Te, keitä petetty ja jätetty toisen ihmisen vuoksi!
Hei!
On taas aikaa kulunut viime kirjoittelun ja ajattelin aloittaa uuden ketjun.
Elämä ei minun kohdallani ole juuri helpottunut. Edelleen on äärimmäisen vaikeaa! Tuntuu että tämä tilanne ei helpota koskaan? Kauanko tämä vie, että tuntuisi edes vähän paremmalle? Tuhat ja yksi kysymystä aina vaan päässä pyörii...
Mutta tärkein kysymys on se, että kuinka te suhtaudutte entiseen mieheenne petetyksi tulemisen jälkeen? Haluatteko tavata koko ihmistä, vai onko parempi ettette näe? Mulla on tilanne se, että exä muutti uuden ihastuksensa kanssa yhteen ja se repii niin helvetisti mua. Ollaan samassa kaupungissa ja se ottaa lujille nähdä heitä, kun ei ole pitkä aika kun meillä oli kaikki hyvin ja me tuolla kuljettiin. Niin se elämä vaan viskelee meitä joitain paskoilla korteilla että ropina käy.
Mutta siis taas asiaan. Välillä tunnen kamalaa vihaa miestäni kohtaan (voisin jopa kuristaa hänet, on siis tunne)ja en halua nähdä enkä kuulla hänestä, mutta välillä tulee valtava suru ja haluaisin että se tulisi edes kahville! Sairasta varmaankin, mutta minkäs tälle päälleen mahtaa. Tiedän että näkeminen ei auta asiaa, vaan pahentaa, mutta missä vaiheessa ihminen pääsee tälläisen asian yli oikein?? Tuntuu että kun vaan aikaa menee, niin asiat mutkistuu ja paremmasta mielestä ei tietoakaan! On tämä on vaikeaa, kyllä elämän pitää olla niin helvetin epäoikeudenmukaista ja paskaa suoraan sanoen!
Yksin eläminen on kamalinta mitä tiedän, sitä on niin yksin ajatustensa kanssa. Kuinka tästä jaksaa taas pötkiä eteenpäin....No, olenhan elossa edelleen ja pahin shokki ja viha on ohi, mutta en edelleenkään ymmärrä miten sekunnissa elämä voi romahtaa ja muuttua näin paljon. Ei pieni ihminen voi kerta kaikkiaan tajuta. Tajuanko sitten koskaan, se on sen ajan kysymys.
Kiitos kun jaksoit lukea.
Parempaa viikonloppua teille kaikille!
Pettynyt75
Kommentit (22)
onpas vallan ihanaa,että kohtalo tovereita löytyy.Itseni kanssa tässä kamppaillut jo jonkin aikaa,voimat eivät tahdo riittää.Yhdessä oltiin yli 5 vuotta,siitä kihloissa melkein 4 vuotta ja melkein koko sen ajan entinen mies petti,en vain tiennyt asiasta,eikä siitä kukaan tullut kertomaankaan.Suurimpana haaveenani oli saada lapsi joskus,vaan niin kohtalo tarttui siihenkin unelmaan ja murskasi.Sain viime jouluna kolmennen perättäisen pahan kesken menon.Mieshän ei luonnollisestikaan osannut oikein asiaan suhtautua-lähinnä nauroi sille kuinka otan asian niin vakavasti.Minulle hän aina jankutti,ettei lasta tahdo vielä,mutta iloitsi kanssani raskauksista,mutta vielä enemmän riemuissaan oli keskenmenoistani,minun huomaamattani.Tähän väliinhän piti mainita asia,että tullessani keskenmenon jälkeen sairaalasta " yhteiseen kotiin" oli tämä toinen nainen ovella kysymässä,että kukas minä olen.Silloin maailma kaatui-ja kovaa.Mies pyyteli anteeksi-ja kertoi muka surullisena,että ei olisi halunnut minun asiaa näin tietävän.Ihmettelen suuresti vieläkin,miksei voinut itse kertoa-hyvissä ajoin ettei olisi tarvinnut tälläistä mieli pahaa tuottaa.Samaan hengen vetoon mies ilmoitti,että ei halua/pysty olemaan kanssani,vaikka rakastaakin vielä.Ei tiedä,mitä itseltään tahtoo-saatikka toiselta.Eikö olekin aika..epeli?
Vihaksihan tämä pistää todellakin.En katkera ole,mutta jotenkin sellainen olo että todellakin voisi toisen kuristaa.Toisaalta,välillä ikävöin kuollakseni-kyllähän me tavataan välillä-ihan vain tupakan merkeissä.Mutta silti...puoli vuotta on syvän pilvi kerroksen takana,en muista oikein mitään.Tammi kuussa poistettiin kaiken lisäksi kohtu,että haaveet omasta lapsesta romuttuivat totaalisesti.
