpailla jollain rakkauden määrällä "minä kyllä rakastan enemmän kuin sinä", voi jestas, onko oikeasti noin huono itsetunto, ettet keksi mitään muuta millä keulia?
Nyt kyllä naurattaa täällä linjan toisessa päässä. Huono itsetuntokin on ja keulintaa, hohhoijaa.
Katsos kun minulla on kaksi koiraa, joita rakastan oikein paljon ja kaksi lasta, joita rakastan mittaamattoman paljon eikä tätä rakkautta voi mitenkään verrata koiria kohtaan tuntemaani rakkauteen. En tunne yhtään äitiä, jotka tuntisivat eri tavalla. Lapseton voi näin luulla kunnes saa lapsen.
Minusta huono itsetunto on sillä, jolla ei selvästi ole elämässään muuta kuin se nelijalkainen ystävä ja yritetään itselle tolkuttaa, että se riittää, sitä voi rakastaa kuin omaa perhettä ja että se voi edustaa elämässä kumppania, lasta jne. No ei voi. Surkeaa ellei muuta sinulla ole rakastaa.
Ulkopuolisena voit kokea toisen ihmisen rakkauden kohteen surkeana. Se kertoo vain sinusta, ei rakkaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Minä olen jo ihmetellyt tätä samaa tässä ketjussa, mutta kukaan ei kommentoinut. Monelle huoli ja menettämisen pelko näyttävät merkitsevän rakkautta.
Jos ei noita olisi, olisi vain välinpitämättömyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää. Tyypillinen vertailu on juuri miltä tuntuisi menettää hänet, kuolemalle tai muuten. Toki se, kuinka pahalta se tuntuisi, kertoo siitä kuinka tärkeä jokin asia on.
Voiko siitä päästä yli vai tuntuuko se miltään. Mutta ellet tajua, niin pysy yhä koirissa. Koirien kanssa näistäkin asioista sinun on helppo puhua ja päästä helpommin yhteisymmärrykseen...
Kiitos, täältä tähän.
Vierailija kirjoitti:
Mitähän kumppani mahtaa tuumia, kun hänelle läväyttää tuon lauseen päin näköä? Ai niin, mutta eihän sitä kumppanille sanotakaan, vaan lapsettomille lähinnä. Kun halutaan päteä. Mitäs jos menestyvä uranainen sanoisi teille, että ennen tj:n pestiä hän ei tiennyt mitä työ on? Mitäs mammat miettisi? Kun se sanottaisiin teille kuukauden yövalvomisten ja parin vuoden katkeamattoman vaippashown jälkeen? Tuntuisiko neutraalilta? No ei.
Rakkaus omaa lasta kohtaan on erilaista, kun romanttinen rakkaus omaa kumppania kohtaan, johon liittyy mm. intohimo. Mitä pätemistä siinä on? Koiraakin rakastaa eri tavalla kuin kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Minä olen jo ihmetellyt tätä samaa tässä ketjussa, mutta kukaan ei kommentoinut. Monelle huoli ja menettämisen pelko näyttävät merkitsevän rakkautta.
Jos ei noita olisi, olisi vain välinpitämättömyyttä.
Ehkä sinulle rakkaus on siis vain huolta ja menettämisen pelkoa. Minulle siinä on menettämisen pelon lisäksi ja ennen kaikkea (kohteesta riippuen) ihailua, kunnioitusta, fyysisiä tuntemuksia, halua olla vastarakkauden arvoinen, ihmettelyä, maailmankuvan avartumista, kutinaa vatsanpohjassa, hellyyttä, halua suojella ja satoja muita asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?
Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.
Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää.
