Lue keskustelun säännöt.
Estoniasta selvinneiden traumat ja syyllisyys
06.11.2016 |
Katsoin erään Estonia-dokumentin ja aloin miettimään, mitä jotkut pelastuneista ovat joutuneet tekemään päästäkseen laivasta ulos. Tuollahan on vallinnut kaaos kun kaikki ovat yrittäneet päästä ulos laivasta. Pelastuneet ovat varmastikin talloneet ihmisiä jalkoihinsa, työntäneet heitä alas portaita ja tehneet mitä tahansa vain päästäkseen pois. On varmasti tehty asioita, jotka normaaliolosuhteissa luokiteltaisiin vähintäänkin kuolemantuottamukseksi. Tuoltahan selvisivät vain vahvimmat ja hyväkuntoisimmat.
En syytä ketään, ihmisen eloonjäämisvietti on niin vahva, että todennäköisesti kaikki meistä toimisivat samalla tavoin. Mietin vain millaisen kauhean syyllisyyden vallassa osa pelastuneista joutuu elämään. Jo pelkästään se, että ei jäänyt auttamaan muita, voi aiheuttaa syyllisyyttä, saati sitten se, että on itse pelastunut "muiden kustannuksella". Kun on töninyt muita tieltään tai työntänyt alas rappusia.
Hyi, tuntuu pahalta ajatella tällaisia :(
Kommentit (78)
No vaikea kuvitella, että kukaan tönisi tahallaan toisia alas rappusista tms. Auttamaan ei ole voinut jäädä, mutta mä kyllä ajattelen ihmisistä hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Vaikkei olisi ketään tieltään töninytkään, on survivor's guilt voimakas tunne. Se kumpuaa traumasta ja elämän käsittämättömyyden kohtaamisesta.
Siitä huolimatta uskon, että siellä on helpostikin menty kyynärpäät edellä, ja sellainen se eloonjäämisvietti on. Minä, samoin kuin moni muukin äiti, tekisin mitä tahansa, jotta lapseni pelastuisivat tai jotta heille jäisi äiti. Siinä ei loppupeleissä ole mitään väärää vaan niin ihminen toimii.
Toivon, että pelastujat ovat saaneet tarpeeksi terapiaa kohdatakseen tunteensa, eivätkä enää tunne syyllisyyttä.
Mikä dokumentti? Voisin katsoa myös. Kyllä siinä varmaan niin kävi, että ne pääsivät helpommin turvaan, joilla oli voimaa ja vain itsestään piti huolehtia. Toisaalta lämmittivät toisiaan ja auttoivat pelastuslautallekin. Shokissa voi olla vaikea toimia.
Vierailija kirjoitti:
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Ja myös monet muut traumat, joihin ei välttämättä liity mikään massakauheus. Traumatisoituneita ihmisiä on ihan arkielämässä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Jep. Omiaan ampuivat. Eiku?
Ihmisiä siellä on jouduttu tappamaan. Samanlaisia nuoria poikia kun on itsekin oltu, satuttu vaan syntymään eri puolille rajaa. Armeijassa tehdään kovasti töitä, jotta vihollinen tunnistettaisi vihollisena, ei ihmisenä, ihan siitä syystä, että tämä olisi helpompi ampua.
Toisekseen, omiakin on jouduttu ampumaan mm. teloituskompanioissa. Omia on jouduttu jättämään haavoittuneena jälkeen, kun ei ole vain kyetty pelastamaan.
Veteraaneilla on monesti hirmuisia traumoja allaan.
Olen lukenut näiden pelastuneiden tarinoita. Niissä kukaan ei ainakaan myöntänyt että olisi pyyhkinyt muut pois tieltään. Sellaisia tarinoita muistelen, että on yhdessä jonkun kanssa, jopa ihan tuntemattoman, pyritty kannelle ja pelastuslautoille. Sitten jossain kohtaa toinen joutunut aalloille, jäätynyt lautassa kuoliaaksi tms. Sellaisesta kokeneet suurta syyllisyyttä. Mutta aika auttanut..