Edelleenkään mies ei ymmärrä,miksi asia on niin kipeä ja kova pala purra.Edelleen hän käyttäytyy,kuin olisimme yhdessä.
Että näin täällä..
Nyt alkaa ahistamaan ja itkua pukkaa sen verran,että pakko lopetella.
Mutta voimia kaikille kanssa ihmisille,ehkä sitä joku päivä noustaan täältä maan pinnasta taas komeasti kirkkaalle taivaalle,vai mitä?
no on aika epeli....
kaiken kukkuraksi tuollaiset tyypit tuppaavat olemaan sitä sorttia, etteivät osaa edes katua tekosiaan.
Musta tuntuu että tekisit erittäin suuren palveluksen itsellesi kun et olisi enää missään tekemisissä kyseisen olion kanssa.
Kiituksia mielipiteestäsi toinen_nainen,sain niin paljon virtaa yksinkertaisesta-mutta todellisesta asiasta:)
Niin,ikävähän välillä on-mutta nämä tapamiiset eivät ole miun päähänpisto,vaan hänen,mukamas yrittää välittää vielä..hah:D Selitykset ovat niin räikeitä,ettei niitä pysty ottamaan tosissaan-kuten ei koko tyyppiäkään.Ei ennenkään ole ollut huolissaan miusta-niin miksipä olisi nyt?Olen kaiken lisäksi ihan sata varma ettei kadu todellakaan tekojaan.
Kunhan tässä saisi tämän päänsä selkeämmäksi,omatunnonkin ehti romuttaa,joten itseäni keräillessä.
On tässä jo sen verran vahvistuttu,että sanottu jo monet kerrat:ei.
Aion todellakin pysyä hyvin kaukana tyypistä.Aavistelin jo suhteemme aikana kuinka kaksinaamainen hän on,ja itse asiassa minua vain nykyään naurattaa,se kuinka toinen voi valehdella niin paljon-luulee olevansa paljon ylempänä kuin muut,patologinen valehtelija ja takkinsa kääntäjä.
Kunhan saisi vain tämän päänsä selkeämmäksi,omatunnonkin ehti romuttaa,joten itseäni keräilessä:)
Ihanampaa kevättä siulle ja kaikille muillekin:)
samojen asioiden kanssa olen paininut viimeisen puolitoista vuotta.mies lähti itseään 9v.nuoremman pimun matkaan ja jätti minut yksin 5kk pojan kanssa jota hän niin kovasti halusi.viha kalvaa sisuksia kun näen ne kylällä ajelemassa sunnuntaita leppoisasti viettäen vailla huolen häivää.
sitten vielä tämä" teinipillu" tulee aukomaan päätään minulle ja väittää etten anna isän tavata lastaan,kun se uskoo kaikki valheet mitä mies sille sanoo.(meillä on sos.toim.sovitut tapaamisajat,joita minä noudatan,mutta lapsen isä ei).ihminen joka ei tajua vielä tosi elämästä mitään.
kuitenkin kaipaan ja toivon että kaikki olisi mennyt niinkuin suunniteltiin.
milloin tämä tuska loppuu??sitä mietin minäkin.
Lueskelin tekstejä, viha exääni kohtaan nousi pitkästä aikaa pintaan, siispä päätin kertoa oman tarinani.
