Lue keskustelun säännöt.
Mulla oli sellainen kolmanteen rakastumisjuttu, suhteessa johon jäin, ja tuntuu oikeasti, että siitä ei pääse yli ikinä
26.11.2016 |
Paskamaisin asetelma ikinä, rakastu kolmanteen suhteessa, joka ei kaadu, mutta jonka ansiosta tajuat, että et rakasta kuin sitä ihmistä, jonka kanssa suhde jäi vain haaveeksi. Tai tunnet rakkautta vain häneen.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin kolmanteen? Oliko sinulla toinenkin sen ensimmäisen lisäksi?
Äitihullulle ensimmäinen on minä. Mies on toinen ja tämä suhteen ulkopuolinen on kolmas
Hienoa! Yleensä hänellä on vain yksi. Muita ei ole olemassa
Ja ei siitä suhdetta tullut vaikka rakastuin. Mutta se sai tajuamaan, että haluan enemmän kuin vain miehen, joka haluaa olla kanssani ja on kiltti ja ymmärtäväinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Minullekin tuo oli se kipein asia ja olin aivan palasina kosin särkymisestä. Mutta pohdin ja pohdin asiaa ja tajusin että en halua antaa lapsille sellaista mallia, että perheessä eletään vaikka hampaat irvessä. Halusin antaa heille mallin, että jos elämä osoittaa ettei vanhemmat pysty elämään yhdessä riittävän hyvää elämää, on syytä erota. Meillä on vain yksi ainoa elämä joka kannattaa käyttää niin ettei jää katumaan ja haikailemaan mitään. Oikeasti. Kauheaa uhrautua lasten vuoksi koska he pian kasvavat ja muuttavat pois. He eivät halua uhrivanhempia vaan onnelliset vanhemmat. Hinta on kova mutta eivät lapset säry erossa kun heillä pysyy edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Sinähän et koskaan tee kotona mitään. Et osallistu mihinkään. Mitä eroa jos lähdet? Päitsi parempi ilmapiiri kotona. Lapsilla turvallisempaa. Miehellä tilaa hengittää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni ei siinä kiviasiassa ajatellu kuin lapsia, ei sitä, mitä mieltä minä olen siitä, että hän antaa lapsille luvan alkaa leikkiä kivillä sisällä. Ne eivät olleet mitään sileitä sisustuskiviä, vaan kaksi isoa kivenmurikkaa jotka löytyivät pihaltamme. Kukaan normaali äiti ei olisi halunnut, että hänet pakotetaan suostumaan niillä leikkimiseen sisätiloissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Minullekin tuo oli se kipein asia ja olin aivan palasina kosin särkymisestä. Mutta pohdin ja pohdin asiaa ja tajusin että en halua antaa lapsille sellaista mallia, että perheessä eletään vaikka hampaat irvessä. Halusin antaa heille mallin, että jos elämä osoittaa ettei vanhemmat pysty elämään yhdessä riittävän hyvää elämää, on syytä erota. Meillä on vain yksi ainoa elämä joka kannattaa käyttää niin ettei jää katumaan ja haikailemaan mitään. Oikeasti. Kauheaa uhrautua lasten vuoksi koska he pian kasvavat ja muuttavat pois. He eivät halua uhrivanhempia vaan onnelliset vanhemmat. Hinta on kova mutta eivät lapset säry erossa kun heillä pysyy edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa.
En minäkään ala uhrautujaksi, siitä ei ole kysymys. En vain ole onnellinen mitenkään, enkä saanut sitäkään rakkaussuhdetta, enkä mitään. Aivan sama vaikka asuisin yksin, ei minua silti kukaan rakastaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Tämä ihastuksesi kävi samassa mt ryhmässä. Puhui sinulle. Mutta sitten leirillä ei puhunutkaan... Apua. Hän ei rakastamaan minua!
Mitään ei tapahtunut eikä tule tapahtumaan.
Suosittelen silti että lähdet ja pian. Lasten vuoksi
Sinä et uskalla, koska palvelu pelaa kotona. Et uskalla olla yksin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Sinähän et koskaan tee kotona mitään. Et osallistu mihinkään. Mitä eroa jos lähdet? Päitsi parempi ilmapiiri kotona. Lapsilla turvallisempaa. Miehellä tilaa hengittää
Käyn töissä, mies on kotona, ja kyllä osallistun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni ei siinä kiviasiassa ajatellu kuin lapsia, ei sitä, mitä mieltä minä olen siitä, että hän antaa lapsille luvan alkaa leikkiä kivillä sisällä. Ne eivät olleet mitään sileitä sisustuskiviä, vaan kaksi isoa kivenmurikkaa jotka löytyivät pihaltamme. Kukaan normaali äiti ei olisi halunnut, että hänet pakotetaan suostumaan niillä leikkimiseen sisätiloissa.