Tuo on nimenomaan aivan väärä työkalu siihen vertailuun. Kyse on eri tunnekimpusta. Menettämisen pelko ja suru liittyy kiintymykseen ja keskinäiseen riippuvuuteen enemmän kuin rakkauteen. Minä olen kokenut todennäköisesti voimakkaampaa rakkautta kuin useimmat ihmiset, kiitos psykedeelien, eikä tripin jälkeen kyllä tullut minkäänlaista surua tai luopumisen tuskaa. Hyvä fiilis vain jäi viikoiksi. Tämä johtuu siitä, että sain kokea rakkautta puhtaassa muodossa, ilman tuota riippuvuusaspektia, joka jälkeläiseen muodostuu ihan evolutiivisista syistä, ja joka tekee vanhemmanrakkaudesta erityistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niin voi sanoa. Se kertoo paljon sanojan aiemmista kokemuksista ja tunteista.
Itse ajattelen että ihminen joka on pariutunut lastenteko päällimmäisenä mielessään, ei ole välttämättä kokenut rakastumisvaiheessa valtavan suuria tunteita. Hän voi olla muissakin ihmissuhteissaan ja suhteessaan elämään yleensä hieman varautunut eikä päästä tunteitaan näkyviin. Lapsen saadessaan hän antaa itsensä viimein rakastua, jolloin syntyy mielikuva siitä että rakkaus lapseen on sitä suurinta rakkautta.
Ihailen perheitä, jossa puolisot tietoisesti varaavat toisilleen ykkössijan elämässään. Vasta toisena tulevat lapset, niin rakkaita kun ovatkin. Sellaisessa perheessä toteutuu minun ihanteeni sekä miehen ja naisen että vanhemman ja lapsen välisestä rakksudesta. Tämä on kuitenkin vain minun kokemukseni ja pohdittu mielipiteeni, enkä arvostele muiden kokemuksia.
Tuo ei vain ihmisen biologian vuoksi ole mahdollista. Olemme eläimiä, joihin on ohjelmoitu se, että jälkikasvusta huolehdistaan ensin. Tässä apuna ovat hormonit ja koko kehollinen voima, ihanteesi ei siis voi ikinä toteutua normaalissa, terveessä ihmisessä.
Mitä tulee tuohon ensimmäiseen väitteeseesi niin lähes kaikki tuntemani parit ovat ensin rakastuneet ja kokeneet suuret tunteet ja vasta vuosien päästä tehneet lapset.. En oikein usko, että monestikaan pariutumisen taustalla on biologinen kello, paitsi elokuvissa. Hyvä silti, ettet tuomitse tulee vaikutelma, että olet oikein hyvä ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää.
Tuo on nimenomaan aivan väärä työkalu siihen vertailuun. Kyse on eri tunnekimpusta. Menettämisen pelko ja suru liittyy kiintymykseen ja keskinäiseen riippuvuuteen enemmän kuin rakkauteen. Minä olen kokenut todennäköisesti voimakkaampaa rakkautta kuin useimmat ihmiset, kiitos psykedeelien, eikä tripin jälkeen kyllä tullut minkäänlaista surua tai luopumisen tuskaa. Hyvä fiilis vain jäi viikoiksi. Tämä johtuu siitä, että sain kokea rakkautta puhtaassa muodossa, ilman tuota riippuvuusaspektia, joka jälkeläiseen muodostuu ihan evolutiivisista syistä, ja joka tekee vanhemmanrakkaudesta erityistä.
Parempi työkalu olisi siis huumeet vai? Onpa typerä väite.
Ihmetyttää muutenkin se, miten narkkarit aina haluavat puhua huumeista ja tuovat ne joka keskusteluun. Vertaat lapsesta luopumisen tuskaa tripin loppumiseen. Herää narkkipahvi!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenkäs adoptoitu lapsi? Ajattelevatko bilocisen lapsen tehneet ettei sitä koskaan voi rakastaa kuten lasta joka on omaa lihaa ja verta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Minä olen jo ihmetellyt tätä samaa tässä ketjussa, mutta kukaan ei kommentoinut. Monelle huoli ja menettämisen pelko näyttävät merkitsevän rakkautta.