Muutin miehen perässä 200km päähän kotipaikkakunnalta. En tuntenut sieltä ketään muita kun hänen perheensä. Mies oli rakastava, huomioon ottava ja kaikkea sitä mitä en osannut kuvitellakaan. Kauaakaan ei kulunut, kun odotin lasta ja molemmat olimme onnesta soikeena, mutta rv 16 se meni kesken. Halusin kovasti heti perään uutta, mutta mies toppuutteli ja muuttui täysin eri ihmiseksi. V.loput rellesti baareissa, työt venyivät pitkiksi, aikaa ei riittänyt minulle vaan kaverit tulivat etusijalle. Pariin otteeseen soitin huolissani sairaalaan ja kyselin miestä sieltä, kun ei puhelin ollut päällä ja mies ei ilmestynyt kotiin... siinä vaiheessa jo mielessäni kävi toiset naiset, mutta en suostunut myöntämään sitä itselleni, koska olin niin yksin ja ero pelotti. Ja tietenkin mies sai minut vakuuttuneeksi rakkaudestaan (maksoinhan minä laskuja ja ryyppyreissuja). Välillä minä sain syyttelyitä pettämisestä ja iskuiltakaan ei vältytty. Oli lähellä etten tehnyt itseäni hulluksi tutkimalla hänen menojaa ja puheluita salaa. Enhän minä nyt voi erota ilman syytä. Ja paljastus kävi, sain selville suhteen toiseen naiseen (myöhemmin tuli julki myös monia muita yksittäisiä tapauksia). Ero oli riitaisa ja yhteydenpito katkesi saman tien. Mies asui missälie sen aikaa kunnes sain oman asunnon. Yhteyttä ei pidetty muutamaan kuukauteen. Eräänä yönä hän soitti (olin töissä) kertoi lähtevänsä reissuhommiin ja halusi sitä ennen puhua asiat selviksi ja vannotti edelleen rakkauttaan. Suostuin tapaamiseen ja sen jälkeen näimme aina hänen ollessaan kaupungissa ja vapaa päivinä ajoin häntä katsomaan millon minnekin. Toistamiseen elimme alkuhuumaa ja kaikki oli hyvin, hetken. En ollut selvinnyt pettämisistä tai muista loukkauksista, ja päätin suhteen taas siltä osin. Meni kaksi kuukautta ja huomasin olevani raskaana!! Mies piti asiaa huonona ja kertoi seurustelleensa muutostani asti toisen naisen kanssa (antoi vaihtoehdon, että joko alottaisimme suhteen puhtaalta pöydältä tai hän ei pidä lapseen yhteyttä ja jatkaa nykyisen kanssa). Taas minua lyötiin vasten kasvoja! Minä en todellakaan aio enää haluta elämään miestä, kera vieraat naiset. Tulevaisuudesta puhuessa lauseita oli: " ei minulla ole varaa maksaa elatusmaksuja" , " en minä ole hyvää esimerkkiä" , " olemme juuri muuttaneet yhteen ja hän on jotain erityistä, etkai sinä aio pilata suhdettamme tuomalla asiaa julki." " eikö tämä voisi olla pieni yhteinen salaisuutemme?" Puheessa oli jotakin outoa, kuin ensimmäisen kerran oisin kuullut hänen puhuvan rehellisesti, hieman peläten. Kaikki kauniit ajatukset hävisivät mielestäni ja tajusin viimein tuntevani tämän miehen, kylmän, tunteettoman ja vastuuntunnottoman!! Nämä lauseet saivat minut tekemään päätöksen: kun lapsi syntyy, hänen syntymätodistuksessaan tulee lukemaan " isä tuntematon" . (la on muuten näinä päivinä! :) ) Ei minua yksinhuoltajuus pelota. Asun nykyään alkuperäsellä paikkakunnalla ja täällä on kaikki tuki ja turva, mitä tarvitsen. Raskauden aikana minulle on monesti sanottu, että jokaisella lapsella on oikeus isäänsä. Kyllä, olette oikeassa, mutta ei sen tarvitse olla biologinen, riittää kun rakastaa, antaa aikaa ja ON LÄSNÄ lapsen elämässä.
Siihen päivään mennessä kun lapseni on tarpeeksi vanha kysyäkseen isästään, on ehkä Hänkin kasvanut siksi mieheksi jota rakastin, mieheksi, josta on pitämään lasta muunakin kuin uutena leluna itselleen ja äidilleen... ehkä.
Koko raskauden aikana miehestä ei ole paljoa kuulunut, muutamaan otteeseen kysynyt, etten vaan aio pilata hänen elämäänsä, haukkumalla minut kännissä ja väittämällä lapsen olevan jonkun muun. Tiedän, että monet teistä ajattelee olevan parasta saada mies vastuuseen teoista ja tunnustuttaa isyys... niin minäkin ajattelisin, ellen tietäisi saavani kaupan päälle aggressiivista miestä, jolle elämän suola on vieraat naiset ja viina ja jolloin elämä varmasti olisi riitaisampaa ja pahempaa, kun elämä ilman isää! Mutta, jos isällä on halua tavata useammin kuin kerran ja halua olla lapsen elämässä mukana, en sitä tule kieltämään.
Vointeja teille petetyille. Elämä on ruusuilla tanssimista, mutta välillä astutaan piikkeihinkin! :)
vaihtaa seuraa. Tuntuu kuin kaikki olisi pois pyyhitty ja itsetunto on nollissa.
Silti siittä selviää. Muista etttä et ole huonompi kuin kukaan muu ja samallaisia kohtaloita on suomessa paljon.
Oletko käynyt puhumassa psykologille? Saatko nukuttua?
