Onko teillä kokemusta siitä, että oma kriisi on läheiselle niin kova paikka, että joutuu kannattelemaan läheisensäkin siitä yli?

up

Tämä kävi kun isäni kuoli äitini sisarukset veti hirveät draamat asiasta ja teki siitä isäni kuolemasta heille kauhemman asian kun äidilleni ja meille lapsille jotka menetti miehen ja isän. Äitini joutui kannattelemaan itsensä, meidät lapset ja sisaruksensa tästä yli.

En vieläkään tajua miksi se muka heille oli niin kauheaa vaikka eivät olleet edes tekemisissä niin paljoa ja sukua vaan sen takia että sisarensa oli naimisissa.

Itse kannattelin vanhempien avioeron jälkeen sekä itsemurhilla uhanneen äitini, asioista puhumattoman isäni, sekä masentuneen sisareni koko homman läpi, vaikka ei sitä itselläkään ollut helppoa.

Juu. Kun lapsellamme todettiin neurologinen häiriö, äitini aiheutti käytöksellään lisää ahdistusta. Minun piti häntä lohdutella ja yrittää saada ymmärtämään, että tilanne ei ole niin paha, kuin hän kuvittelee.

Mulla valitettavasti mies on just tommonen "kannateltava". Jos itse sairastuu tai kohtaa jonkun kriisin, niin itsensä lisäksi pitää hoitaa vielä se mies ja sen tunteet, koska tottahan se kärsii enemmän kuin minä. Ja jälkeenpäinkin puhuu vain, kuinka hänellä oli hankalaa. Omat murheensa kaataa toki muiden niskaan empimättä, ne on tärkeämpiä hänen mielestä.

Mulla on yksi kaveri, joka kaipaa jatkuvasti elämässään muiden kannattelua. Jos joku ei omien ihan oikeiden kriisiensä takia ehdi tarpeeksi tukemaan tätä kaveria esim. hänen flunssansa johdosta, niin tämä loukkaantuu verisesti ja vaipuu itsesääliin, kun hänet niin on hylätty. Kuulostaa varmaan ihan epätodelliselta ja siltä se välillä tuntuukin, mutta näin on. Hän itse ei ole kykenevä antamaan tukea kenellekään, vaan hyökkää ja syyllistää vaikeuksissa olevat ystävänsä ja vaatii heiltä vielä tavallistakin enemmän huomiota, jottei vaan koe itseään syrjäytetyksi kenenkään murheiden takia. Muiden vakavien kriisien keskellä hän kaipaa todella paljon kannattelua, myös kriisin kokeneilta.

Epäilen jotain persoonallisuushäiriötä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksi kaveri, joka kaipaa jatkuvasti elämässään muiden kannattelua. Jos joku ei omien ihan oikeiden kriisiensä takia ehdi tarpeeksi tukemaan tätä kaveria esim. hänen flunssansa johdosta, niin tämä loukkaantuu verisesti ja vaipuu itsesääliin, kun hänet niin on hylätty. Kuulostaa varmaan ihan epätodelliselta ja siltä se välillä tuntuukin, mutta näin on. Hän itse ei ole kykenevä antamaan tukea kenellekään, vaan hyökkää ja syyllistää vaikeuksissa olevat ystävänsä ja vaatii heiltä vielä tavallistakin enemmän huomiota, jottei vaan koe itseään syrjäytetyksi kenenkään murheiden takia. Muiden vakavien kriisien keskellä hän kaipaa todella paljon kannattelua, myös kriisin kokeneilta.

Epäilen jotain persoonallisuushäiriötä.

Epävakaa? -5

Sairastuin 22-vuotiaana rintasyöpään. Suvussamme ei aikaisemmin syöpää tai muita vakavia sairauksia ollut esiintynyt, ja vanhempani flippasivat asiasta aivan täysin. Ymmärrän kyllä järkytyksen, ja tiedän että ainoana lapsena olen rakastettu ja äärimmäisen tärkeä, mutta aika tuon sairauden kanssa oli jotain aivan järkyttävää. Tajusin vasta jälkeenpäin, kuinka tuin koko sairauteni ajan vanhempiani, etenkin äitiäni tämän surussa ja huolessa, enkä oikeasti missään välissä kunnolla keskittynyt itseeni. Toki se oli myös minulta keino olla käsittelemättä sitä asiaa. Äitini mm. sukujuhlissa saattoi alkaa itkemään muille sukulaisille, kuinka hänen tyttärellään on aggressiivinen syöpä, eikä tulevaisuus hyvältä näytä. Sitten häntä lohduteltiin..

