Aikookohan pitkäaikainen ystäväni soittaa milloinkaan enää?

Voihan kyseessä tosiaan olla ystävän murheet, vaikea elämäntilanne tms. ja hän ei halua jakaa sinulle näitä asioita, vaan käsitellä ne ainakin ensin yksin. Voithan sinä itse laittaa hänelle viestiä, että onko kaikki kunnossa ja ymmärrät, jos hän kaipaa yksinoloa mutta toivoisit, että hän vastaisi. 

Sitten voi olla taas tilanne se, että yksinkertaisesti hän ei koe sinua enää ystävän arvoiseksi mutta ei rohkene sanoa sitä sinulle ääneen. Itse jätin oman pitkäaikaisen ystäväni, siis en itse enää ottanut yhteyttä. Olisin kyllä kertonut miksi minusta ei ole kuulunut, jos hän olisi joskus kysynyt. Mutta pääpaino oli aina hänessä itsessään niin siksi en ystävyyttä enää säilyttämisen arvoisena kokenutkaan. Tiesin myös ettei hänelle voi suoraan sanoa asiasta, jollen halua olla loppuelämäni mustamaalauksen kohteena, vaikka sitä varmasti olen nytkin. Eli ehkä kannattaa myös miettiä oletko kenties itse mahdollisesti käyttäytynyt jotenkin mikä olisi ollut ystävälle viimeinen pisara, älä kuitenkaan syyllistä itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se syy ihan sieltä linjan toisesta päästä löytyy. Kukaan ei jätä soittamatta rennolle ja iloa tuovalle ihmiselle. Täällä onkin jo lueteltu monia syitä. Minutkin saa viivyttelemään soittamista tuo ainainen tapaamisen ehdottelu. Jos tiedän ettei nyt ole aikaa tai voimia nähdä, en viitsi edes silloin soitella sellaisille henkilöille, joiden kanssa puheluihin liittyy AINA se kysely koska nähdään. Pääsee sata kertaa helpommalla kun antaa vain olla.

En minä mitään tapaamista naamatusten ole ollut vaatimassakaan, ja päin vastoin, en itsekkään halua tavata, koska ei ole aikaa kuin korkeintaan niihin puolen tunnin puheluihin silloin tällöin.

Sitä paitsi viimeksikin kyllästyin siihen, kun tämän samaisen ystävän kanssa pitää aina tapaamiset järkkäillä hänen kalenterinsa mukaan, ja aina joko vain minun luo tai sitten jonnekin ulos. Hänen kotiinsa kun ei voi mennä, kun siellä on aina niin sotkuista, ja ei jaksa siivota, vaikka monesti aina puhuu imuroineensa tunnin pari puheluittemme yhteydessä jne.

Ehkäpä hän on masentunut ja siksi ei jaksa siivotakaan. Kyllähän sitä voi pari tuntia "imuroida" mutta loppujen lopuksi ei ole tehnyt yhtään mitään. Ehkä hieman ymmärtäväisempi ote tuon syyllistämisen sijaan olisi paikallaan. 

Itselläni on jonkin sortin puhelinfobia, lähinnä soittamisen suhteen.

Tykkään kun minulle soitellaan mutta muille soittaminen jännittää tavattomasti.

Vierailija kirjoitti:

Ohoh, peräti kuukauden päivät on kulunut. Minä olen miettinyt mahtaako nuoruuden rakkaus ottaa joskus yhteyttä, mutta nyt on kulunut jo 42 vuotta. Pallo jäi hänelle, koska hän lopetti suhteen.

Hei, tämähän on Mua lemmitkö vielä oi Kustaa, onko rakkautes ruostumaton -juttu. Siinäkin odotellaan toiveikkaana aina vaan. Onnea odotukseen.

Vierailija kirjoitti:

Olin kyllä aikeissa soitella, mutta taitaa taas lykkääntyä. Joka kerta kun saa aloittaa olemalla tilivelvollinen taas miksei ole kuulunut, eipä ole taas sustakaan mitään kuulunut, voisihan sitä joskus soitellakin... Alkaa jo puhelun alussa vituttaa se syyllistäminen ja vihjailu. Eikö ikinä voisi olla vain ilahtunut,e ttä toinen soitti?

