Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko teillä kellään ollut suuria vaikeuksia oppia rakastamaan tai luomaan vuorovaikutussuhdetta vauvaan?
22.11.2016 |
Lähinnä tarkoitan tilannetta, jossa vauva on syntynyt hyvin dramaattisesti, kovin ennenaikaisena tai hyvin sairaana, synnytys on ollut kovin traumaattinen, alku vaikea ja vauva pitkään sairaalassa erossa äidistä tai jostain muusta erityissyystä?
Esim. niin, että vauva joutuu olemaan sairaalassa kuukausia, kiintymys- ja vuorovaikutussuhdetta ei pääse juuri syntymään, vauvaa ei laitteiden ja voinnin vuoksi saa juurikaan syliin, imettää ei voi, ruokinta tapahtuu nenämahaletkulla, jne.
Kotiin päästyäänkin vauva on hyvin vaikeahoitoinen, vaatii erityishoitoa ja -valvontaa vuorokaudet läpeensä, on hyvin vaativa, loputtomasti itkuinen ja kaikki päivät ovat huonoja. Vointi vaatii toistuvia sairaalajaksoja, normaaliin elämään ei pääse millään kiinni, vauva ei koskaan palkitse hymyllä, hyväntuulisuudella tai katsekontaktilla?
Hoito on mekaanista ja joukko erilaisia hoitotoimenpiteitä, neuvolaan ei juuri ole kontaktia, kaikki hoito ja seuranta on keskitetty eri alojen spesialistelle ja poliklinikoille, mitään yhtä omaa lääkäriä tai hoitajaa ei ole. Vauva on alati itkuinen ja sairas, äiti lopen uupunut, rakkaus vauvaan ei tunnu syttyvän, kaikki tuntuu pelkästään loputtomalta työltä, ei mitään onnistumisen tunnetta mistään, kaduttaa koko lapsi, tulevaisuus näyttää liian hankalalta, surettaa erityislapsi, joka raukka on syntynyt tällaiselle tunteettomalle äidille, jonka leukaperät pureutuu yhteen jo vauvan pienestä itkusta, että taasko huudat, vaikka teen kaikkeni, ei mikään ole koskaan sulle riittävästi....
Kellään ollut tälläista? Miten selvisit, syttyikö rakkaus lapseen kuitenkin ajan kanssa? Kuinka kauan siihen meni?
Kommentit (17)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei koskaan. Olen rakastanut kumpaakin lastani heti ensi parkaisusta lähtien.
Uskoisin, että varmasti löytyy vastaavia ja tuo voi olla luullakseni aika yleistäkin/"normaalia", etenkin jos lapsi on ollut kauan sairaalassa? Tuo on ollut varmasti traumaattinen kokemus sinulle (ja vauvan isälle? Onko hän kuvioissa?). Oletko kysynyt neuvolasta tai sairaalasta, olisiko jotain vertaistukiryhmää ja psykologia, jotta voisit keskustella aiheesta ja saada vertaistukea & apua? Sitä varmasti saisit kyllä. Entä minkälaiset tukiverkot teillä muuten? Saatko/saisitteko apua kodinhoidossa ja vauvanhoidossa?
Jaksamista kovasti ja halaus! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei koskaan. Olen rakastanut kumpaakin lastani heti ensi parkaisusta lähtien.
Anteeksi. Mä luinkin vasta nyt viestisi tarkemmin eikä mun vastauksella ole merkitystä, koska raskaudet olivat helpot, synnytykset olivat helpot ja imetin pitkään. Elämäni parasta aikaa ovat olleet raskaus- ja vauva-ajat. Mulla on myöhemmin sattunut paljon epäonnea, mutta se varhaislapsuuden kiintymyssuhde antoi voimia taistella ja selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Ei koskaan. Olen rakastanut kumpaakin lastani heti ensi parkaisusta lähtien.
No just, sinulla nyt on varmasti ollut aivan erilainen tilanne eikä verrattavissa ap:n tilanteeseen. Ap, älä välitä tuosta kommentista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh. Kuulostaa tosi rankalta tilanteelta. Mulla ei ole kokemusta tuollaisesta, mutta voin kuvitella miten rankkaa tuo on. Mulla 3kk esikoinen, joka syntyi yliaikaisena, mutta onneksi terveenä. Huoli oli kyllä kova loppuraskaudessa. Lapsi syntyi velttona ja kärsi hengitysvaikeuksista. Tila korjaantui kuitenkin nopeasti ka sain hänet jo samana päivänä osastolle kanssani. Mutta oli se silloin hirveää, kun muistelen tilannettani. Mutta eihän tuo ole mitään sun kokemaasi verrattuna.