Pidä huolta että ulkoilet ja syöt terveellisesti sekkä lepäät, sitäkautta mieli paranee. Ensimmäinen vuosi on pahin mutta kaikilla on oma aikansa selviytyä. Kuten jo kerroit on vähän helpottanut . Rasittavaa on käydä samoja ajatuksia läpi mielessään kerta toisensa jälkeen mutta niitä vain täytyy käydä. Pikkuhiljaa huomaat että ei enään ahdista niin paljon ja välillä huomaat että ne ajatukset eivät ole siellä taustalla kokoajan ja jonain päivänä huomaat NAUTTIVASI jostain hetkestä.
Toipuminen etenee alloissa eli yksi päivä on parempi ja seuraava taas pahempi mutta pikkuhiljaa se tuska vaimenee.
Kestä vain ja näytä kaikille kuinka asiasi alkavat luistaa.
Tosi hyvä, että purat kirjoittamalla. Miten muuten saat puretuksi pahaa oloasi ja tunteitasi? Kysymykset varmaan ärsyttävät, kun sisin on riekaileina. Jotekin kirjeestäsi heijastuu syvä turvattomuuden ja hylätyksi jätetyn tunne. Kapina tapahtunutta tilannetta kohtaan tekee olon " mielipuoleksi" - tunteet viskelee laidasta laitaan - vihaa,, pettymystä, surua, kostonhalua. Sinulla on selvästikin tarve irtautua tunteistasi, irtautua miehestäsi ja tunteesta uutta naista kohtaan. Millaiset tunteet sinulla on naista kohtaan? Uskallatko antaa niiden tulla? Ajatteletko, että jos mies vielä palaisi takaisin?
Asetan sinulle kysymyksiä, jotta voit päästä eteenpäin.
Oletko pysähtynyt miettimään miten elämäsi sujuu, jos elät yksin? Ilman ex-miestä?
Käsittele turvallisesti vihaasi, ettei se käänny katkeruudeksi ja sisäänpäin itseäsi kohtaan. Silloin on vaarana, että se kääntyy masennukseksi ja alat moittia itseäsi.
Vaikka sinusta tuntuu tässä vaiheessa kauhealle miettiä, missä toimit itse väärin, niin mieti sitäkin tai pura. Anna tulla kaiken ulos - se helpottaa. Uskon, että elämääsi tulee aika, jolloin voit jopa iloita kokemuksistasi. Mutta nyt on aika vihata. Viha ei ole kielletty tunne - niin kuin tiedät. Sen käsitteleminen on vaan niin tuskallista ja yksin -ilman turvallista sen vastaanottoa, ihminen tuntee olevansa täysin yksin, mutta et ole yksin. Elämääsi valvotaan!
- jotakin kokenut-
mullakin kirjoitusvirheitä....elämä on niin epätäydellistä epätäydellisten ihmisten elämänä....
Olimme vajaat 3 vuotta yhdessä. Äijä lähti käveleen tammikuun lopussa. Baari-iltansa jälkeen tuli ilmoittamaan, että on nuoleskellut jonkun horon kanssa baarissa. Se oli sillä selvä ja hän itse halusi lähteä. Meillä on vajaa 2-vuotias poika ja minulla vanhasta suhteesta 6-vuotias tyttö.
Alkujärkytys kesti 2-3 viikkoa. Nyt sumu on hälvennyt, mutta viha ja katkeruus vahvoja tunteita ajottain. Ja niitä on sitten vaikeaa hallita. Ex seurustelee nykyään tämän horon kanssa.... Ja on kanssa maininnut muuttavansa yhteen hänen kanssaan, vaikka reilun kuukauden ovat tunteneet. Nainen kuulemma viaton, niin hellä ja ihana... Minä sain exäni tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi suhteemme aikana ja tämä uusi nainen taas hyväksi. Äijä taitaa hieman katsella maailmaansa ruusunpunaisten lasien läpi. Kiva sen siinä hehkuttaa, kun itse koittaa koota elämänsä rippeitä kasaan ja yrittää jaksaa jatkaa tätä rikkinäistä elämää.
Toisekseen tiedän (olen kuullut ja viikko sitten nähnyt itse) että tämä uusi nainen ei ole mikään hirveän tasapainoinen ihminen. Baarissa tykkää esitellä ja tyrkyttää itseään miehille. Tähän exäni vastasi:" Musta se on kivaa!!!" Jos minä olisin tehnyt suhteemme aikana niin, ei hän olisi sitä sulattanut. Tähän exäni vastasi:" Et sä niin ois pystynytkään tekemään, kun ei sulla ole kroppaa siihen!!!" Joo kiitos... Ex tietää mistä naruista vetää, poikamme syntymän jälkeen on ollut hieman itsetunto-ongelmia kropan suhteen, koska olen tottunut olemaan langanlaiha... Tiedän, etten mikään ylipainoinen ole nytkään, mutta sattui se silti!!!
