Aikookohan pitkäaikainen ystäväni soittaa milloinkaan enää?

Tajuaakohan tuonkaltainen ystäväsi, että kyllä sitten tulee ystävää ikävä, kun itselleen sattuukin jotain kamalaa, iskee paha sairaus tai hänen lähiomainen sairastuu ja pahimmassa tapauksessa jopa kuolee, niin kyllä sitten ollaan itkemässä ja hakemassa lohtua parhaimmalta ystävältään.

Inhottaa tuollaiset itsekkäät ystävät, jotka kyllä sitten hanakasti tarvitsevat kuulijaa, kun itselleen sattuu jotain todellakin ikävää elämässään. 

Itse tein päätökseni, että tästä lähtien eräälle ystävistäni, jonka olen vain sitten enää luullut olevan se niin sanottu Paras Ystäväni, kerron vain ainoastaan ympäripyöreästi elämäni asioita, joita olenkin kaikki nämä vuodet melkoisen avoimesti  hänelle  kertoillut, ja nyt jo kadun, että eipä olisi kannattanutkaan.

Aion, mutta siihen taitaa mennä vielä aikaa, en ole näet hyvässä kunnossa.

Seeeeeemmosta.

Minun ystävälläni on jonkin sortin mielenterveyshäiriö, ja olen ajatellut, että onkohan se tarkastuspakkoneuroosinsa salvannut hänet nyt aivan kokonaan, ettei ehdi enää ystäväänsä ottaa yhteyttä.  Jospa hän vain tuijottelee hellansa ja kahvinkeittimensä nappuloita kaiket päivät, että ovatko ne päällä vaiko ei jne., niin eihän sitä sitten ehdikkään enää mitään muuta.

Anteeksi vaan ystäväni, mutta minunkin ystävälläni on tuo sama pakkoneuroosi, ja hän näkee hellastaan vaan ne nappulat ja hellan valot, mutta hän ei ilmeisesti näe, kuinka sottainen ja putsaamaton se koko lietensä on. Että kaikenlaisia sitä onkin. Ihmismieli on aivan käsittämätön joskus ja joillakin etenkin.

Minun ystävä ei ole ollut yhteydessä kuukausiin, toukokuussa viimeksi puhuimme puhelimessa. Havahduin siihen, että olin aina se joka soitti tai ehdotti tapaamista tai ylipäätään oli yhteydessä. Päätin, että en ota häneen yhteyttä tällä kertaa ja ottakoot hän. Ei ole kuulunut ei.

Miten sattuikin, että minunkin yhdellä ystävistäni on tuo samanlainen tarkistusneuroosi, ja kerran meinasin oksentaa kahvit hänen luonaan kylässä ollessani, kun näin miten paskaisen pinttynyt hänen kahvinkeittimensä lasinen kannu oli, ja se vesisäiliö oli aivan kalkkisaostumien peitossa.

Ja ystäväni vaan kyseli alvariinsa lähtöä tehdessämme, että onko nyt varmasti tuo kahvinkeittimen valo sammuksissa. Napsutteli sitä edes takaisin ennen lähtöämme, ja mä viimeiseltä sanoin, että ota hyvä ihminen kahvinkeittimen töpseli irti rasiasta kokonaan, jos et usko, että se valo on sammuksissa:)

Vika ei tarvitse todellakaan olla iso, kun se on korvien välissä.

Vierailija kirjoitti:

Aion, mutta siihen taitaa mennä vielä aikaa, en ole näet hyvässä kunnossa.

Voi jestas sentään, olen tässä elämässäni minäkin ollut huonossa kunnossa, ja ei se ole estänyt ystäviini olla pitämättä yhteyttä, ei yksi viesti tai puhelinsoitto paljon vie aikaa, vaikka olisi juuri leikkauksesta tullut vuodeosastolle toipumaan. Tietty jos sormia on leikattu tai aivoja, niin siinä tapauksessa ymmärtäisin joten kuten tai ystäväni olisi saanut vaikkapa aivoinfraktin, mutta olettaisin, että saisin tämän kyseisen ystävän lähiomaisilta tiedon ystäväni tilasta edellä mainituissa esimerkkitapauksissa.

Ei tarvitse haudallenikaan vaivautua, jos ei kohta ala ottamaan yhteyttä.

Aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Minun ystävä ei ole ollut yhteydessä kuukausiin, toukokuussa viimeksi puhuimme puhelimessa. Havahduin siihen, että olin aina se joka soitti tai ehdotti tapaamista tai ylipäätään oli yhteydessä. Päätin, että en ota häneen yhteyttä tällä kertaa ja ottakoot hän. Ei ole kuulunut ei.

Otan osaa, sulla on sitten myös varsinaisen mulkgvist ystävä, ja vieläkö uskot, että hän soittaa?????

Mut älä anna periksi, en minäkään, sillä tiedän tämän minun yhden ystävistäni, joka vaan haluaa tulla tuolla tavalla huomatuksi, kun ei raukka muutakaan voi, mutta hän ei vaan ymmärrä, että tuolla lailla toimien hän purkaa koko ajan vuosien ajan kestänyttä hyvää ystävyyssuhdettamme.

Ohoh, peräti kuukauden päivät on kulunut. Minä olen miettinyt mahtaako nuoruuden rakkaus ottaa joskus yhteyttä, mutta nyt on kulunut jo 42 vuotta. Pallo jäi hänelle, koska hän lopetti suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Minun ystävälläni on jonkin sortin mielenterveyshäiriö, ja olen ajatellut, että onkohan se tarkastuspakkoneuroosinsa salvannut hänet nyt aivan kokonaan, ettei ehdi enää ystäväänsä ottaa yhteyttä.  Jospa hän vain tuijottelee hellansa ja kahvinkeittimensä nappuloita kaiket päivät, että ovatko ne päällä vaiko ei jne., niin eihän sitä sitten ehdikkään enää mitään muuta.

Pakko-oireinen häiriö ei tosiaan ole mikään helppo sairaus. Ystäväsi voi olla yksinkertaisesti niin uupunut ja masentunut invalidisoivan sairautensa vuoksi, ettei kykene yhteydenpitoon. Itse sairastan samaa sairautta, mutta minun tapauksessani ystävät ovat juuri se voimavara joka saa minut hetkeksi unohtamaan raivostuttavan toistamisen. Toki myös tarjoavat olkapäätä kun on oikein musta hetki. 💜

Olin kyllä aikeissa soitella, mutta taitaa taas lykkääntyä. Joka kerta kun saa aloittaa olemalla tilivelvollinen taas miksei ole kuulunut, eipä ole taas sustakaan mitään kuulunut, voisihan sitä joskus soitellakin... Alkaa jo puhelun alussa vituttaa se syyllistäminen ja vihjailu. Eikö ikinä voisi olla vain ilahtunut,e ttä toinen soitti?

Toinen syy on se, että omaa aikaa on niukasti ja kanssasi puhelut ei koskaan kestä mitään säädyllistä 10-15 minuuttia. Aina pitäisi jumittaa vähintään tunti. En jaksa. Se on ainoa aika kun lapset ei roiku lahkeessa ja saisi olla hteken rauhassa.

Kolmas syy on se, että arki on kiireistä. Ruuhkavuodet. Tarvitsisin myös vapaita viikonloppuja, mutta sitä et vain ymmärrä. Ikinä (siis ei koskaan!) puhelu ole kanssasi sujunut niin, että vaihdettaisiin kuulumisia ja juteltaisiin ihan vain niitä näitä päivän piristykseksi. Joka kerta alkaa viimeistään puhelun lopetusyritysten aikaan se helvetillinen tivaaminen "koska nähdään?", "olette kyllä aina niiiiiin kiireisiä", "entäs sillon, ai ei sovi, no entä se seuraava viikonloppu, sitä seuraava, entä se seuraava viikko, entä helmikuun toinen viikko?". En jaksa elää aina niin, että kalenteri on varattu täyteen seuraavat 3kk joka viikonlopun osalta.

Siksi pakoilen ja huomaan, että mitä pidemmälle yhteydenotto venyy, sitä hankalammaksi se käy. Sitä kiivaammin koitat ottaa yhteyttä ja sitä rasittavampaa on koittaa puolustautua ja selitellä. Ehkä teillä ei arki rasita, en tiedä. Sen vähän vapaa-ajan käytän mieluummin näkemällä niitä ystäviä, jotka ymmärtävät viiveet vastaamisessa ja näkemisessä, eivät loukkaannu siitä koska itsellään on sama tilanne. Heidän kanssaan silloin kun nähdään niin nautitaan, pidetään hauskaa ja rentoudutaan, eikä motkoteta ja piikitellä kun ei ole taas mitään kuulunut. Näkemisestä saa iloa ja voimaa arkeen, eikä toisin päin. Jos voisit sinäkin lopettaa sen piikitteyn ja syyllistämisen niin ottaisin kyllä ihan mielelläni yhteyttä. Nyt vaan taas tuli olo, että taidanpa jättää ensi viikkoon, nyt ei ole energiaa käydä enempää tätä keskustelua.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi vaan ystäväni, mutta minunkin ystävälläni on tuo sama pakkoneuroosi, ja hän näkee hellastaan vaan ne nappulat ja hellan valot, mutta hän ei ilmeisesti näe, kuinka sottainen ja putsaamaton se koko lietensä on. Että kaikenlaisia sitä onkin. Ihmismieli on aivan käsittämätön joskus ja joillakin etenkin.