Jos ei noita olisi, olisi vain välinpitämättömyyttä.
Ehkä sinulle rakkaus on siis vain huolta ja menettämisen pelkoa. Minulle siinä on menettämisen pelon lisäksi ja ennen kaikkea (kohteesta riippuen) ihailua, kunnioitusta, fyysisiä tuntemuksia, halua olla vastarakkauden arvoinen, ihmettelyä, maailmankuvan avartumista, kutinaa vatsanpohjassa, hellyyttä, halua suojella ja satoja muita asioita.
En mä niin sanonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää.
Tuo on nimenomaan aivan väärä työkalu siihen vertailuun. Kyse on eri tunnekimpusta. Menettämisen pelko ja suru liittyy kiintymykseen ja keskinäiseen riippuvuuteen enemmän kuin rakkauteen. Minä olen kokenut todennäköisesti voimakkaampaa rakkautta kuin useimmat ihmiset, kiitos psykedeelien, eikä tripin jälkeen kyllä tullut minkäänlaista surua tai luopumisen tuskaa. Hyvä fiilis vain jäi viikoiksi. Tämä johtuu siitä, että sain kokea rakkautta puhtaassa muodossa, ilman tuota riippuvuusaspektia, joka jälkeläiseen muodostuu ihan evolutiivisista syistä, ja joka tekee vanhemmanrakkaudesta erityistä.
Parempi työkalu olisi siis huumeet vai? Onpa typerä väite.
Ihmetyttää muutenkin se, miten narkkarit aina haluavat puhua huumeista ja tuovat ne joka keskusteluun. Vertaat lapsesta luopumisen tuskaa tripin loppumiseen. Herää narkkipahvi!!!!
Onko sinulla normaalistikin näin vaikeaa seurata keskustelua ja osallistua siihen, vai hietääkö juuri tämä aihe niin paljon, ettet ymmärrä lukemaasi?
Minusta rakkauksia ei tarvitse vertailla ollenkaan. Huomautin vain, ettet voi päätellä rakkauden määrää siitä, kunka paljon sen menettäminen sattuu. Se sattuminen korreloi riippuvuuden ja kiintymyksen kanssa, ei rakkauden sinänsä. Tämä ei ole vaikea juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Mä yleensä pyrin olemaan provosoitumatta tällä palstalla, koska tiedän että tänne kirjoittaa älyllisesti vajaita ihmisiä, kuten sinä. Mutta tästä tuli oikeasti paha mieli.
Mä en verrannut lasta ja koiraa. Mulla on kaikki oikeus rakastaa mun koiraa maailmassa eniten.
Tottakai on. Niin kauan kun sulla selkeesti ei ole lapsia, niin aloitus osuu juuri sinuun. Naurahdin tosin lukiessani sen koirajutun, luulin sen olevan ironiaa (todennäköisesti olikin). T.ohis
Nyt täytyy sanoa, että kaikki eivät halua lapsia. Tälle edelliselle kirjoittajalle se koira voi olla todella rakas, miksi sinun täytyy väheksyä sitä tuolla "niin kauan kun sulla ei ole lapsia..." ?? En minäkään väheksy, tulin melko nuorena äidiksi ja lapset ovat minulle rakkainta maailmassa, heidän isänsä on myös todella rakas, en voisi kuvitella eläväni ilman häntä. Mutta ei tulisi mieleenkään väheksyä jonkun rakkautta omaa lemmikkiään kohtaan. Se on valtavan suurta.