On ollut. Hae vertaisperheitä. Pyydä apua sairaalan sosiaalityöntekijältä. Pyydä joku hoitamaan lasta, että pääset terapiaan, ystävälle, ulos.. Tms. Että tunnet ikävää lasta kohtaan. Käsittele tunteita sairaalan psykologin tms. Kanssa. Et ole yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei itse ole henkilökohtaista kokemusta tällasesta asiasta. Voisin kuitenkin kertoa muutamalla sanalla hyvän ystäväni hiukan vastaavasta tilanteesta. Lapsi syntyi hyvin ennenaikaisesti, siihen nähden kuitenkin hyvinvoivana ja kohtalaisen terveenä. Ensimmäiset viikot(kuukaudet) vauva oli käytännössä sairaalan oma. Siis juuri sillä että kaikki vastuu vauvan hoidosta on hoitajilla eikä suhdetta vauvaan ehdi syntyä. Kotona hoito jatkuu mekaanisena kolmen tunnin mukaan rytmitettynä. Lapsi oli vauvana todella vaativa mutta kuitenkin terve. Siinä mielessä eri lähtökohdat kuin sinulla. Nyt lapsi on useamman vuoden vanha ja vuirovaikutussuhde on nyt normaali, pikkuhiljaa kehittynyt.
Tilanne on varmasti rankka! Suosittelen hakemaan apua ja vertaistukea. Varmasti on olemassa ryhmiä erityisvauvojen vanhemmille. Voimia hirveästi!<3
Selvisin sillä koska tiesin, ettei tuota vaihetta kestä ikuisesti. Selvisin sillä, että kuulun tarinoita vielä hankalimmista lapsen asioista, selvisin sillä, että sain ystäviä, joille puhua asioista.
Hain lasten hoito apua koska yksin en olisi jaksanut. Koska halusin olla muutakin kuin hoitaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmänkin traumaattinen synnytys, jota pelkästin jo etukäteen. Pelkästin, että repeän pahasti, mutta kaikki vähättelivät pelkoani ja olivat suorastaan vihaisia, että edes kehtasin moista "pinnallisuutta pelätä". No taivuin sitten alatiesynnytykseen, kun kaikki siihen niin agressiivisesti painostivat. Olo oli huono jo, kun synnytykseen jouduin, pyysin viimehetkellä vielä sektiota, mutta ei minua taas otettu tosissaan vaan "viitattiin kintaalla", että hyvin se menee. Niinhän siinä kävi, että repesin kaikkiin suuntiin, meni klitoris ja peräsuoli ja kaikki. En ole eläessäni ollut niin nöyryytetty, kuin siinä tikattavana, kun ei kukaan kerro, miten paha tilanne on ja minua kohdellaan, kun en olisi ihminen enää lainkaan. Itkin synnytyksen perään monta päivää enkä oikein osannut alkaa hoitaa vauvaakaan, yritin pyytää lääkäriäkin katsomaan tilannetta ja arvioimaan, mutta hänkin vain vähätteli... tuli olo, että syytetään pinnalliseksi, vaikka kyllähän se nyt elämään vaikuttaa, että voiko ikinä enää itse pidättää tai onko enää koskaan mahdollisuus iloita seksistä. Synkkinä hetkinä mietin vauvan pilanneen elämäni ja en halunnut vauvaan edes koskea.. jotenkin kaduin, koska tiesin alusta asti paremmin, mutta en luottanut itseeni :( onneksi mies auttoi todella paljon ja hoiti vauvan kokonaan alussa, kun itse koin oloni ihan surkeaksi enkä enää ihmiseksi ollenkaan. Onneksi mies sitten tajusi varata ajan yksityiselle ja siellä minua kohdeltiin ensimmäistä kertaa kuin ihmistä, otettiin tosissaan huoleni. Otettiin lainaa ja maksoin yksityisellä leikkauksen myös, jota ei kunnallisella koettu tarpeelliseksi, vaikka koko homma oli tikattu ihan väärin ja puolihuolimattomasti. Luojalle kiitos minulla on tuollainen mies ja nyt voin jo hyvin, lapsi on 2 vuotta. Enempää en kyllä tee, vaikka sektion vaatisinkin, koska en voi enää luottaa yhteenkään terveydenhuollon henkilöön, en ymmärrä, miten ylimielisiä ja inhottavia ihmisiä voi hoitoalalla todella ollakaan töissä. Hakeuduin myös terapiaan ja se oli myös iso apu.