Normaali äiti?
Juu ei
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Sinähän et koskaan tee kotona mitään. Et osallistu mihinkään. Mitä eroa jos lähdet? Päitsi parempi ilmapiiri kotona. Lapsilla turvallisempaa. Miehellä tilaa hengittää
Käyn töissä, mies on kotona, ja kyllä osallistun.
Mihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paskamaisin asetelma ikinä, rakastu kolmanteen suhteessa, joka ei kaadu, mutta jonka ansiosta tajuat, että et rakasta kuin sitä ihmistä, jonka kanssa suhde jäi vain haaveeksi. Tai tunnet rakkautta vain häneen.
"Suhde jäi vain haaveeksi"
Eli et ole ollut pitkässä parisuhteessa tämän rakkautesi kanssa. Ihmissuhde on hyvin monimutkainen asia. Jotta se oikeasti toimii kunnolla, hyvin monen asian täytyy loksahtaa kohdalleen.
On epä-älyllistä jäädä suhteeseen ja sitten ruikuttaa, että rakastaa toista. Kyse on valinnoista. Tosiasiassa et uskalla vaihtaa miestä, sillä tietenkään sinulla ei ole mitään takeita, että suhde todella toimisi tämän toisen rakkaudenkohteen kanssa.
Joten ei kun rohkeasti eroamaan ja kokeilemaan uutta, tai sit hyväksy valintasi ja ole siihen tyytyväinen. Pitkän parisuhteen onnistuminen ei ole itsestäänselvyys, se että olet nykyisesi kanssa jo onnistunut siinä kertoo, että kyllä välillänne jotain oikein on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Minullekin tuo oli se kipein asia ja olin aivan palasina kosin särkymisestä. Mutta pohdin ja pohdin asiaa ja tajusin että en halua antaa lapsille sellaista mallia, että perheessä eletään vaikka hampaat irvessä. Halusin antaa heille mallin, että jos elämä osoittaa ettei vanhemmat pysty elämään yhdessä riittävän hyvää elämää, on syytä erota. Meillä on vain yksi ainoa elämä joka kannattaa käyttää niin ettei jää katumaan ja haikailemaan mitään. Oikeasti. Kauheaa uhrautua lasten vuoksi koska he pian kasvavat ja muuttavat pois. He eivät halua uhrivanhempia vaan onnelliset vanhemmat. Hinta on kova mutta eivät lapset säry erossa kun heillä pysyy edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa.
En minäkään ala uhrautujaksi, siitä ei ole kysymys. En vain ole onnellinen mitenkään, enkä saanut sitäkään rakkaussuhdetta, enkä mitään. Aivan sama vaikka asuisin yksin, ei minua silti kukaan rakastaisi.
Ok, marttyyri. Elä vaan elämäsi noin, säästä kuitenkin lähipiirisi "ei minua kukaan rakastaisi"-ulinalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Tämä ihastuksesi kävi samassa mt ryhmässä. Puhui sinulle. Mutta sitten leirillä ei puhunutkaan... Apua. Hän ei rakastamaan minua!
Mitään ei tapahtunut eikä tule tapahtumaan.
Suosittelen silti että lähdet ja pian. Lasten vuoksiSinä et uskalla, koska palvelu pelaa kotona. Et uskalla olla yksin
No ei se palvelu nyt niin hyvin pelaa, että se korvaisi sen, miten raskasta on elää jatkuvassa oman rauhan ja tilan puutteessa omassa kodissaan. Ja katsella joka päivä kun mies kasvattaa lapsia tavoilla jotka itseä inhottavat kykenemättä itse sen parempaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paskamaisin asetelma ikinä, rakastu kolmanteen suhteessa, joka ei kaadu, mutta jonka ansiosta tajuat, että et rakasta kuin sitä ihmistä, jonka kanssa suhde jäi vain haaveeksi. Tai tunnet rakkautta vain häneen.
"Suhde jäi vain haaveeksi"
Eli et ole ollut pitkässä parisuhteessa tämän rakkautesi kanssa. Ihmissuhde on hyvin monimutkainen asia. Jotta se oikeasti toimii kunnolla, hyvin monen asian täytyy loksahtaa kohdalleen.
On epä-älyllistä jäädä suhteeseen ja sitten ruikuttaa, että rakastaa toista. Kyse on valinnoista. Tosiasiassa et uskalla vaihtaa miestä, sillä tietenkään sinulla ei ole mitään takeita, että suhde todella toimisi tämän toisen rakkaudenkohteen kanssa.
