Miksen minä saanut normaalia lapsuutta?

En mäkään ja olen katkera vielä tässä iässäkin. 

Se on , siskot, tuo "normaali lapsuus" vähän samaa kategoriaa  kun "normaali mies".

Kaikki siitä puhuu,mutta sellaista ei ole kenelläkään kun tarkemmin tutkii asiaa.

En minäkään ja olen siitä kiitollinen, musta tuli vahva.

Miksen minä saanut normaalia kasvatusta?

(  ) Kiinnostaa

( x) Ei kiinnosta

Lapsena ei osaa kyseenalaistaa mitään ja mulle aina kerrottiin, kuinka kiittämätön olen. Ok, mun olisi pitänyt olla kiitollinen monenlaisesta kaltoinkohtelusta, en ymmrtänyt silloin enkä varsinkaan nykyään miksi olisi pitänyt olla. Nyt sitten ihmetellään miksi en voi antaa anteeksi (eipä ole kukaan pyytänyt). Olen kertonut, että siksi, kun se on muovannut persoonaani niin syvästi. Päällisin puolin kaiki ok, sisäisesti ei. Toivottavasti terapia auttaa.

Suurin osa maailman ihmisistä ei saa "normaalia lapsuutta".

Olennaisempaa on järjestää itselleen normaali tai omalta tuntuva aikuisuus. Kuten tuossa edellä mainittiin, suurin osa jää vaille hyvää lapsuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Olennaisempaa on järjestää itselleen normaali tai omalta tuntuva aikuisuus. Kuten tuossa edellä mainittiin, suurin osa jää vaille hyvää lapsuutta. 

Ihanko tosissaan väität, että suurin osa jää vaille perus hyvää lapsuutta?

Perusasiat kunnossa, perhe jossain muodossa, jossa on hyvä olla ja elää. Ei sen mikään täysin ongelmaton auvola tarvitse tietenkään olla, mutta sellainen turvallinen ja paikka, jota voi sanoa kodikseen. Taloudellisesti turvattu elämä, riittävästi sosiaalisia suhteita ja perustarpeet kunnossa.

Tämkö ei muka toteudu suurimmalla osalla?

Mikä on normaali lapsuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olennaisempaa on järjestää itselleen normaali tai omalta tuntuva aikuisuus. Kuten tuossa edellä mainittiin, suurin osa jää vaille hyvää lapsuutta. 

Ihanko tosissaan väität, että suurin osa jää vaille perus hyvää lapsuutta?

Perusasiat kunnossa, perhe jossain muodossa, jossa on hyvä olla ja elää. Ei sen mikään täysin ongelmaton auvola tarvitse tietenkään olla, mutta sellainen turvallinen ja paikka, jota voi sanoa kodikseen. Taloudellisesti turvattu elämä, riittävästi sosiaalisia suhteita ja perustarpeet kunnossa.

Tämkö ei muka toteudu suurimmalla osalla?

Jos otanta on koko maailma niin ei toteudu. Ja aika paljon on ongelmia muillakin kuin ap:lla. Hän ei vaan tiedä niistä, koska me kaikki muut emme tee tänne kahtakymmentä avausta viikossa. 

No minä ainakin kasvoin köyhässä perheessä jossa ei ollut turvallinen olo eikä ollut riittävästi sosiaalisia suhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olennaisempaa on järjestää itselleen normaali tai omalta tuntuva aikuisuus. Kuten tuossa edellä mainittiin, suurin osa jää vaille hyvää lapsuutta. 

Ihanko tosissaan väität, että suurin osa jää vaille perus hyvää lapsuutta?

Perusasiat kunnossa, perhe jossain muodossa, jossa on hyvä olla ja elää. Ei sen mikään täysin ongelmaton auvola tarvitse tietenkään olla, mutta sellainen turvallinen ja paikka, jota voi sanoa kodikseen. Taloudellisesti turvattu elämä, riittävästi sosiaalisia suhteita ja perustarpeet kunnossa.

Tämkö ei muka toteudu suurimmalla osalla?

Jos otanta on koko maailma niin ei toteudu. Ja aika paljon on ongelmia muillakin kuin ap:lla. Hän ei vaan tiedä niistä, koska me kaikki muut emme tee tänne kahtakymmentä avausta viikossa. 

Vertailu "muilla on asiat paljon huonommin", on ihan turhaa. Ei vaikeuksia voi vertailla.

Älä huoli. Minullakin meni lapsuus sivusuun. Pelkäsin mennä kouluun, en uskaltanut mennä harrastuksiin. Kaikki mistä haaveilin jäi tekemättä pelon vuoksi. Ainoa kaveri jonka kanssa leikin oli isoveli. Toinen vanhemmista oli töissä melkein joka päivä, harvoin kotona. Toinen taas juopotteli ja makoili sohvalla kännissä. Siksi kotiintulo oli aina iltaisin tuskaa. Nyt vasta olen yrittänyt toteuttaa unelmiani, vaikka tuntuu että tässä iässä ei niistä mitään tule ja menneisyys vaikuttaa edelleen tekemisiini ja yritän päästä itsepintaisesti niistä eroon, vaikka turhaltahan se vaikuttaa.