Vaikeita asioita. Olen kieltänyt tämän uuden naisen läsnäolon exän ja poikamme tapaamisissa toistaiseksi. Parin kuukauden jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Exällä on joku hirveä kiire päästä näyttelemään poikaansa tälle naiselle, en ymmärrä miksi. Tai no jotain hän selitti, että minä pakotan hänet elämään kahta elämää, kun joutuu pitään nämä kaksi hänelle niin tärkeää ihmistä erillään. Juuri niin.
En kanssa kykene ymmärtämään, miten joku voi tosta vaan unohtaa entisen elämänsä, mekin jaoimme kuitenkin 3 yhteistä vuotta, ja vaihtamaan oksaa tosta vaan. Ex väittää, ettei eromme johtunut tästä hänen naisestaan, mutta epäilen syvästi! Ja tämä uusi nainen vielä tiesi, että exäni oli silloin varattu, kun he tapasivat siellä baarissa. Ja ex ihmettelee, miksi olen vihainen tälle naiselle!!! Voi luoja.....
No, se ehkä selventää, että ex on minua 5 ja puoli vuotta nuorempi....
Kommentteja kiitos!!! Olen myös vertaistukea vailla.
Helpompaahan se olisi, jos toista ei tarvis nähdä vaikka vuoteen!! Mutta kun se ei ole vaihtoehto yhteisen lapsemme takia.
Mullakin on fiiliksiä välillä, että tekis mieli pyytää exää kylään ja vuodattaa. Mutta tappelukshan se vaan menis. Toisinaan tulee tuntemuksia, että voi kun se ex olis vaikka kuollut, niin olis helpompaa(?) Ja usein käy mielessä paikkakunnan vaihto.
Exän uusi nainen asuu vielä melko lähellä meitä, siitä joutuu menee ohi, kun kylille menee. Tosi hauskaa! Ja sit nää exän ja mun yhteiset tuttavat, jotka tulee kyseleen, mikä meille tuli jne jne.... Välillä ei ole voimia selitellä. Pelkään myös tilannetta, että ex ja uus kävelevät vastaan. En tiedä miten reagoin. Vaikuttaa helpolta ratkaisulta pakata kimpsut ja kampsut ja lapset kasaan ja muuttaa hemmettiin! Olis niinku uus aloitus. Mut en voi jättää lukuisia ystäviäni ja sukulaisiani tänne, olis kiva saada ne mukaan!
Toisekseen ei ole korttia, eikä autoa (exällä kyllä on) ja sekin on huomattavasti hankaloittanut meidän elämäämme. Itku on meinannut välillä päästä kun roudaa kaupasta kauppakassia, kissanhiekkasäkkiä, vaippapakettia jne jne... Asumme vielä kolmannessa kerroksessa hissittömässä talossa. Että aika kuseen jätti äijä meidät. Jokainen virastoaika (plus neuvolat, psykologit, esikoisen jumppa, työkkäri...jne) on ongelma. Miten sinne päästään ja mihin lapset hoitoon, jos tarve vaatii...... ?
Ja miten pahalta tuntuukaan, kun miettii, miten helpolla hän nyt pääsee. Tuolla viipottaa vapaana lapsettoman muijansa kanssa ku taivaan lintu! Ja niin onnellisena ja tyytyväisenä. Mikä huutava vääryys! Ensin mua petetään, sitten jätetään ja otetaan uus muija tilalle. Mitä seuraavaks? Kuinka monta kertaa voi lyötyä lyödä???
Huoh, mistä aloittaisi :´(
Pian tulee 6 v. kun ollaan oltu yhdessä, tyttö täyttää keväällä 5 v. ja pikkukakkosta odottelen rv 24+.
2 vk sitten ukko jäi kiinni yhden lorton kanssa! Tämä ämmä on ollut tähän asti muka tuttuni, mutta ei enää. Sain tietää asiasta ukon kaverin ja tämän ämmän veljeltä, joka tuli minulle kertomaan suoraan miten asia on. Olin tosin aavistellut jo jotain sen tapaista! Soitin ja haukuin molemmat alimpaan helvettiin! Nyt ollaan 2 vk puhuttu, puhuttu, puhuttu, puhuttu ja puhuttu ukon kanssa! Hän haluaa vilpittömästi olla edelleen meidän kanssa eikä sen lorton (oli mennyt sitten jo panemaan muitakin siinä välillä..ukko sai samoin aikoihin kuulla siitä.) " Suhdetta" niillä oli ollut vajaa kk, mutta sänkyhommia ei kuulemma montaa, enkä uskokaan, kun se ämmä ei asu viikkoja täällä vaan eri paikkakunnalla. Pakkasin jo kaikki ukon kamppeet, vielä ne tosin on tuolla makkarin nurkassa..Olen huutanut ja raivonnut varmaan enemmän kuin koko elämässäni yhteensä sen ekan viikon aikana! Oltiin sovittu alusta asti, että jos haluttaa toista, niin sitten jätetään!