Toinen syy on se, että omaa aikaa on niukasti ja kanssasi puhelut ei koskaan kestä mitään säädyllistä 10-15 minuuttia. Aina pitäisi jumittaa vähintään tunti. En jaksa. Se on ainoa aika kun lapset ei roiku lahkeessa ja saisi olla hteken rauhassa.

Kolmas syy on se, että arki on kiireistä. Ruuhkavuodet. Tarvitsisin myös vapaita viikonloppuja, mutta sitä et vain ymmärrä. Ikinä (siis ei koskaan!) puhelu ole kanssasi sujunut niin, että vaihdettaisiin kuulumisia ja juteltaisiin ihan vain niitä näitä päivän piristykseksi. Joka kerta alkaa viimeistään puhelun lopetusyritysten aikaan se helvetillinen tivaaminen "koska nähdään?", "olette kyllä aina niiiiiin kiireisiä", "entäs sillon, ai ei sovi, no entä se seuraava viikonloppu, sitä seuraava, entä se seuraava viikko, entä helmikuun toinen viikko?". En jaksa elää aina niin, että kalenteri on varattu täyteen seuraavat 3kk joka viikonlopun osalta.

Siksi pakoilen ja huomaan, että mitä pidemmälle yhteydenotto venyy, sitä hankalammaksi se käy. Sitä kiivaammin koitat ottaa yhteyttä ja sitä rasittavampaa on koittaa puolustautua ja selitellä. Ehkä teillä ei arki rasita, en tiedä. Sen vähän vapaa-ajan käytän mieluummin näkemällä niitä ystäviä, jotka ymmärtävät viiveet vastaamisessa ja näkemisessä, eivät loukkaannu siitä koska itsellään on sama tilanne. Heidän kanssaan silloin kun nähdään niin nautitaan, pidetään hauskaa ja rentoudutaan, eikä motkoteta ja piikitellä kun ei ole taas mitään kuulunut. Näkemisestä saa iloa ja voimaa arkeen, eikä toisin päin. Jos voisit sinäkin lopettaa sen piikitteyn ja syyllistämisen niin ottaisin kyllä ihan mielelläni yhteyttä. Nyt vaan taas tuli olo, että taidanpa jättää ensi viikkoon, nyt ei ole energiaa käydä enempää tätä keskustelua.

Jos olisit minun ystäväni, ja tuollainen, kuten kerroit itsestäsi, niin joo ei tarvitse vaivautua edes ensi viikolla ottaa minuun yhteyttä, sillä olen päättänyt jo etten ole tavoitettavissa enää sulle yhtäkään kertaa, se on nyt loppu, kertakaikkiaan se on LOPPU; tajuatko, en ole eläissäni tavannut noin typerää ihmistä, joka ei osaa pitää ystävyyssuhteistaan kiinni, ja tiedän, että elämäsi on pelkkää paskaa, joten pidä se paskan tärkeä elämäsi, ja tukehdu siihen omaan sontaasi ilman minua. Kiitos ja näkemiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se syy ihan sieltä linjan toisesta päästä löytyy. Kukaan ei jätä soittamatta rennolle ja iloa tuovalle ihmiselle. Täällä onkin jo lueteltu monia syitä. Minutkin saa viivyttelemään soittamista tuo ainainen tapaamisen ehdottelu. Jos tiedän ettei nyt ole aikaa tai voimia nähdä, en viitsi edes silloin soitella sellaisille henkilöille, joiden kanssa puheluihin liittyy AINA se kysely koska nähdään. Pääsee sata kertaa helpommalla kun antaa vain olla.

En minä mitään tapaamista naamatusten ole ollut vaatimassakaan, ja päin vastoin, en itsekkään halua tavata, koska ei ole aikaa kuin korkeintaan niihin puolen tunnin puheluihin silloin tällöin.

Sitä paitsi viimeksikin kyllästyin siihen, kun tämän samaisen ystävän kanssa pitää aina tapaamiset järkkäillä hänen kalenterinsa mukaan, ja aina joko vain minun luo tai sitten jonnekin ulos. Hänen kotiinsa kun ei voi mennä, kun siellä on aina niin sotkuista, ja ei jaksa siivota, vaikka monesti aina puhuu imuroineensa tunnin pari puheluittemme yhteydessä jne.