Joten ei kun rohkeasti eroamaan ja kokeilemaan uutta, tai sit hyväksy valintasi ja ole siihen tyytyväinen. Pitkän parisuhteen onnistuminen ei ole itsestäänselvyys, se että olet nykyisesi kanssa jo onnistunut siinä kertoo, että kyllä välillänne jotain oikein on.
No en hyväksy valintaani en kyllä todellakaan. En voisi hyväksyä vaikka haluaisinkin, se olisi henkistä väkivaltaa. Se valinta oli hyvä joskus mutta ei ole enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Sinähän et koskaan tee kotona mitään. Et osallistu mihinkään. Mitä eroa jos lähdet? Päitsi parempi ilmapiiri kotona. Lapsilla turvallisempaa. Miehellä tilaa hengittää
Käyn töissä, mies on kotona, ja kyllä osallistun.
Mihin?
No mitä se sulle kuuluu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuosta syystä minä päädyin jättämään mieheni. Tajusin että jos en lähe avioliitosta, tulen koko loppuelämäni haikailemaan rakastamani miehen perään. Aviomieheni oli sängyssä melko lattea ja yhtenä kesänä antauduin vieraan kanssa täysin intohimon vietäväksi. Ja kun antauduin sille uudelleen ja uudelleen niin rakastuimme rakastajani kanssa tulisesti toisiimme. Hänkin oli surullinen perheeni rikkoutumisesta eikä rohkaissut minua eroon. En halunnut itsekään erota koska aviomieheni oli minulle myös rakas ihminen. Mutta lopulta tajusin että kuihdun ilman tätä miestä jonka kanssa koin vahvaa yhteenkuuluvuutta.
En ole katunut valintaani. Joskus kannattaa ihan oikeasti mennä "hullun rakkauden" perään. Koska sitä ei edes pääsisi syntymään jos eläisi riittävän hyvässä liitossa.
No jos meillä ei olisi lapsia niin en olisikaan enää tässä. En vain halua kasvattaa lapsia yksin enkä oikein jättää heitä isoksi osaksi aikaa miehellekään yksin. He olivat tuolloin 3 vuotta nuorempia kuin nykyään ja edelleen aika pieniä (alle 10). On mullekin mieheni tärkeä ihminen.
Minullekin tuo oli se kipein asia ja olin aivan palasina kosin särkymisestä. Mutta pohdin ja pohdin asiaa ja tajusin että en halua antaa lapsille sellaista mallia, että perheessä eletään vaikka hampaat irvessä. Halusin antaa heille mallin, että jos elämä osoittaa ettei vanhemmat pysty elämään yhdessä riittävän hyvää elämää, on syytä erota. Meillä on vain yksi ainoa elämä joka kannattaa käyttää niin ettei jää katumaan ja haikailemaan mitään. Oikeasti. Kauheaa uhrautua lasten vuoksi koska he pian kasvavat ja muuttavat pois. He eivät halua uhrivanhempia vaan onnelliset vanhemmat. Hinta on kova mutta eivät lapset säry erossa kun heillä pysyy edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa.
En minäkään ala uhrautujaksi, siitä ei ole kysymys. En vain ole onnellinen mitenkään, enkä saanut sitäkään rakkaussuhdetta, enkä mitään. Aivan sama vaikka asuisin yksin, ei minua silti kukaan rakastaisi.
Ok, marttyyri. Elä vaan elämäsi noin, säästä kuitenkin lähipiirisi "ei minua kukaan rakastaisi"-ulinalta.
No pääsääntöisesti säästänkin. Hehän ovat vapaita sieluja rakastamaan niitä keitä haluavatkin. Mutta en sitten ehkä tee voileipää, koska minua ei rakasteta.
En tee heidän eteensä mitään!!!!! Siitäs saavat. Typerykset ei edes jätä mua.
Mitä ne idiootit mies etunenässä minulta oikein odottaa? Olin jo rakastunut johonkin toiseen?
Äitihullu on palstan ällöttävin hahmo. Kirjoittaa pitkiä vuodatuksia jatkuvasti. Vihaa äitiään eikä sen vuoksi voi siivota. Mies tekee kotona kaiken. Lapsiaan vihaa myös. Hänen omat tarpeensa tulee aina ensin. Viikollakin oli joku ketju...
Kivikissaäiti on toinen nimi. Yhtenä viikonloppuna lapset toi kaksi kiveä sisälle. Tätä jauhettiin palstalla. Päivä päättyi 6-v itkuun ja kivien ulos vientiin. Äitihullu uhkasi lapselle lähteä ellei kivet lähde
Persoonallisuushäiriöinen kammottava äiti