Hän myös etsi uskomattomalla vimmalla syytä siihen että juuri minä sairastuin. Mietti mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, käyttikö jotain myrkkyjä kun olin pieni, tenttasi poltinko salaa tupakkaa, testautti radonit asunnostani jne..

Aika pitkä sepustus, En tiedä lukeeko kukaan, mutta itselleni teki hyvää kirjoittaa taas vähän tuota auki :)

Olen väsynyt kannattelemaan. Taisin olla puolen suvun tukipuhelin aina jonkun kuollessa. Ja kun omaan elämään sattui järkyttävä tapahtuma, sattumalta vastaava osui sukulaisellekin mutta ei niin lähelle, niin kuinkas kävikään. Huomasin viikkojen päästä, että käsittelimme tämän sukulaisen kanssa vain hänen tunteitaan, tapahtumia ja hänen selviämistään. Tajusin myös, että itse en ole saanut tukea elämäni aikana läheisiltäni, en edes vanhemmiltani. Rankkaa on ollut. Olen vähitellen ottanut etäisyyttä itsekkäisiin sukulaisiini, haluan kokea, onko minulla jotain muutakin merkitystä tässä elämässäni ja mitä elämä tuo.

Minä olen aina ihmetellyt tuollaisia ihmisiä, että eikö todellakaan löydetä itsestä voimaa olla tukipilari ihmiselle joka sitä eniten ks. tilanteessa tarvisi. Valitettavasti osallehan tuollaiset tilanteet ovat tilaisuus huomioon, tavallaan tehdään toisen draamasta oma draama. Kuolemahan voi sekoittaa kaikkien päät, mutta esim. lapsenlapsen sairastumisesta suureen ääneen järkyttyminen ja tuen haku lapsenlapsen vanhemmalta on mielestäni yksiselitteisesti halpamaista ja kertoo paljon ihmisestä paljon.

Mun kaveri sai keskenmenon, niin anoppinsa itki pitkin kyliä kuinka hän on menettänyt lapsenlapsen. Oli vähän hankala suhtautua, kun ystävänihän se siinä oikeasti musertunut oli, ja jos joku oli siinä menettänyt jotain niin hän ja miehensä.

Välillä tuntuu, että työttömyyteni on isompi kriisi vanhemmilleni ja appivanhemmille kuin minulle. Totta kai minuakin ahdistaa, mutta yritän olla realisti sen suhteen, että työpaikkoja on vaan väöhemmän kuin työntekijöitä. Jotkut jää ulkopuolelle. Osin omasta osaamisesta ja persoonasta johtuen, osin koska samalla viivalla olevia on niin monta.

Vaikka itse todella, todella haluaisin töihin, niin tuntuu että 50-luvulla syntyneet ovat vielä tiukemmin siinä maailmassa, jossa työ on ihmisen ainoa mitta ja elämän tarkoitus. En tiedä miten luulevat auttavansa voivottelulla ja kauhistellulla, pitäisivät vaan suunsa kiinni. Vaikeaa olla hermostumatta, kun pitää rauhoitella ja selittää samoja asioita moneen kertaan.

Vaimolleni kun tuli mielenterveysongelmia, niin kyllä siinä omaiset ja sukulaiset saivat "kannatella" potilasta ja toisiaan ihan itse.

Joo. Minulla on todettu aspergerin syndrooma nyt aikuisena, ja siitä parin vuoden kuluttua mieheni jätti minut. Vanhempani eivät ole kyenneet kumpaakaan asiaa käsittelemään tai hyväksymään, ja tuntuvat tarvitsevan tukea ja tsemppaamista minulta. Minun pitäisi siis yksin selviytyä kriiseistäni ja lisäksi vielä kyetä auttamaan vanhempanikin niistä ylitse. Olen niin uupunut että käyn terapiassa, ja siellä olen alkanut ymmärtää että oma jaksamiseni on nyt ykkösasia, ja olenkin alkanut olla vanhempia kohtaan tyly ja etäinen. En vain pysty enkä jaksa huolehtia heidän jaksamisestaan, kun minä olen tässä se jonka elämässä nämä vaikeudet ovat oikeasti ja joka joutuu kehittämään tapoja elää niiden kanssa.

On. Vammaisen lapsen syntymä.