Monessa kertomuksessa myös muistelen toistettaneen, että suurin osa ihmisistä oli täysin lamaantuneita shokista. Eli kykenemättömiä pelastautumaan, vaikka siihen olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus.
Muutama kertoi että kannella oli rosvojoukko, joka hädän keskellä ryösti ihmisiä aseella uhaten. Se taisi olla sairain ja kutakuinkin ainoa kuvaus ihmisen pahuudesta estonialla, mitä olen lukenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos minä olisin pelastunut Estoniasta ja tallonut siinä muita, myös lapsia, niin on vaan elämää.
Jos minut olis määrätty sotaan niin ampuisin ihimisä parhaani mukaan. Siviilejäkin voisin ampua vahingossa jonkun verran, myös lapsia. Olisi vaan elämää.
Vain elämää.
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näiden pelastuneiden tarinoita. Niissä kukaan ei ainakaan myöntänyt että olisi pyyhkinyt muut pois tieltään. Sellaisia tarinoita muistelen, että on yhdessä jonkun kanssa, jopa ihan tuntemattoman, pyritty kannelle ja pelastuslautoille. Sitten jossain kohtaa toinen joutunut aalloille, jäätynyt lautassa kuoliaaksi tms. Sellaisesta kokeneet suurta syyllisyyttä. Mutta aika auttanut..
Monessa kertomuksessa myös muistelen toistettaneen, että suurin osa ihmisistä oli täysin lamaantuneita shokista. Eli kykenemättömiä pelastautumaan, vaikka siihen olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus.
Muutama kertoi että kannella oli rosvojoukko, joka hädän keskellä ryösti ihmisiä aseella uhaten. Se taisi olla sairain ja kutakuinkin ainoa kuvaus ihmisen pahuudesta estonialla, mitä olen lukenut.
Minä olin niin nuori kun Estonia upposi, etten ole nähnyt montakaan haastattelua, ainakaan niitä alussa annettuja.
Pelastuikohan se rosvojoukko/saatiinko heidät syytteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Jep. Omiaan ampuivat. Eiku?
Ihmisiä siellä on jouduttu tappamaan. Samanlaisia nuoria poikia kun on itsekin oltu, satuttu vaan syntymään eri puolille rajaa. Armeijassa tehdään kovasti töitä, jotta vihollinen tunnistettaisi vihollisena, ei ihmisenä, ihan siitä syystä, että tämä olisi helpompi ampua.
Toisekseen, omiakin on jouduttu ampumaan mm. teloituskompanioissa. Omia on jouduttu jättämään haavoittuneena jälkeen, kun ei ole vain kyetty pelastamaan.
Veteraaneilla on monesti hirmuisia traumoja allaan.
Jos näin on niin aivan suotta. Ovat tehneet sen mitä on käsketty tehdä.
Kiitos.
HEL-NYC kirjoitti:
Vaikkei olisi ketään tieltään töninytkään, on survivor's guilt voimakas tunne. Se kumpuaa traumasta ja elämän käsittämättömyyden kohtaamisesta.
Siitä huolimatta uskon, että siellä on helpostikin menty kyynärpäät edellä, ja sellainen se eloonjäämisvietti on. Minä, samoin kuin moni muukin äiti, tekisin mitä tahansa, jotta lapseni pelastuisivat tai jotta heille jäisi äiti. Siinä ei loppupeleissä ole mitään väärää vaan niin ihminen toimii.
Toivon, että pelastujat ovat saaneet tarpeeksi terapiaa kohdatakseen tunteensa, eivätkä enää tunne syyllisyyttä.
Tämän kokevat sellaisetkin, jotka ovat pelastuneet onnettomuudesta ilman omaa ansiota, millään tavalla "kyynärpäitä käyttämättä". Muistan lukeneeni lento-onnettomuudesta pelastuneesta, joka oli rämpinyt tuhon jälkeen ruumiiden keskeltä pois ja oli jo siinä vaiheessa tuntenut syyllisyyttää siitä, että hän on itse elossa, vaikka noin moni on kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossa pelastuneiden kertomuksia miten selvisivät laivasta. Kannattaa katsoa.