Nyt on tilanne tämä: asutaan yhdessä mutta ei varsinaisesti olla yhdessä. Tyttö ei tiedä asiasta eikä koko kriisistä mitään, kiitos naapurissa asuvien ukon vanhempien ja anopin sairasloman!! Hekään eivät onneksi tiedä! Ukko on menossa testeihin ja sitten odotellaan tuloksia..Toivottavasti ei löydy mitään, kun on tämä vauvakin pian vaarassa :´( Ukko vannoo nyt rakastavansa mua edelleen, ja huomanneensa, ettei toiset naiset ole sen parempia kuin minäkään..(vaikka nyt onkin ollut vain yhden kanssa) Minä en ryyppää enkä sekoile. Mistään ei ole ollut puutetta, vaikka raha välillä tiukilla onkin ollut, koska opiskelen vielä, mutta teen töitä opintojen ohella. Ikäeroa on meillä 7 v. minä nuorempi, joten kait sekin vaikuttaa paljon. Onneksi ollaan saatu puhuttua ja sovittua.. Unohtaa en pysty koskaan tuskin anteeksikaan antamaan, mutta nyt mennään päivä kerrallaan.
Onneksi olen saanut puhuttua asioita myös parhaalle kaverilleni, joka on tukenut minua kaikessa! Suuren suuri kiitos hänelle! Sain mennä sinne yöksi jos halusin pois kotoa.. puhuttiin ja puhuttiin, itkettiin, naurettiin, haukuttiin! Edelleen on todella revitty olo, mutta pakko jaksaa tytön ja vauvan takia.
Tiedän, että ehkä olisi kannattanut lähteä, mutta olen kai liian hyväsydäminen ja annoin uuden mahdollisuuden. Olen ymmärtänyt tosin, että niiden suhde on ollut jo hiukan katkolla, kun sain tietää asiasta! Mutta onneksi sain tietää!
Kiitos, kun sain purkaa täälläkin!
Mun sanat eivät riitä kertomaan, miten mä halveksin tuollaista miestä, joka pettää raskaana olevaa vaimoaan! Sehän tarkoittaa, että sinulla ja lapsillasi ei ole mitään arvoa! Mä en katsoisi enää hetkeäkään, vaan heittäisin ne helvetin äijän kamat ja pitkälle! Älä anna sen tehdä sitä teille uudelleen, onhan noita!
Toivon todella, että pystyt antamaan anteeksi sillä kaikki me teemme virheitä jossain vaiheessa elämäämme. Aika parantaa haavat ja se mikä ei tapa se vahvistaa...
Hyvin tuttua tekstiä kirjoittelit!!
Mun omasta erosta on nyt n.9kk aikaa. Mies teki reissuhommia ja eräänä kauniina päivänä kun jälleen saapui kotiin oli aikas kummallinen. Pitkään juteltuamme kävi ilmi, että hän on käynyt vieraissa. Siinä sitten kauheassa tunnekuohun vallassa haistateltiin ja päätettiin erota. Seuraavana päivänä " erosta" mies alkoikin sitten jo minunkin silmieni edessä pitämään yhteyttä leluunsa. Olin todella paskana joten en sitten edes jaksanut ruveta tappelemaan enään mistään tai vinkumaan takaisin.
2 kk erostamme mies muutti vieraaseen maahan.. maahan missä tämä lelukin oli/on. 3kk erostamme hän toi lelun suomeen ja sukulaisiinsa tutustumaan.. vei jopa näytille minun veljelleni!!
No joka tapauksessa.. mun mielestä ensimmäiset 6kk olivat pahimmat. Tunteet menivät tajutonta vuoristorataa. Välillä kaipasin ja rakastin ihan kympillä ja välillä vihasin niin että oisin voinut mennä vaikka tappamaan. No mun tapauksessa tietenkin myös helpotti, että mies muutti pois suomesta, niin ei tarvinnut joka päivä katsella.
Mulla kesti 8kk erosta ennen kuin olin valmis allekirjoittamaan avioero paperit :/ siis ne lopulliset. Ensimmäisen kerran pystyin juttelemaan miehen kanssa kun erosta oli 7kk ja tänä päivänä soittelemme kuulumisia aina silloin tällöin.
Kyllä ne ajatukset ja tunteet (kai) ajan kanssa helpottavat. Vielä tänä päivänäkään en ole päässyt erosta ja miehestä kokonaan yli.. katkeruudesta kylläkin.