Jos ei edes lapsia halua ja sellaisen saisi, ei välttämättä tuntisi tätä lasta kohtaa yhtä suurta rakkautta kuin monet muut. Joten älä viitsi mollata. Kurjaa tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se joka sanoo, että ymmärsi vasta rakkauden siinä vaihees kun sai lapsen, niin tod.näk ei ole kokenut hänen mielestään 'oikeaa' rakkautta tai kokee uudenlaisen rakkauden. Rakkaus omaan lapseen on aika helppo saada, saat vastakaikua pienillä teolla, osa jopa rakastaa vaikka ei koskaan näkisi vanhempiaan. Siinä suhteessa rakkaus puolisoon tai ystävään on ihan erilaista, koska se pitää ansaita isoimmilla teoilla. Teen kaikkeni puolisoni vuoksi, samaten hän ja myös varmasti lapsillemmekin. On järjetöntä sanoa ihmisille, ettet ole kokenut oikeaa rakkautta, koska jokainen määrittelee sen itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin saa sanoa. Kuka kieltää?
Minäkin olen kokenut sen, että vasta lasten synnyttyä tajusin mitä rakkaus on.
Elikä mielestäsi me lapsettomat emme koskaan voi tietää mitä rakkaus on? Tämä on juuri sitä törkeää ylimielisyyttä mikä nostaa karvat pystyyn ja miksi tuo lause suututtaa.
Olet varmasti oikeassa siinä, että vasta lasten synnyttyä tajusit mitä rakkaus omaan lapseen on. Se on varmasti aivan muuta kuin rakkaus vanhempiin, puolisoon tai lemmikkiin. Se on silti vain rakkautta siihen omaan lapseen. Kyllä minäkin tiedän mitä rakkaus on. En toki sitä, mitä rakkaus omaan lapseen on, mutta aivan /¤%#¤/% satavarmasti rakastan miestäni, ja kukaan lapsellinen EI ole oikeutettu sanomaan, etten rakastaisi koska minulla ei ole lapsia enkä voi tietää mitä rakkaus on. Minä tiedän mitä rakkaus omaan puolisoon on. Lakatkaa siis yleistämästä rakkautta yhdeksi ainoaksi tunteeksi jota ei voi ymmärtää ilman lapsia. Rakkautta on monenlaista, riippuen aina rakkauden kohteesta.
Tottakai puolisoaan rakastaa. Se on silti täysin eri rakkautta, kuin syvä äidinrakkaus. Nämän kaksi yleensä aloittajan kaltainenkin sekoittaa, vaikka se onkin totta että sen kaltaista syvää rakkautta ei voi puolisoonsa kohtaan tunteA-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää.
Tuo on nimenomaan aivan väärä työkalu siihen vertailuun. Kyse on eri tunnekimpusta. Menettämisen pelko ja suru liittyy kiintymykseen ja keskinäiseen riippuvuuteen enemmän kuin rakkauteen. Minä olen kokenut todennäköisesti voimakkaampaa rakkautta kuin useimmat ihmiset, kiitos psykedeelien, eikä tripin jälkeen kyllä tullut minkäänlaista surua tai luopumisen tuskaa. Hyvä fiilis vain jäi viikoiksi. Tämä johtuu siitä, että sain kokea rakkautta puhtaassa muodossa, ilman tuota riippuvuusaspektia, joka jälkeläiseen muodostuu ihan evolutiivisista syistä, ja joka tekee vanhemmanrakkaudesta erityistä.
Parempi työkalu olisi siis huumeet vai? Onpa typerä väite.
Ihmetyttää muutenkin se, miten narkkarit aina haluavat puhua huumeista ja tuovat ne joka keskusteluun. Vertaat lapsesta luopumisen tuskaa tripin loppumiseen. Herää narkkipahvi!!!!
Onko sinulla normaalistikin näin vaikeaa seurata keskustelua ja osallistua siihen, vai hietääkö juuri tämä aihe niin paljon, ettet ymmärrä lukemaasi?
Minusta rakkauksia ei tarvitse vertailla ollenkaan. Huomautin vain, ettet voi päätellä rakkauden määrää siitä, kunka paljon sen menettäminen sattuu. Se sattuminen korreloi riippuvuuden ja kiintymyksen kanssa, ei rakkauden sinänsä. Tämä ei ole vaikea juttu.
