Onko teillä kokemusta siitä, että oma kriisi on läheiselle niin kova paikka, että joutuu kannattelemaan läheisensäkin siitä yli?

Äitini on oikein huippu muiden murheiden elämisessä ja pitää ihan normaalina sitä läheisillä on raskain taakka.

Esim kun anoppini sairastui syöpään, alkoi äitini välittömästi murehtimaan sitä kuinka raskasta tämä on anopin puolisolle. Hänestä oli hirveän huolissaan ja kaiken tarmonsa suuntasi anopin puolison auttamiseen.

Tuttu tunne. Jo nuoresta asti on tuntunut, että en voi kertoa huolistani äidille, koska sen jälkeen minun pitää lohduttaa häntä sen asian suhteen. Hyvin yleinen lause häneltä on: "taas heräsin yöllä enkä saanut unta kun mietin asiaa x ja y", yleensä tuo asia on joko minun tai jonkun sisarukseni elämään liittyvä asia. Eikä asian tarvitse olla edes negatiivinen kriisi, vaan muutto toisella paikkakunnalle tai lapsenlapsen päiväkodin aloittaminen kelpaa yhtä hyvin.

Jossain oli hyvin hieno esimerkiksi vakavasti sairaiden omaisille: Piirrä tikkataulu, jossa on eri vyöhykkeitä. Keskellä on sairastunut henkilö itse, ja seuraavalla kehällä kaikista läheisin/läheisimmät, ja siitä eteenpäin läheisyysjärjestyksessä. Jokaiselle taulussa olevalle on sallittua purkaa omia tunteita asiaan liittyen ainoastaan samalla tai itseä ulompana kehässä oleville henkilöille.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin 22-vuotiaana rintasyöpään. Suvussamme ei aikaisemmin syöpää tai muita vakavia sairauksia ollut esiintynyt, ja vanhempani flippasivat asiasta aivan täysin. Ymmärrän kyllä järkytyksen, ja tiedän että ainoana lapsena olen rakastettu ja äärimmäisen tärkeä, mutta aika tuon sairauden kanssa oli jotain aivan järkyttävää. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka tuin koko sairauteni ajan vanhempiani, etenkin äitiäni tämän surussa ja huolessa, enkä oikeasti missään välissä kunnolla keskittynyt itseeni. Toki se oli myös minulta keino olla käsittelemättä sitä asiaa. Äitini mm. sukujuhlissa saattoi alkaa itkemään muille sukulaisille, kuinka hänen tyttärellään on aggressiivinen syöpä, eikä tulevaisuus hyvältä näytä. Sitten häntä lohduteltiin..

Hän myös etsi uskomattomalla vimmalla syytä siihen että juuri minä sairastuin. Mietti mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, käyttikö jotain myrkkyjä kun olin pieni, tenttasi poltinko salaa tupakkaa, testautti radonit asunnostani jne..

Aika pitkä sepustus, En tiedä lukeeko kukaan, mutta itselleni teki hyvää kirjoittaa taas vähän tuota auki :)

Mistä muuten sait tukea itsellesi tuona aikana? Ja hei, onnittelut, että selvisit sairaudesta! Äitisi varmaan jatkaa huolehtimista edelleen..?

Kiitos tästä aloituksesta!

Asia on nimittäin ajankohtainen. Lapseni nimittäin on ollut selvästi varuillaan ja miettinyt, voiko hän kertoa ongelmastaan meille vanhemmille, koska olimme (hänen mielestään turhaan) huolissamme aiemmin toisesta asiasta. Uskalsi kuitenkin kertoa ja olen siitä iloinen. Olin aluksi surullinen ja huolissani, sitten työnsin nuo tunteet sivuun ja mietin, miten voin auttaa. AInakin olemalla optimistinen ja kuunteleva osapuoli. Jos en olisi, ei minulle mitään kerrottaisikaan.

Omat vanhempani eivät ole pystyneet kohtaamaan edes normaaleja elämän käännekohtia ja jos olen erehtynyt jotain kertomaan omasta elämästä, niin heti saan olla lohduttamassa ja vähättelemässä tapahtumia. Mieheni taas hyökkää minua kohtaan, jos olen harmissani jostain - minun vikani tietenkin miksi muuten olisi vastoinkäymisiä. Mies tosin kaataa omat ongelmansa minun niskaan ja valittaa, kun en selvitä asioita hänen puolestaan. Lopetin auttamisen aikoja sitten, kun huomasin että ei ole molemminpuolista. Onneksi minulla on ystäviä, joilla ei lähde tunteet lapasesta, kun puhutaan elämästä ja arjesta. Onneksi ei ole mitään todella isoja kriisejä sattunut lapsettomuuden ja nuorena sairastetun masennuksen lisäksi.

Mieheni. Se ei hallitse isoja kriisejä. Hän lamaantuu ja äksyilee.

Veljeni kuoli. Se oli mulle iso romahdus. Äidille vielä suurempi ja häntä olisi pitänyt kannatella, mutta mä en voinut auttaa häntä, kun mun mies tarvi mua enemmän. Onneksi toiset sisaret ja äidin sisaret pitivät hänestä hyvää huolta.

Sairastuin ja jouduin sairaalaan. Sieltä käsin pyöritin koti arkea. Mies istui sairaalassa suremassa ja piti mua kädestä kiinni. Hän pelkäsi ja lamaantui täysin. Onneksi muksut olivat silloin isompia koululaisia ja itsenäisiä. Sairaala koulumatkalla, tulivat sinne aina suoraan koulusta ja tehtiin läksyt ja syötiin välipalat. Lapset lähti kotiin ja mies vielä jäi siihen istumaan ja voivottelemaan.

Sen jälkeen kyllä kävi monia ajatuksia päässä. Mitä hittoa mä tuolla miehellä teen? Enhän mä voi luottaa siihen yhtään, että ottaa tilanteita haltuun.. mitä jos mä kuolen (silloin ei ollut siitä kyse, vaikka mies otti asian niin), kuka näistä sitten huolehtii?

Ollaan paljon keskusteltu asiasta, mutta miten se auttaa, jos valmiuksia ei ole. Tuon puolen miehestä näkee vain kriisin ollessa päällä. Hän on muuten todella jämpti ja miehinen mies. Eikä uskoisi, että tunne puoleltaan täysin toisenlainen. Hoitaa arkea ja työnsä kiitettävästi ja tosiaan keskustelee. Hän on upea mies, mutta onko tulevaisuuden kriiseissäkään hänestä hyötyä. Toivottavasti ei hetkeen tarvii ottaa selvää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä on erilaisia. Toiset järkyttyy helpommin kuin toiset, eivätkä he välttämättä sitä itse tajua. Esim. ero voi olla eronneille alkujärkytyksen jälkeen jops helpotus, mutta lähipiirillä kestää kauemmin toipua varsinkin jos tieto on tullut ihan puskista. Asianomaisilla on yleensä ollut aikaa jo sopeutua tilanteeseen.

On lisäksi narsistinen ihmisryhmä, joka ei välitä yhtään toisen kriiseistä, kuten perheenjäsenen kuolemasta tai vakavasta sairastumisesta. Jos näille ihmisille kerrot kriiseistä, saat vastaukseksi "höh" ja sitten alkaa valutus miten naapurin mummo kuoli ja toisen naapurin koira jäi auton alle. Tällaisia ihmisiä on äideissä ja anopeissa, jotka sitten ympäriinsä hakevat huomiota ja sääliä, kun on niin joutunut kärsimään. Ja tyhmät sukulaiset ovat sokeita.