Oikein paljon jaksamista sulle!!
Ps. Tiedätkö mikä aivan tajuton onnen ja vahingonilon tunne muutes tuli, kun kuulin vajaa kuukausi sitten, että on nyt eronnut lelustansa :D Aivan oikein heille!!!
hyvin tuttua.. tosin mä pääsin aika nopeasti yli exästä..
odotin sitten suunniteltua vauvaa ja olin 3:lla kuulla raskaana juhannuksena.. jouduin sairaalaan ja leikattiin umpisuoli sen jälkeen tulehdusarvot nousi ja jouduin 5vrk olemaan sairaalassa. mies ei vaivautunut käydä katsomassa minua sairaalassa lainkaan.. pihalta kyllä viitsi auton hakea mutta ei muka ehtinyt tulla sisälle minua katsomaan, oli lähdössä työkavereiden kanssa juhannusta viettämään. no muutamia päiviä sitten meni ja lähdin mökille rauhottamaan hermojani kun palasin kotiin totesin kotini olevan täynnä vieraan naisen vaatteita ja ylimääräisiä lasten sänkyjä ja tavaroita.. soitin sitten miehelleni ja raivosin että mitähän täälä taas tapahtuu mun kodissani. no selityksenä että joku hänen kaveri oli tarvinnut yö paikkaa oman perhe sotkun takia. paria päivää myöhemmin tuli poliisilaitokselta lappu jossa kerrottiin että mun autollani oli ajettu valvontatolppaan ylinopeutta ja vieläpä juhannuksena. menin sitten kuvaa tunnistamaan ja joku vieras akka siinä istuin mun autossani etupenkillä miehen vieressä. (hänellä ei ole nais puoleisia työkavereita) no sitten totesin että en kuunele ainoatakaan selitystä että kyllä tämä asia on mulle aivan selvä mies vaan kiven kovaa väitti että he ovat vaan ystäviä. heitin miehen ulos asunnostani ja samaisen naisen kanssa tuli pakkaamaan omia tavaroitaan. ja 3kk myöhemmin oli sitten jo kihlasormuskin kädessä. että sellanen ystävä sitten..
no nyt mulla on uus mies, enkä pätkääkään haikaile entisen kusipää miehen elämään. ahdistaa vaan kun on kaksi oikeuskäsittelykin vielä tulossa omaisuudesta.. ei vaan kiinnostaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan, kun ei häntäkään kiinnosta omaa lastaan tavata
Tämä alkaa jo harhailemaan tuosta aloituksesta, mutta haluaisin kertoa oman näkökulmani asiaan. Meillä tuli vuosia sitten ero mieheni kanssa, pojan ollessa alle vuoden. Miehelläni oli suhde työkaveriinsa, jonka luo muuttikin asumaan. Tilanne oli tulenarka ja mä sain itse paniikkikohtauksia, huusin, itkin, heitin astioita seinään...raivoa kesti jonkun aikaa. Selvisi, että mieheni oli pettänyt ekan kerran pojan ollessa 3 viiikkoa...Pahana hetkenä huusin miehelleni, että mun olisi helpompi jatkaa elämää, jos hän olisi kuollut, kuin että hän jätti minut toisen naisen takia! No, puolen vuoden päästä mieheni halusi että palaamme yhteen, itse olin vastahankainen, olin tavannut ihanan miehen. Mutta jokin sanoi minulle, että kannattaa vielä yrittää. Ok, palasimme yhteen ja tasan vuosi siitä mieheni todettiin sairastuneen vakavasti ja tasan 3kk siitä eteenpäin hän kuoli. Kaduttaa syvästi mitä tuli vihapäissään sanottua...Mutta vieläkin, vaikka aikaa on tuosta erosta kulunut jo 5 vuotta, asia vaivaa. Vaikka mieheni on kuollut, mietin miksi, miksi miksi?!! Joten kuten sanottu, anteeksi voi antaa, mutta unohtaa en pysty ikinä!
Tsemppiä ja voimia ketjun aloittaneellee!!!!
Kevät on tullut, onko asiat jo paremmin pettyneille, jotka jätetty toisen ihmisen vuoksi?