Nimenomaan, menettäminen korreloi riippuvuuden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niin voi sanoa. Se kertoo paljon sanojan aiemmista kokemuksista ja tunteista.
Itse ajattelen että ihminen joka on pariutunut lastenteko päällimmäisenä mielessään, ei ole välttämättä kokenut rakastumisvaiheessa valtavan suuria tunteita. Hän voi olla muissakin ihmissuhteissaan ja suhteessaan elämään yleensä hieman varautunut eikä päästä tunteitaan näkyviin. Lapsen saadessaan hän antaa itsensä viimein rakastua, jolloin syntyy mielikuva siitä että rakkaus lapseen on sitä suurinta rakkautta.
Ihailen perheitä, jossa puolisot tietoisesti varaavat toisilleen ykkössijan elämässään. Vasta toisena tulevat lapset, niin rakkaita kun ovatkin. Sellaisessa perheessä toteutuu minun ihanteeni sekä miehen ja naisen että vanhemman ja lapsen välisestä rakksudesta. Tämä on kuitenkin vain minun kokemukseni ja pohdittu mielipiteeni, enkä arvostele muiden kokemuksia.
Tuo ei vain ihmisen biologian vuoksi ole mahdollista. Olemme eläimiä, joihin on ohjelmoitu se, että jälkikasvusta huolehdistaan ensin. Tässä apuna ovat hormonit ja koko kehollinen voima, ihanteesi ei siis voi ikinä toteutua normaalissa, terveessä ihmisessä.
Mitä tulee tuohon ensimmäiseen väitteeseesi niin lähes kaikki tuntemani parit ovat ensin rakastuneet ja kokeneet suuret tunteet ja vasta vuosien päästä tehneet lapset.. En oikein usko, että monestikaan pariutumisen taustalla on biologinen kello, paitsi elokuvissa. Hyvä silti, ettet tuomitse tulee vaikutelma, että olet oikein hyvä ihminen.
Nyt rinnastat huolenpidon ja rakkauden samaksi asiaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska.
Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.
Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla.
Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun.
Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi?
Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän.
Olipas törkeästi sanottu, tässä ei verrattu koiraa ja lasta vaan rakastamista ja tunnetta!
Jos et ymmärrä, pysy yksinäisenä!
Miten niin pysy yksinäisenä? Minulla on lapsia ja mies sekä paljon ystäviä. Kummastuttaapa vain ihmiset, joilla on typeryyttä verrata koiran ja lapsen rakastamista toisiinsa. Koiraa ei ikinä voi rakastaa kuin lasta tai yleensä ihmistä, vaikka se rakas lemmikki olisikin.
Todistan sen sillä, että vanhempien elämä menee monesti pilalla lapsen menettämisen vuoksi, vähintään siitä tulee elinikäinen suru jonka kanssa oppii jotenkin elämään.
Käsi sydämellä, montako koiranomistajaa tunnette, joilla vastaava taakka koiran kuolemasta? Niin, sitä minäkin.
Kiitos, täältä tähän.
Aika outo mittari rakastamiselle. Menettämisen suru on aivan eri tunne kuin rakkaus.
Mittarina outo tosiaan. En puhuisi mittarista vaan vertailusta, jolla voi punnita omaa rakastamisen tasoa. Tätä vertailuahan on pakko tehdä, jotta ymmärrettäisiin mikä on minulle tärkeää.
Tuo on nimenomaan aivan väärä työkalu siihen vertailuun. Kyse on eri tunnekimpusta. Menettämisen pelko ja suru liittyy kiintymykseen ja keskinäiseen riippuvuuteen enemmän kuin rakkauteen. Minä olen kokenut todennäköisesti voimakkaampaa rakkautta kuin useimmat ihmiset, kiitos psykedeelien, eikä tripin jälkeen kyllä tullut minkäänlaista surua tai luopumisen tuskaa. Hyvä fiilis vain jäi viikoiksi. Tämä johtuu siitä, että sain kokea rakkautta puhtaassa muodossa, ilman tuota riippuvuusaspektia, joka jälkeläiseen muodostuu ihan evolutiivisista syistä, ja joka tekee vanhemmanrakkaudesta erityistä.