Sinä et oikein kuullosta kivalta ystävältä, etkä taida myöskään oikein ymmärtää mikä se pakko-oireinen häiriö on 😞. Ehkä voisit pyytää ystäväsi kertomaan sinulle sairaudestaan tarkemmin niin ymmärtäisit miksi hän tuijottaa nappeja, eikä likaa.

Terveisin yksi hellan nappeja kyttäävä, joka luonteensa omaisesti pitää myös itse hellan puhtaana.

Mulla oli kanssa tollanen ystävä. Ei koskaan ottanut muhun itse yhteyttä. Lopulta kyllästyin ja jäin odottamaan hänen yhteydenottoaan. Eipä ole kuulunut ja noin 6 vuotta kulunut :( että semmoinen "ystävä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aion, mutta siihen taitaa mennä vielä aikaa, en ole näet hyvässä kunnossa.

Voi jestas sentään, olen tässä elämässäni minäkin ollut huonossa kunnossa, ja ei se ole estänyt ystäviini olla pitämättä yhteyttä, ei yksi viesti tai puhelinsoitto paljon vie aikaa, vaikka olisi juuri leikkauksesta tullut vuodeosastolle toipumaan. Tietty jos sormia on leikattu tai aivoja, niin siinä tapauksessa ymmärtäisin joten kuten tai ystäväni olisi saanut vaikkapa aivoinfraktin, mutta olettaisin, että saisin tämän kyseisen ystävän lähiomaisilta tiedon ystäväni tilasta edellä mainituissa esimerkkitapauksissa.

Esimerkiksi pahasta mielenterveyden ongelmasta kärsivä ei välttämättä kykene puhelimeen. Viestin laittokin voi olla esim. psykoottiselle, paniikkihäiriöiselle tai vaikeasti masentuneelle liikaa.

Kyllä se syy ihan sieltä linjan toisesta päästä löytyy. Kukaan ei jätä soittamatta rennolle ja iloa tuovalle ihmiselle. Täällä onkin jo lueteltu monia syitä. Minutkin saa viivyttelemään soittamista tuo ainainen tapaamisen ehdottelu. Jos tiedän ettei nyt ole aikaa tai voimia nähdä, en viitsi edes silloin soitella sellaisille henkilöille, joiden kanssa puheluihin liittyy AINA se kysely koska nähdään. Pääsee sata kertaa helpommalla kun antaa vain olla.

Vierailija kirjoitti:

Olin kyllä aikeissa soitella, mutta taitaa taas lykkääntyä. Joka kerta kun saa aloittaa olemalla tilivelvollinen taas miksei ole kuulunut, eipä ole taas sustakaan mitään kuulunut, voisihan sitä joskus soitellakin... Alkaa jo puhelun alussa vituttaa se syyllistäminen ja vihjailu. Eikö ikinä voisi olla vain ilahtunut,e ttä toinen soitti?

Toinen syy on se, että omaa aikaa on niukasti ja kanssasi puhelut ei koskaan kestä mitään säädyllistä 10-15 minuuttia. Aina pitäisi jumittaa vähintään tunti. En jaksa. Se on ainoa aika kun lapset ei roiku lahkeessa ja saisi olla hteken rauhassa.

Kolmas syy on se, että arki on kiireistä. Ruuhkavuodet. Tarvitsisin myös vapaita viikonloppuja, mutta sitä et vain ymmärrä. Ikinä (siis ei koskaan!) puhelu ole kanssasi sujunut niin, että vaihdettaisiin kuulumisia ja juteltaisiin ihan vain niitä näitä päivän piristykseksi. Joka kerta alkaa viimeistään puhelun lopetusyritysten aikaan se helvetillinen tivaaminen "koska nähdään?", "olette kyllä aina niiiiiin kiireisiä", "entäs sillon, ai ei sovi, no entä se seuraava viikonloppu, sitä seuraava, entä se seuraava viikko, entä helmikuun toinen viikko?". En jaksa elää aina niin, että kalenteri on varattu täyteen seuraavat 3kk joka viikonlopun osalta.