Vierailija kirjoitti:
Enemmänkin traumaattinen synnytys, jota pelkästin jo etukäteen. Pelkästin, että repeän pahasti, mutta kaikki vähättelivät pelkoani ja olivat suorastaan vihaisia, että edes kehtasin moista "pinnallisuutta pelätä". No taivuin sitten alatiesynnytykseen, kun kaikki siihen niin agressiivisesti painostivat. Olo oli huono jo, kun synnytykseen jouduin, pyysin viimehetkellä vielä sektiota, mutta ei minua taas otettu tosissaan vaan "viitattiin kintaalla", että hyvin se menee. Niinhän siinä kävi, että repesin kaikkiin suuntiin, meni klitoris ja peräsuoli ja kaikki. En ole eläessäni ollut niin nöyryytetty, kuin siinä tikattavana, kun ei kukaan kerro, miten paha tilanne on ja minua kohdellaan, kun en olisi ihminen enää lainkaan. Itkin synnytyksen perään monta päivää enkä oikein osannut alkaa hoitaa vauvaakaan, yritin pyytää lääkäriäkin katsomaan tilannetta ja arvioimaan, mutta hänkin vain vähätteli... tuli olo, että syytetään pinnalliseksi, vaikka kyllähän se nyt elämään vaikuttaa, että voiko ikinä enää itse pidättää tai onko enää koskaan mahdollisuus iloita seksistä. Synkkinä hetkinä mietin vauvan pilanneen elämäni ja en halunnut vauvaan edes koskea.. jotenkin kaduin, koska tiesin alusta asti paremmin, mutta en luottanut itseeni :( onneksi mies auttoi todella paljon ja hoiti vauvan kokonaan alussa, kun itse koin oloni ihan surkeaksi enkä enää ihmiseksi ollenkaan. Onneksi mies sitten tajusi varata ajan yksityiselle ja siellä minua kohdeltiin ensimmäistä kertaa kuin ihmistä, otettiin tosissaan huoleni. Otettiin lainaa ja maksoin yksityisellä leikkauksen myös, jota ei kunnallisella koettu tarpeelliseksi, vaikka koko homma oli tikattu ihan väärin ja puolihuolimattomasti. Luojalle kiitos minulla on tuollainen mies ja nyt voin jo hyvin, lapsi on 2 vuotta. Enempää en kyllä tee, vaikka sektion vaatisinkin, koska en voi enää luottaa yhteenkään terveydenhuollon henkilöön, en ymmärrä, miten ylimielisiä ja inhottavia ihmisiä voi hoitoalalla todella ollakaan töissä. Hakeuduin myös terapiaan ja se oli myös iso apu.
Siis klitoriskin repesi? Voiko niinkin käydä? Tunnetko sitten enää mitään seksissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Enemmänkin traumaattinen synnytys, jota pelkästin jo etukäteen. Pelkästin, että repeän pahasti, mutta kaikki vähättelivät pelkoani ja olivat suorastaan vihaisia, että edes kehtasin moista "pinnallisuutta pelätä". No taivuin sitten alatiesynnytykseen, kun kaikki siihen niin agressiivisesti painostivat. Olo oli huono jo, kun synnytykseen jouduin, pyysin viimehetkellä vielä sektiota, mutta ei minua taas otettu tosissaan vaan "viitattiin kintaalla", että hyvin se menee. Niinhän siinä kävi, että repesin kaikkiin suuntiin, meni klitoris ja peräsuoli ja kaikki. En ole eläessäni ollut niin nöyryytetty, kuin siinä tikattavana, kun ei kukaan kerro, miten paha tilanne on ja minua kohdellaan, kun en olisi ihminen enää lainkaan. Itkin synnytyksen perään monta päivää enkä oikein osannut alkaa hoitaa vauvaakaan, yritin pyytää lääkäriäkin katsomaan tilannetta ja arvioimaan, mutta hänkin vain vähätteli... tuli olo, että syytetään pinnalliseksi, vaikka kyllähän se nyt elämään vaikuttaa, että voiko ikinä enää itse pidättää tai onko enää koskaan mahdollisuus iloita seksistä. Synkkinä hetkinä mietin vauvan pilanneen elämäni ja en halunnut vauvaan edes koskea.. jotenkin kaduin, koska tiesin alusta asti paremmin, mutta en luottanut itseeni :( onneksi mies auttoi todella paljon ja hoiti vauvan kokonaan alussa, kun itse koin oloni ihan surkeaksi enkä enää ihmiseksi ollenkaan. Onneksi mies sitten tajusi varata ajan yksityiselle ja siellä minua kohdeltiin ensimmäistä kertaa kuin ihmistä, otettiin tosissaan huoleni. Otettiin lainaa ja maksoin yksityisellä leikkauksen myös, jota ei kunnallisella koettu tarpeelliseksi, vaikka koko homma oli tikattu ihan väärin ja puolihuolimattomasti. Luojalle kiitos minulla on tuollainen mies ja nyt voin jo hyvin, lapsi on 2 vuotta. Enempää en kyllä tee, vaikka sektion vaatisinkin, koska en voi enää luottaa yhteenkään terveydenhuollon henkilöön, en ymmärrä, miten ylimielisiä ja inhottavia ihmisiä voi hoitoalalla todella ollakaan töissä. Hakeuduin myös terapiaan ja se oli myös iso apu.