Itselläni meni n. 4 v., ennenkuin pystyin irtautumaan henkisesti ex-miehestäni. Sitä vaan toivoi, että vielä kaikki korjaantuisi. Viha ja katkeruus piti kiinni. Tajusin sen vasta myöhemmin. Myös yksinjäämisen- ja hylätyksitulemisen pelko, syvä turvattomuuden tunne, mikä on jo syntynyt minulle hyvin pienenä. Yksin lasten kanssa jääminen vailla tukea - on raastavan kipeää, etenkin tunteille. Minulla oli vaikeus ottaa apua vastaan, koska pelkäsin...jotakin...rakkautta varmaankin. Huono itsetunto, epävarmuus itsestä, henkiset paineet, vastuu yksin lapsista. Monenlaista tekemistä. Näin jälkeenpäin, kun asioista on kulunut jo 17 v. on ilman kamalia tunneheilahteluja muistella tapahtunutta. Kauan meni ennenkuin pystyin sydämestäni antamaan anteeksi pettämiset, hylkäämiset, lyönnit, vastuuttomuuden jne. Uudessa liitossa, jos vähänkään jotain samantapaiseen viittaavaa on - suojaudun muurin taakse. En anna enää itseäni haavoittaa. Haavat ovat jo arpeutuneet, niitä ei enää saa kukaan aukoa. Haluan muistellakin asioita anteeksiantamuksen valossa. Aiemmin katkeruus ja viha " söi" itseäni sisäisesti, olin vanki tunteissani. En päässyt elämässäni eteenpäin - jäin vanhaan kiinni vuosiksi. Pikku hiljaa jotakin on tapahtunut. Uudet elämän kokemukset ovat parantaneet. Huokaukseni kuultiin siltikin, vaikka olin aivan kamala, etenkin nykyistä miestäni kohtaan.
Eipä tällä kertaa enempää. " On suurta kasvaa pieneksi" ajatuksin seur. runo: " Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla
nukkua orvokin lehden alla.
Kun on oikein pieni."
mitä miehiä onkaan olemassa!!! En muuta osaa sanoa kuin jaksamista kaikille petetyille! Eihän tää paljon auta...
Kohta 7 kk erosta ja oon jo paremmilla fiiliksillä! Uutta seurustelusuhdetta en ole kyennyt aloittamaan, mutta tapaillut kyllä olen miehiä ja kyllähän sellanen mieltä piristää. Nyt olis viikonloppuna tulossa kaksikin eri äijä-ehdokasta visiitille. Nyt on oiva mahdollisuus hieman katsella eri vaihtoehtoja, kun kerta sinkku oon! :)
Poika ei nähnyt isäänsä koko kesän aikana, tilanne kärjistyi niin pahaksi alkukesästä. Ex lähti kesken sossupalaverin pois ja olisi suostunut yhtäkkiä tapaamaan poikaa vain pari tuntia viikossa. Viime viikolla tosin he tapasivat exän porukoilla (otin itse taas vaihteeksi yhteyttä exään lastenvalvojan kautta) ja ensi viikolla ottaa hetkeksi. Ensi kuussa on palaveri lastenvalvojan luona ja pitäisi laittaa mustaa valkoiselle. Saas nähdä miten käy! Toi tauko teki kyl hyvää vissiin kaikille, vaikka sinä aikana surinkin kovasti sitä, ettei poika näe isäänsä. Nyt aion olla sitä mieltä vahvasti, että säännöllisten tapaamisten täytyy toteutua, ajasta ja paikasta riippumatta.
Erityistä mielihyvää olen kokenut siitä, kun olen kuullut että exän tämä uusi eukko on saanut mustasukkaisuus-kohtauksia exälle....Ei saa edes kotipihassaan jutella naispuolisille henkilöille. Heh! Hyvältä kuulostaa. Hieman kyllä pelottaa, ettei tämän eukon mustasukkaisuus nyt sitten ulottuisi poikaani. Viitteitä siihen kuitenkin on rutkasti... Pakko vaan luottaa exään.
Että kyllä tämä vielä tästä. Yli en ole erosta päässyt, mutta en mieti sitä enää niin paljoa. Työharjoittelunkin aloitin heinäkuussa ja se on vienyt ajatuksia toiseen suuntaan, ehdinhän olla yli kolme vuotta vaan kotona lasten kanssa...
Voimia edelleen kaikille eronneille!
Eipä aikaillut kauaa minunkaan exäni, muutti tän uuden naisensa kanssa yhteen pari viikkoa sitten eli 1,5 kuukauden yhdessäolon jälkeen. Nopeeta toimintaa! Siitä vaan sitten, jos haluavat nopeuttaa karun arjen astumista alkuhuumaansa.
Erosta on nyt reilu 2 kk ja tilanne alkaa (ehkä) rauhoittumaan. Olen antamassa tän kuun lopulla lapsia ensimmäistä kertaa exän uuteen kotiin. Vaikka vielä risookin moni asia, niin olen tajunnut, että elämä jatkuu iskuista huolimatta. Ja olen jopa osannut jo nauttia yksinäisyydestä ja sinkkuudesta =)
Kyllä tää tästä....! Voimia kaikille erotilanteessa oleville.