Vierailija kirjoitti:

Olen väsynyt kannattelemaan. Taisin olla puolen suvun tukipuhelin aina jonkun kuollessa. Ja kun omaan elämään sattui järkyttävä tapahtuma, sattumalta vastaava osui sukulaisellekin mutta ei niin lähelle, niin kuinkas kävikään. Huomasin viikkojen päästä, että käsittelimme tämän sukulaisen kanssa vain hänen tunteitaan, tapahtumia ja hänen selviämistään. Tajusin myös, että itse en ole saanut tukea elämäni aikana läheisiltäni, en edes vanhemmiltani. Rankkaa on ollut. Olen vähitellen ottanut etäisyyttä itsekkäisiin sukulaisiini, haluan kokea, onko minulla jotain muutakin merkitystä tässä elämässäni ja mitä elämä tuo.

Mulla sama juttu, minulle soitetaan kun tarvitaan rauhoittavaa kuuntelijaa ja kannustajaa. Omat murheeni pidän itselläni, esim. omasta erosta kerroin vasta kun kaikki paniikit oli läpikäyty ja selitin sen mahdollisimman rauhallisesti ja vanhempiani tukien. Jälkeenpäin kirpaisi kun äitini selitti minun eroni olleen heidän elämänsä pahin paikka, olis vissiin pitänyt jatkaa onnettomassa suhteessa... Just nyt meinaan väsähtää kun tuen masentunutta teinipoikaani, poika onneksi nyt purkaa oloaan minulle mutta minä ahdistun ja pyörin unettomana yöt, samalla kuuntelen parin lähisukulaisen syöpäsairauden kanssa kamppailua, onneksi noissa käy hyvin. Itselle ei kohta käy hyvin jos en saa omia paineita purettua, ei jaksa.

Ihmisiä on erilaisia. Toiset järkyttyy helpommin kuin toiset, eivätkä he välttämättä sitä itse tajua. Esim. ero voi olla eronneille alkujärkytyksen jälkeen jops helpotus, mutta lähipiirillä kestää kauemmin toipua varsinkin jos tieto on tullut ihan puskista. Asianomaisilla on yleensä ollut aikaa jo sopeutua tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla valitettavasti mies on just tommonen "kannateltava". Jos itse sairastuu tai kohtaa jonkun kriisin, niin itsensä lisäksi pitää hoitaa vielä se mies ja sen tunteet, koska tottahan se kärsii enemmän kuin minä. Ja jälkeenpäinkin puhuu vain, kuinka hänellä oli hankalaa. Omat murheensa kaataa toki muiden niskaan empimättä, ne on tärkeämpiä hänen mielestä.

Sama.

Jäin työttömäksi yt-neuvotteluissa, ja ei puhettakaan, että minä olisin saanut tukea tai esim. aikaa lasten hoidosta työhakemusten yms. tekoon. Jouduin joustamaan siksi, että miehellä oli niin vaikeaa, kun minä jäin työttömäksi. No, onneksi ehdin olla vain kuukauden ilman työtä, mutta raskaaksi tuo kyllä veti oman jaksamisen.

Samoin raskausajat ja synnytys ovat olleet miehellä todella rankkoja. Kuin myös se, että esim. läheiseni kuoli, ja surin sitä. Kauhean rankkaa miehelleni.

Toisilla on vaikeata kun läheiset ja tuttavat surevat heidän suruaan. Toisilla taas kun nämä ovat kylmiä eikä välitä ollekaan. Hyvä ei ole ikinä.

Olen joutunut tukemaan läheisiä sairastuttuani vaikeaan parantumattomaan sairauteen.

Heitä on pitänyt rauhoitella ja vakuutella että ei tämä nyt niin kamalaa ole, kyllä tämän kanssa pärjää.

Siinä kävi sitten niin että aloin välttelemään sosiaalisia kontakteja ja aloin selailemaan sairauttani. Se muiden tukeminen kävi liian raskaaksi kun voimat on muutenkin vähissä.

Vieläkin näyttelen sujuvasti tervettä vaikka olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Helpompi sanoa olevansa vain työtön kuin sairas.

Vierailija kirjoitti:

Toisilla on vaikeata kun läheiset ja tuttavat surevat heidän suruaan. Toisilla taas kun nämä ovat kylmiä eikä välitä ollekaan. Hyvä ei ole ikinä.

Empatia ja tukeminen auttavat paljon paremmin kuin toisen surujen sureminen.

Välinpitämättömyyskin on helpompaa sietää kuin säälittelevät ja surevat ihmiset.

Itse sain parhaimman kommentin vaikeassa tilanteessa edimieheltäni.

Kommentti oli "voi vittu. Sano jos voin jotenkin auttaa."