Luojan kiitos olen syntynyt ihmiseksi, joka ei halua lapsia. Voimia sinulle, ja hyvä että olet löytänyt terapiasta avun.
KENGURUHOITO!
Jos olisi isompia kirjaimia käyttäisin niitä. Meillä kanssa pieni keskonen ensin tehohoidossa ja sitten vielä sairaalassa. Kotiin kun päästiin en ensimmäiseen viikkoon osannut oikein mitenkään suhtautua lapseen. Ruokaa 3 tunnin välein vuorokaudet ympäri. Olento tuntui vieraalta enkä oikein sairaalakokemusten jälkeen uskaltanut edes koskea siihen. Varsinkaan kun olen "vain" mies.
Kuitenkin lopulta kun lapsi jälleen (aina kun ei nukkunut) itki sängyssään mulla jotenkin poksahti päässä. Sain mieleeni kuvan äärimmäisen yksinäisestä olennosta, joka on tempaistu liian aikaisin tänne maailmaan. Otin pienen ihoani vasten, pönkkäsin itseni tyynyillä selälleni sohvaan ja nukahdimme siihen. Tätä jatkoin sitten toista viikkoa ennen kuin palasin töihin ja hoitovastuu jäi vaimolle. Tässä ajassa, minun mielestäni, "siitä" tuli minun lapseni.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin että anna lapselle ylettömästi läheisyyttä ja saat sitä itsekin.
Pienen keskosen isä kirjoitti:
KENGURUHOITO!
Jos olisi isompia kirjaimia käyttäisin niitä. Meillä kanssa pieni keskonen ensin tehohoidossa ja sitten vielä sairaalassa. Kotiin kun päästiin en ensimmäiseen viikkoon osannut oikein mitenkään suhtautua lapseen. Ruokaa 3 tunnin välein vuorokaudet ympäri. Olento tuntui vieraalta enkä oikein sairaalakokemusten jälkeen uskaltanut edes koskea siihen. Varsinkaan kun olen "vain" mies.
Kuitenkin lopulta kun lapsi jälleen (aina kun ei nukkunut) itki sängyssään mulla jotenkin poksahti päässä. Sain mieleeni kuvan äärimmäisen yksinäisestä olennosta, joka on tempaistu liian aikaisin tänne maailmaan. Otin pienen ihoani vasten, pönkkäsin itseni tyynyillä selälleni sohvaan ja nukahdimme siihen. Tätä jatkoin sitten toista viikkoa ennen kuin palasin töihin ja hoitovastuu jäi vaimolle. Tässä ajassa, minun mielestäni, "siitä" tuli minun lapseni.
En osaa muuta neuvoa antaa kuin että anna lapselle ylettömästi läheisyyttä ja saat sitä itsekin.
Ihanalta kuulostaa. Mäkin ajattelen vauvastani, että hän on mun pieni poikanen. Niin avuton ja riippuvainen huolenpidosta, silloin suhtautuu myönteisesti myös silloin, kun vauvaa oikein harmittaa. Minkä toinen sille mahtaa, kun on paha mieli.
Alue: Aihe vapaa
Ei kellään?