Lue keskustelun säännöt.
4-vuotias lapsi ei koskaan sano äidille rakastavansa/tykkäävänsä. Isälle kuitenkin sanoo oma-aloitteisesti ja usein.
11.11.2016 |
Mietityttää mitä teen väärin, ettei lapsi koskaan sano minulle (äidilleen) rakastavansa minua tai edes tykkäävänsä minusta. Itse sanon hänelle usein miten rakas ja tärkeä hän on.
Olemme aikuisia, lapset saimme päälle 3-kymppisinä (4v ja 1v). Teemme miehen kanssa kaikkemme, jotta lapsista kasvaa tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä. He ovat kotona kanssani, mies käy töissä. Teen lasten kanssa kaikenlaista yhdessä ja erikseen, välillä vien 4-vuotiaan kahdenkeskisille retkille ja hän saa olla äidin (tai isän) kanssa kahden. Ulkoilemme, askartelemme, rakentelemme ja hassuttelemme. Kaikkea mahdollista :) Lapsi tulee oma-aloitteisesti usein syliin, kaipaa minun huomiotani jota myös tarjoan hänelle. Hän ei kuitenkaan KOSKAAN sano minulle tykkäävänsä. Pari kertaa olen sortunut kysymään, että tykkäätkös sinä äidistä niin vastaus on ollut "joo... vähän...". Isälleen 4v sanoo rakastavansa tätä useastikin. Kuitenkin esim. yöllä jos herää, tulee minun viereeni (siis minun puolelle sänkyä). Eli hakee kuitenkin turvaa minusta.
Olen ymmälläni ja pahoillani tästä. Pakostakin miettii mitä olen tehnyt väärin. Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta?
Kommentit (14)
Hän on siinä iässä. 4 v on kova paikka. Tulee jatkumaan vielä ainakin vuoden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asun lapseni kanssa, ei hänkään koskaan minulle mitään tuollaista sano, vaikka tulee syliin ja halataan usein. Tehdään yhdessä kaikkea jne jne.
Äidilleen kyllä, jota näkee harvemmin.
Selvä on, ettei asiasta kannata mieltään pahoittaa, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei se yhtään vaivaisi. Näin se ilmeisesti vaan sitten menee.
m35
Niin.. ole kyllä yrittänyt ajatella aikuismaisesti, että en anna asian vaivata, mutta kyllähän se hieman mietityttää. Joskus päätin, etten siitä lapselta kysele, mutta sitten heikkona hetkenä kuitenkin kysyin :(
En tiedä mistä tuo voisi johtua, mutta ihan kiva kuulla, että on vastaava kokemus jollakulla toisellakin. Kiitos vastauksestasi <3
Se riippuu siitä onko lapsi tyttö vai poika. Oidipaalinen vaihe kehityksessä on sitä että poika tykkää äidistä ja haluaa isona äidin kanssa naimisiin, ja tytöillä on vaihe että ihailevat isäänsä. Voi olla kyse myös siitä, että kun lapsi on koko ajan äidin kanssa, niin äiti on itsestäänselvyys ja varma tapaus, mutta isä joka liehuu ties missä kodin ulkopuolella lapsen tavoittamattomissa, pitää lapsen varmistaa isän kotiin paluu varmistamalla että isä tietää että kotiin kannattaa joka kerta palata kun siellä on rakastava lapsi. Isää lapsi ehtii kaivata, äitiä ei koska äiti on aina siinä.
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu siitä onko lapsi tyttö vai poika. Oidipaalinen vaihe kehityksessä on sitä että poika tykkää äidistä ja haluaa isona äidin kanssa naimisiin, ja tytöillä on vaihe että ihailevat isäänsä. Voi olla kyse myös siitä, että kun lapsi on koko ajan äidin kanssa, niin äiti on itsestäänselvyys ja varma tapaus, mutta isä joka liehuu ties missä kodin ulkopuolella lapsen tavoittamattomissa, pitää lapsen varmistaa isän kotiin paluu varmistamalla että isä tietää että kotiin kannattaa joka kerta palata kun siellä on rakastava lapsi. Isää lapsi ehtii kaivata, äitiä ei koska äiti on aina siinä.
Poikalapsi kyseessä. Eipä ole oidipaalivaiheesta tietoakaan. Ja sehän kuuluu normaalikehityksen vaiheisiin, jolloin olen entistä huolestuneempi.
Meillä on toistepäin, 4-v rakastaa kuulemma vain äitiä (eli minua) vaikka oikeasti on tosi tosi läheinen isänsä kanssa. Siksi yritän itse muistaa usein sanoa lapselle että minä rakastan sinua JA isiä ihan hirmuisesti <3
Ehkä 4-vuotiaasta tuntuu ettei sinne sydämeen mahdu kuin yksi tosirakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus sinuun ja vastarakkauden saaminen on aivan itsestään selvää.