Sen sijaan että  ap eli kivikissa vinkuu täällä  kerjäten huomiota, hän voisi tehdä töitä sen eteen että hyväksyy tapahtuneen ja varmistaa etteivät hänen lapsensa joudu kokemaan samaa ( tosin se voi  jo  olla myöhäistä).

Ei jaksa tuota itsesäälin määrää, oikeesti. Ei täällä itkeminen mitään auta mutta et sinä apua haluakaan, vaan huomiota.

Miksi minä en saanut normaalia nuoruutta ja aikuisuutta? Seurusteluineen, seksineen, perheen perustamisineen, lapsineen ja niin edelleen? Miksi minä en saanut normaalia elämää?

Ainoa mikä enää elää on kosto.

:)

Tuleehan samaa kysymystä toisinaan mietittyä.

Tuntuu, että fyysisen väkivallan olen saanut mielessäni suht hyvin työstettyä, mutta sitä henkistä en niin hyvin.

Äiti siis harrasti pilkkaamista ja nimittelyä. Helvetti, kuin olisi ollut se pahin koulukiusaaja kotona..

Nykypäivänä mies on muutaman kerran riidassa yrittänyt pilkallisen asenteen, mutta näihin on ollut pakko todeta, että tuo tyyli loppuu tasan nyt tai minä lähden. En todellakaan enää ala kuunnella pilkkaamista tai nimittelyä kodissani...

Njaah. Miten normaalius määritellään? Tarkoittaako ap, ettei olisi saanut olla mitään ongelmia millään elämänalueella? Ei kai kukaan tosissaan luule, että vain itsellä on ollut jotenkin epänormaali lapsuus...

Meidän perhettä pidettiin nk. parempana. Vanhemmat olivat yhteisön "kermaa" - tai niin luultiin. Jopas alkoi tapahtua, kun äiti rupesi pelehtimään nuoren miehen kanssa... Mutta kukaan ei silti tiennyt kaikesta siitä mitä meidän kodin seinien sisällä tapahtui; meitä lapsia hakattiin remmillä, vanhemmat riitelivät jatkuvasti ja olivat toisiaan kohtaan väkivaltaisia, äiti uhkaili useaan otteeseen itsemurhalla (kerran alakoululaisena soitin ambulanssinkin), viinaa ja tupakkaa kului tiuhaan (mutta matkoihin tai sen kummempaan luksukseen ei ollut koskaan varaa, vaatteitakin meillä oli aika vähän eikä meillä ollut harrastuksia tms.)....

Silti mulla oli käsittääkseni suht. onnellinen lapsuus, eikä se varmasti poikennut monen muun lapsuudesta. Päällisin puolin meillä oli asiat hyvin. Ja vaikka isä oli ajoittain mitä oli, rakastin silti häntä enemmän kuin mitään muuta. Äitiin suhde on ollut aina vaikeampi, koska hänen omat ongelmansa ovat aina menneet lasten edelle, mutta äiti ei ole koskaan myöntänyt olleensa lainkaan "huono", päin vastoin...

Joillakin on ollut parempi lapsuus, mutta varmuudella monella on myös ollut huonompi. Enemmän tai vähemmän normaaleja kuin omani.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on normaali lapsuus?

Sitä, että lapsi saa elää turvallista elämää, jossa perustarpeet (lämmin asunto, ravitsemus, turvallinen vanhempi yms) taattu.

Ei esimerkiksi kuin omani, jossa pahoinpitely oli arkipäivää. Esimerkiksi kerran äiti hakkasi minua lattiaharjalla. Useimmin hakkasi nyrkillä päähän, tai otti hiuksista ja takoi päätäni seinään.

Lisäksi nimittelyt. Olin mm. hullujenhuoneelle kuuluva mielisairas, luuseri, täysi paska yms.

Lisäksi muistan elävimmin yhden kerran, kun toin huonon koearvosanan kotiin. Äiti haukkui täydeksi paskaksi, lisäksi puhui muille perheenjäsenille "siis katsokaa tota luuseria! Sehän sai nelosen englannista, kai kuulitte jo? Tollanen hyödytön paska, näyttääkin niin hyödyttömältä!".

Minä siinä samassa tilanteessa tein jotain käskettyä kotityötä (tiskasin tai kuoroin perunoita..) ja purin huulta minkä jaksoin, etten olisi alkanut itkemään. Ja kukaan perheestä ei puolustanut. Siinä tilanteessa on kyllä niin yksin ja turvaton, että tuon muistelu pistää edelleen itkemään.

Ensin pitäisi määritellä normaali lapsuus.

Onko normaali lapsuus vain länsimaisen yhteiskunnan lapsilla? siis hyväosaisilla heistä?

Voiko lapsuus olla normaali, jos syntyy suljettuun yhteisön sademetsien keskellä elävään heimoon? Onko lapsuus normaali, jos synnyt pohjos-koreaan tavalliseen työläisperheeseen?

Onko se normaali, jos olet USAn pressan lapsi?

Mikä on normaali, mikä ei. 

 

Enemminkin pitäisi puhua siitä, onko lapsuus hyvä. Onko rakkautta ja rajoja.  Normaalius vaihtelee liika akulttuurin mukaan.