Ehkäpä hän on masentunut ja siksi ei jaksa siivotakaan. Kyllähän sitä voi pari tuntia "imuroida" mutta loppujen lopuksi ei ole tehnyt yhtään mitään. Ehkä hieman ymmärtäväisempi ote tuon syyllistämisen sijaan olisi paikallaan. 

...niin ja voihan sitä puhelimessa aina valehdella, että on siivonnut, vaikka ei olisi tehnyt mitään tai jonkun maton hieman imuroinut koiran karvoista.

Kannattaa huomioida, että joissakin kaverisuhteissa se yhteydenpito on vain ajautunut toisen harteille vahvemmin kuin toiselle. Esimerkiksi minulla on kavereita, joille minä aina soitan ja on kavereita, jotka soittavat aina minulle. Käy mielessä, että ei ole ollut pitkään aikaan yhteydessä, mutta sitä ei koskaan tajua/muista soittaa, vaikka soittoa odottaakin. On liian vahvasti tottunut toisen soittoon ja ajattelee, ettei hän halua olla yhteydessä, koska ei soita. Tosin jos oikein pitkään menee, että minulle ei ole soitettu, niin sitten kyllä soitan itse, koska ajattelen, että hän haluaa minunkin joskus soittavan ja sen tekeen. Tosin yleensä hän ehtiikin soittaa ensin.

Kyllä itsellänikin tulee joidenkin kavereiden kanssa sellainen tunne, että eivät juurikaan halua olla kanssani tekemisissä. Muuten jättäisin kokonaan yhteydenpidon, mutta kaveripiirini on nykyisellä paikkakunnalla todella pieni, joten ei viitsi jättää niitä vähiäkin pois. Kyllä hekin ovat minuun toisinaan yhteydessä, mutta kesän alusta tähän päivään asti yksi kaverini on ollut minuun yhteydessä kolmesti ja yksi niistä kerroista hän tarvitsi apuani. Itse olen ollut yhteydessä ehkä kymmenen kertaa ja ehdottanut jotain tekemistä. Hänelle on käynyt vain yhden kerran. Jos löydän täältä uusia kavereita, niin yhteydenpito varmasti jää. Pitää kuitenkin pitää jotain ihmisiä jos tarvitsen itse apua. Uskon tuonkin ihmisen kuitenkin tulevan auttamaan minua jos apua tarvitsen. Itseasiassa tulikin muuttoavuksi yhden kerran.

Aito ja oikea aloittaja tässä näin:

Hupsista tapahtui ihme, tämä kyseinen ystäväni soittikin ihan äsken, ja ilmoitti, että hän onkin sairaalassa ja oli ollut jo viikon, sillä umpisuoli oli puhjennut, ja hän oli ollut todellakin huonossa kunnossa koko viikon. 

Nyt kuitenkin hän on jo paremmassa kunnossa, vaikka komplikaatioita oli ollutkin.

Hyvä, että ystäväni selvisi hengissä.

Minulle ystävä perusteli soittamattomuuttaan sillä, ettei hänellä ole varaa isoihin puhelinlaskuihin. (hän työelämässä, minä opiskelin) Pitkiin puheluihimme ei kuitenkaan mahtunut kuin hänen asiansa. Minullakin olisi kyllä ollut kerrottavaa. Kun olin useamman kerran yrittänyt soittaa hänelle kertoakseni, että meille on tulossa vauva, ja hän joko jätti vastaamatta tai kertoi pikaisesti, ettei juuri nyt ennätä kertomaan, minä luovutin. Tuolloin meillä molemmilla ei ollut puhelinta, jossa olisi ollut tekstiviestiominaisuus. Hänellä ei ollut sähköpostia. 

Esikoisen syntymän jälkeen hän lähetti onnittelukortin (oli kuullut vauvastani siskoltaan). Siinä hän kertoi olevansa pettynyt, kun laitoin ystävyyden poikki. Minähän sen tosiaan laitoin poikki, koska en jaksanut siinä elämäntilanteessa ystävyyssuhdetta, joka ei antanut minulle muuta kuin lisää huolia kannettavakseni. Kyllähän se minuakin harmitti, mutta toisinaan elämässä joutuu tekemään ikäviä päätöksiä, syystä tai toisesta.