Parempi työkalu olisi siis huumeet vai? Onpa typerä väite.
Ihmetyttää muutenkin se, miten narkkarit aina haluavat puhua huumeista ja tuovat ne joka keskusteluun. Vertaat lapsesta luopumisen tuskaa tripin loppumiseen. Herää narkkipahvi!!!!
Onko sinulla normaalistikin näin vaikeaa seurata keskustelua ja osallistua siihen, vai hietääkö juuri tämä aihe niin paljon, ettet ymmärrä lukemaasi?
Minusta rakkauksia ei tarvitse vertailla ollenkaan. Huomautin vain, ettet voi päätellä rakkauden määrää siitä, kunka paljon sen menettäminen sattuu. Se sattuminen korreloi riippuvuuden ja kiintymyksen kanssa, ei rakkauden sinänsä. Tämä ei ole vaikea juttu.
Hehe, eiköhän rakkaus korreloi myös riippuvuuden ja kiintymyksen kanssa. LOL Minulle on ihan sama jos sinusta rakkauksia ei pidä vertailla ollenkaan. Minusta kaikesta voi puhua ja rakkauksissa on eroja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä niin voi sanoa. Se kertoo paljon sanojan aiemmista kokemuksista ja tunteista.
Itse ajattelen että ihminen joka on pariutunut lastenteko päällimmäisenä mielessään, ei ole välttämättä kokenut rakastumisvaiheessa valtavan suuria tunteita. Hän voi olla muissakin ihmissuhteissaan ja suhteessaan elämään yleensä hieman varautunut eikä päästä tunteitaan näkyviin. Lapsen saadessaan hän antaa itsensä viimein rakastua, jolloin syntyy mielikuva siitä että rakkaus lapseen on sitä suurinta rakkautta.
Ihailen perheitä, jossa puolisot tietoisesti varaavat toisilleen ykkössijan elämässään. Vasta toisena tulevat lapset, niin rakkaita kun ovatkin. Sellaisessa perheessä toteutuu minun ihanteeni sekä miehen ja naisen että vanhemman ja lapsen välisestä rakksudesta. Tämä on kuitenkin vain minun kokemukseni ja pohdittu mielipiteeni, enkä arvostele muiden kokemuksia.
Tuo ei vain ihmisen biologian vuoksi ole mahdollista. Olemme eläimiä, joihin on ohjelmoitu se, että jälkikasvusta huolehdistaan ensin. Tässä apuna ovat hormonit ja koko kehollinen voima, ihanteesi ei siis voi ikinä toteutua normaalissa, terveessä ihmisessä.
Mitä tulee tuohon ensimmäiseen väitteeseesi niin lähes kaikki tuntemani parit ovat ensin rakastuneet ja kokeneet suuret tunteet ja vasta vuosien päästä tehneet lapset.. En oikein usko, että monestikaan pariutumisen taustalla on biologinen kello, paitsi elokuvissa. Hyvä silti, ettet tuomitse tulee vaikutelma, että olet oikein hyvä ihminen.
Nyt rinnastat huolenpidon ja rakkauden samaksi asiaksi.
Tässä keskustelussa siis enää minä ja narkkari, joka kommentoi itse itselleen eri hahmoissa. Täältä tähän, kiitos.
Tiedän kyllä erään naisen joka menetti kaksi lastaan samanaikaisesti, äkkiä näytti toipuvan, biletti iloisesti jo puolen vuoden päästä ja muutenkin on näyttänyt toipuneen jo töydellisesti.