Isälle pitää jotenkin vakuutella sitä ja saada vastaava palaute usein.
Mallioppimista: äiti hokee isälle rakastavansa tätä, isälle taas riittää kun on kerran sanonut rakastavansa ja ei hölpötä asiasta äidille jatkuvasti ainakaan lapsen kuullen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsos kun äiti on tavallaan itsestäänselvyys, aina kotona ja (toivottavasti) läsnä. Isälle kerrotaan sitä rakastamista siinä toivossa, että isäkin olisi joskus kotona. En voi tietää miten paljon miehesi oikeasti on läsnä lasten elämässä, vai onko kotonakin työ- ja rahahuolet päällimmäisinä. Tilanne on itselle niin tuttu. Nyt kun ovat jo 6 ja 9, niin voi sitä isänpäiväkorttien määrää, jota tehdään tulevaa sunnuntaita varten. Äitienpäiväkortteja tekevät yhden koulussa/kerhossa, eikä mitään kotona. Olen oppinut elämään asian kanssa, tiedän olevani lapsille hyvä äiti ja että lapset haluavat jutella minulle asioistaan ihan oma-aloitteisesti. Enkä toisaalta muista koskaan itse sanoneeni kummallekaan, aivan hyvälle vanhemmalleni, että rakastaisin heitä.
No itse en vetäisi mitään johtopäätöksiä tuosta. Todennäköisesti kyse on siitä, että olet aina paikalla ja lapselle hyvin läheinen, hän pitää sinua itsestää selvyytenä. Tuon ikäinen lapsi saattaa vielä nähdä itsensä hieman sinun osanasi. Selkeästihän hän on äidin poika. On normaalia odottaa kovasti toista vanhempaa kotiin. Lisäksi 4-v puheille ei kannata laittaa kovin paljoa painoarvoa, he osaavat paljon sanoja, mutta varsinainen sanojen tarkoitus voi jäädä pimentoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauvalle äiti on alkuun oman itsensä jatke eli äitiä (tai läheisistä huoltajaa jos ei ole äitiä) ei koeta erillisenä henkilönä, menee jonkin aikaa kehityksessä että äiti aletaan nähdä itsestä erillisenä henkilönä. Tästähän se kertoo että lapsi hakeutuu turvaa hakiessaan sinun viereesi, sinä olet kuitenkin hänen luottohenkilönsä. Olen lukenut kehityspsykologiaa ja lastenpsykologiaa opiskeluaikana ja ollut kyllä mielenkiintoista nähdä nyt omien lapsien kautta asiat tosielämässä. Nuorempi 3-vuotias ei esimerkiksi koskaan halittele tai pusuttele minua vaikka viihtyy sylissä ja on muuten koko ajan minun perääni. Sitten taas isiä ja 5-vuotiasta isoveljeä kyllä pusutellaan ja halaillaan ja sanotaan että tykätään.
En tekisi asiasta isoa numeroa omassa päässäsi, koska kaikki on hyvin eikä tuollaisesta kannata stressata. :)
Voisiko olla myös sitäkin, kun teillä on 1-vuotias pikkusisarus ja vaikka isompi saakin paljon huomiota sinulta, niin on silti omalla tavallaan vähän katkera sinulle ja mustasukkainen sinusta ja osoittaa suosiota enemmän/lähinnä isälle? Eräänlainen "no ei sit" -ilmiö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sympatisoin sua todella. Itselläni täsmälleen sama kuvio sillä erotuksella, että lapsi on tyttö. Meillä aika on kyllä tasoittanut kuviota vähän, mutta juuri 5-7-vuotiaana lapsi oli täysin "isin", vaikka olen äitinä ollut paljon enemmän läsnä. Et tee mitään väärin. Anna lapselle tilaa (siis älä ole mustasukkainen isä-ihailusta äläkä liian usein kysele lapsen tunteita sua kohtaan). Sitä kautta tulet ajan mittaan huomaamaan, miten tärkeä lapselle olet.
Lapset sanovat rakkauttaan silloin kun oikeasti haluaisivat kuulla sen itse.
Lapsesi siis kaipaa isältään hyväksyntää ja siksi hokee sitä hänelle. Haluaa varmistusta että isä varmasti rakastaa.
Sinusta lapsi on varma eikä koe tarvetta varmistella asiaa.
Asun lapseni kanssa, ei hänkään koskaan minulle mitään tuollaista sano, vaikka tulee syliin ja halataan usein. Tehdään yhdessä kaikkea jne jne.
Äidilleen kyllä, jota näkee harvemmin.
Selvä on, ettei asiasta kannata mieltään pahoittaa, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei se yhtään vaivaisi. Näin se ilmeisesti vaan sitten menee.
m35