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut näiden pelastuneiden tarinoita. Niissä kukaan ei ainakaan myöntänyt että olisi pyyhkinyt muut pois tieltään. Sellaisia tarinoita muistelen, että on yhdessä jonkun kanssa, jopa ihan tuntemattoman, pyritty kannelle ja pelastuslautoille. Sitten jossain kohtaa toinen joutunut aalloille, jäätynyt lautassa kuoliaaksi tms. Sellaisesta kokeneet suurta syyllisyyttä. Mutta aika auttanut..
Monessa kertomuksessa myös muistelen toistettaneen, että suurin osa ihmisistä oli täysin lamaantuneita shokista. Eli kykenemättömiä pelastautumaan, vaikka siihen olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus.
Muutama kertoi että kannella oli rosvojoukko, joka hädän keskellä ryösti ihmisiä aseella uhaten. Se taisi olla sairain ja kutakuinkin ainoa kuvaus ihmisen pahuudesta estonialla, mitä olen lukenut.
Minä olin niin nuori kun Estonia upposi, etten ole nähnyt montakaan haastattelua, ainakaan niitä alussa annettuja.
Pelastuikohan se rosvojoukko/saatiinko heidät syytteeseen?
Rosvoilla on täysi oikeus pelastua kaikin keinoin. Rosvoilla on hyvä itsetunto joka auttaa tiukoissa paikoissa. Työntävät pois edestä jaarittelevat vanhukset ja lapset ja pelastavat itsensä. Eivät jää käytäville rapsuttelemaan muniaan että mitäs nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos minä olisin pelastunut Estoniasta ja tallonut siinä muita, myös lapsia, niin on vaan elämää.
Jos minut olis määrätty sotaan niin ampuisin ihimisä parhaani mukaan. Siviilejäkin voisin ampua vahingossa jonkun verran, myös lapsia. Olisi vaan elämää.
Vain elämää.
Se on vain elämää - mutta kannattaa huomioida, ettei aina asiat suju niin kuin ajattelisi. Minä kuvittelin olevani sellainen hissukka (no, sellainen olenkin), joka jäätyy tositilanteessa shokista. Olen muutamaan kertaan onnistunut yllättämään itseni pysymällä hyvinkin kylmäpäisenä ja toimintakykyisenä pahoissa paikoissa. Varsinkin lasten myötä olen havainnut olevani melkoinen emokarhu tarvittaessa.
Samoin moni sotaan innoissaan menneistä miehistä huomasi kentällä olevansa kykenemätön toimimaan.
Se, mikä on merkittävää, on että tällä ominaisuudella ei ainakaan toistaiseksi ole havaittu olevan sukupuolista merkitystä, ainakaan miehien hyväksi - siinä missä miehet oksentelivat runneltuja ruumiita nähdessään, naiset pesivät nämä ja pukivat kotiinlähtöä varten. Siinä, missä miehet pakenivat pommien tieltä Karjalassa, talojen emännät olivat niitä, jotka keräsivät tarpeellista tavaraa mukaan vielä matkaa varten, ettei kuoltaisi tiellä nälkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Ja myös monet muut traumat, joihin ei välttämättä liity mikään massakauheus. Traumatisoituneita ihmisiä on ihan arkielämässä
Niin on. Olen itsekin ja kuullut monet tarinat mm. ryhmäterapiassa. Myös sotakokemuksia. Tarkoitin kommentillani sitä, että "vaikeneminen" ei tarkoita vain sankarillista vaatimattomuutta, kuten usein ajatellaan, vaan taustalla voi olla oksettavaa häpeää.
Minäkin olen uusia asioita jännittävä ihminen, pelkään kaikkea siitä alkaen mitä muut ajattelevat minusta. Kuitenkin yllättäen shokkitilanteissa ja viileätä järkeä vaativissa tilanteissa olen yllättäen täysin rauhallinen ja looginen, tehokas. Tunneteaktiot siirtyvät hyvin kauas.