Siksi pakoilen ja huomaan, että mitä pidemmälle yhteydenotto venyy, sitä hankalammaksi se käy. Sitä kiivaammin koitat ottaa yhteyttä ja sitä rasittavampaa on koittaa puolustautua ja selitellä. Ehkä teillä ei arki rasita, en tiedä. Sen vähän vapaa-ajan käytän mieluummin näkemällä niitä ystäviä, jotka ymmärtävät viiveet vastaamisessa ja näkemisessä, eivät loukkaannu siitä koska itsellään on sama tilanne. Heidän kanssaan silloin kun nähdään niin nautitaan, pidetään hauskaa ja rentoudutaan, eikä motkoteta ja piikitellä kun ei ole taas mitään kuulunut. Näkemisestä saa iloa ja voimaa arkeen, eikä toisin päin. Jos voisit sinäkin lopettaa sen piikitteyn ja syyllistämisen niin ottaisin kyllä ihan mielelläni yhteyttä. Nyt vaan taas tuli olo, että taidanpa jättää ensi viikkoon, nyt ei ole energiaa käydä enempää tätä keskustelua.

AP:na vastailen, että et kyllä ole minun kyseinen ystäväni, koska ei hänellä ole omia lapsia, eikä ikinä ole ollutkaan, koska ei niitä omia yhteisiä lapsia miehensä kanssa saanutkaan. 

Naurettavinta onkin, että ystäväni on miehensä eks.vaimonsa lapsen lapsen kummitäti, siis joopajoo, en ymmärrä tuotakaan, että onko sillä hänen miehensä lapsella niin vähissä kummiehdokkaat, että on pitänyt ottaa kummiksi oman isänsä uusi vaimo, joka todellakin kielii vaan siitä, että rahaa ja lahjoja jakavia rikkaita kummiehdokkaita on näköjään ollut vähän tarjolla tai tässä tapauksessa ei yhtäkään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se syy ihan sieltä linjan toisesta päästä löytyy. Kukaan ei jätä soittamatta rennolle ja iloa tuovalle ihmiselle. Täällä onkin jo lueteltu monia syitä. Minutkin saa viivyttelemään soittamista tuo ainainen tapaamisen ehdottelu. Jos tiedän ettei nyt ole aikaa tai voimia nähdä, en viitsi edes silloin soitella sellaisille henkilöille, joiden kanssa puheluihin liittyy AINA se kysely koska nähdään. Pääsee sata kertaa helpommalla kun antaa vain olla.

En minä mitään tapaamista naamatusten ole ollut vaatimassakaan, ja päin vastoin, en itsekkään halua tavata, koska ei ole aikaa kuin korkeintaan niihin puolen tunnin puheluihin silloin tällöin.

Sitä paitsi viimeksikin kyllästyin siihen, kun tämän samaisen ystävän kanssa pitää aina tapaamiset järkkäillä hänen kalenterinsa mukaan, ja aina joko vain minun luo tai sitten jonnekin ulos. Hänen kotiinsa kun ei voi mennä, kun siellä on aina niin sotkuista, ja ei jaksa siivota, vaikka monesti aina puhuu imuroineensa tunnin pari puheluittemme yhteydessä jne.

Vuonna 1998 huomasin jatkuvasti itse soittelevani ja pyytäväni kavereita ajanviettoon eikä kukaan koskaan soita minulle. Päätin kokeilla soittaako joku jos lopetan.

Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin käsitän olleeni oikeastaan aika tyhmä, kukaan ei nimittäin soittanut ja kaverit jäi siihen. Pitkään ajattelin että sehän on sitten ihan hyvä vaan, ei niitä selvästi kiinnosta kun eivät soittele. Nyt ymmärrän, että olisi vaan pitänyt soitella, koska minun tehtäväkseni se oli muodostunut. Nyt ei sitten ole ystäviä kun jätin osuuteni hoitamatta.

Ei ystävyys ole mikään valtapeli jossa koko ajan puntaroidaan vastapuolen tasapuolisuutta kuten ei parisuhdekaan.