Eroaahan jotkut aviopuolisostaankin. Minä erosin pitkäaikaisesta ystävästäni, jonka kanssa olimme etääntyneet niin henkisesti kuin fyysisestikin hyvin kauaksi toisistamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kyllä aikeissa soitella, mutta taitaa taas lykkääntyä. Joka kerta kun saa aloittaa olemalla tilivelvollinen taas miksei ole kuulunut, eipä ole taas sustakaan mitään kuulunut, voisihan sitä joskus soitellakin... Alkaa jo puhelun alussa vituttaa se syyllistäminen ja vihjailu. Eikö ikinä voisi olla vain ilahtunut,e ttä toinen soitti?

Toinen syy on se, että omaa aikaa on niukasti ja kanssasi puhelut ei koskaan kestä mitään säädyllistä 10-15 minuuttia. Aina pitäisi jumittaa vähintään tunti. En jaksa. Se on ainoa aika kun lapset ei roiku lahkeessa ja saisi olla hteken rauhassa.

Kolmas syy on se, että arki on kiireistä. Ruuhkavuodet. Tarvitsisin myös vapaita viikonloppuja, mutta sitä et vain ymmärrä. Ikinä (siis ei koskaan!) puhelu ole kanssasi sujunut niin, että vaihdettaisiin kuulumisia ja juteltaisiin ihan vain niitä näitä päivän piristykseksi. Joka kerta alkaa viimeistään puhelun lopetusyritysten aikaan se helvetillinen tivaaminen "koska nähdään?", "olette kyllä aina niiiiiin kiireisiä", "entäs sillon, ai ei sovi, no entä se seuraava viikonloppu, sitä seuraava, entä se seuraava viikko, entä helmikuun toinen viikko?". En jaksa elää aina niin, että kalenteri on varattu täyteen seuraavat 3kk joka viikonlopun osalta.

Siksi pakoilen ja huomaan, että mitä pidemmälle yhteydenotto venyy, sitä hankalammaksi se käy. Sitä kiivaammin koitat ottaa yhteyttä ja sitä rasittavampaa on koittaa puolustautua ja selitellä. Ehkä teillä ei arki rasita, en tiedä. Sen vähän vapaa-ajan käytän mieluummin näkemällä niitä ystäviä, jotka ymmärtävät viiveet vastaamisessa ja näkemisessä, eivät loukkaannu siitä koska itsellään on sama tilanne. Heidän kanssaan silloin kun nähdään niin nautitaan, pidetään hauskaa ja rentoudutaan, eikä motkoteta ja piikitellä kun ei ole taas mitään kuulunut. Näkemisestä saa iloa ja voimaa arkeen, eikä toisin päin. Jos voisit sinäkin lopettaa sen piikitteyn ja syyllistämisen niin ottaisin kyllä ihan mielelläni yhteyttä. Nyt vaan taas tuli olo, että taidanpa jättää ensi viikkoon, nyt ei ole energiaa käydä enempää tätä keskustelua.

Jos olisit minun ystäväni, ja tuollainen, kuten kerroit itsestäsi, niin joo ei tarvitse vaivautua edes ensi viikolla ottaa minuun yhteyttä, sillä olen päättänyt jo etten ole tavoitettavissa enää sulle yhtäkään kertaa, se on nyt loppu, kertakaikkiaan se on LOPPU; tajuatko, en ole eläissäni tavannut noin typerää ihmistä, joka ei osaa pitää ystävyyssuhteistaan kiinni, ja tiedän, että elämäsi on pelkkää paskaa, joten pidä se paskan tärkeä elämäsi, ja tukehdu siihen omaan sontaasi ilman minua. Kiitos ja näkemiin.

Viestisi kertoo kyllä kaiken oleellisen sinusta. Kuka ylipäätään haluaisi olla ystäväsi? Mitä iloa olisi pitää ystävyyssuhteesta SINUNLAISESI kanssa kiinni :D ? Minä en tuhlaisi aikaa sekuntiakaan tuollaisen marttyyrin kanssa. Jos sinulle joskus jättää ystävä vastaamatta, annan ilmaisen vinkin. Syy on ihan sinussa itsessäsi, vaikutat kammottavan rasittavalta tyypiltä ihmissuhteita ajatellen.

Pakko vastata tähän. Mun ns paras kaveri ei koskaan soita mulle. Vaikka kuinka vannottin joskus ikuista ystävyyttä. Asutaan eri paikoissa, kilometrejä 400 välissä. Miksi mä oon siis aina se joka ottaa yhteyttä?