Tuota voin hyödyntää työssä, mutta se toisaalta myös altistaa häiriöille. Reaktiot voivat viivästyä tai unohtua liikaa. On tietoisesti pidettävä huolta, että asiat käsitellään loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Ja myös monet muut traumat, joihin ei välttämättä liity mikään massakauheus. Traumatisoituneita ihmisiä on ihan arkielämässä
Niin on. Olen itsekin ja kuullut monet tarinat mm. ryhmäterapiassa. Myös sotakokemuksia. Tarkoitin kommentillani sitä, että "vaikeneminen" ei tarkoita vain sankarillista vaatimattomuutta, kuten usein ajatellaan, vaan taustalla voi olla oksettavaa häpeää.
Tämä olisi niin tärkeää muistaa ennen kuin ajetaan ihmisiä sotaan. Kukaan ei palaa rintamalta samanlaisena. Ei kukaan.
Ja samalla tulisi turvata traumoja kokeneiden terapia ja kouluttaa enemmän nimenomaan traumaterapeutteja. Kuinkahan moni Thaimaan tsunamista pelastuneista näkee vielä hikoiluttavia painajaisia? Kuinka moni palaa sinne kauhujen keskelle nukahdettuaan riippukeinuun kirja kädessä?
Ihminen on kompleksi kokonaisuus ja kokee syyllisyyttä niin ihmeellisistä asioista. Asioista, joihin oli pakotettu, joihin ei kyennyt, joista ei tuntenut "tarpeeksi syyllisyyttä", siihen päälle vielä tieto siitä, että itse selvisi, vaikka vieressä juoksuhaudassa seissyt kaveri sai kranaatinsirpaleen kaulaansa. En voi edes alkaa käsittää kuinka paljon tuhoa ihmisen psyykelle aiheutuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisia ovat myös sotaveteraanien traumat, kun eivät halua puhua.
Ja myös monet muut traumat, joihin ei välttämättä liity mikään massakauheus. Traumatisoituneita ihmisiä on ihan arkielämässä
Niin on. Olen itsekin ja kuullut monet tarinat mm. ryhmäterapiassa. Myös sotakokemuksia. Tarkoitin kommentillani sitä, että "vaikeneminen" ei tarkoita vain sankarillista vaatimattomuutta, kuten usein ajatellaan, vaan taustalla voi olla oksettavaa häpeää.
Ihan syyttä kokevat häpeää.
Jos minut lähetetään sotaan niin oma selviäminen on etusijalla. Olen valmis ampumaan naisia lapsia ja vanhuksia. Kaikkia ammun mieluiten selkään koska se on turvallisinta itselleni.
Vierailija kirjoitti:
No vaikea kuvitella, että kukaan tönisi tahallaan toisia alas rappusista tms. Auttamaan ei ole voinut jäädä, mutta mä kyllä ajattelen ihmisistä hyvää.
Jos sinä joutuisit tilanteeseen, jossa enää vain yksi ihminen ehtisi kiivetä kallistuvasta portaikosta ulkoilmaan, melko varmasti ottaisit siitä vieressä olijasta jalalla vauhtia ja pelastaisit itsesi. Paniikissa tulee tehneeksi sellaista, jota ei normaalisti uskoisi ikinä tekevänsä. Oma lapsi kainalossa sinäkin olisit valmis työntämään muut muitta mutkitta alas rappuja, jos lapsesi henki olisi siitä kiinni. Jotkut työntäisivät oman lapsensakin, vaikka sitä näin lämpimässä olkkarissa onkin vaikea kuvitella.
Omasta reagoinnista muuten saa aavistuksen silloin, kun joku ajaa vaikka marketin parkkihallissa ohitse liian kovaa ja liian läheltä. Jos jälkeenpäin tajuaa pyrkineensä kaverin selän taakse piiloon, voi hyvin olettaa, että hengenvaaran uhatessa ei välttämättä olisi se sankari, joka lähtee laivasta viimeisenä.
Eikö kannata sitten olla ajattelematta?