Millainen isäsuhde 70-luvulla syntyneillä?

mitenkäs muilla, oliko millaista kuritusta tarjolla 70-luvulla?? Silloin kun se meni niin itsellä (ja monella kaverilla), että äiti aina kanteli isälle lasten 'tuhmuudet' ja usutti isän piiskaamaan. Ne 'tuhmuudet' oli usein vahinkoja, esim astia särkyi, läksyt unohtui tehdä, unohdin jonkun annetun kotityön.

Piiskaa tuli ja hoettiin raivon vallassa oikeutuksena sitä mantraa että 'kuka piiskaa säätää, lastaan vihaa'. Oikeasti isä kyllä ihan vihasi lapsiaan muutenkin kun tuntui nauttivan lasten kivusta, pelosta ja hädästä väkivallan hetkellä.

tutuksi tulivat remmi, koivuniemen herra, mattopiiska, sähköjohto, mittanauha, henkari ja märkä pyyhe. Isältä ei mielikuvitusta puuttunut kun keksi hakkaamisvälineitä 'kasvattaakseen lapsiaan'.

Isä sai itsekin pienenä selkäänsä ja se surkea munaton paska siirsi kaiken meihin lapsiin vielä kulmakertoimella korotettuna. Oikea ihmisperse jota en voi kunnioittaa yhtään.

Itse katkaisin tämän ketjun. Se että minua hakattiin ei ole oikeutus hakata omia lapsia. Tämän olisi isänkin pitänyt tajuta.

Up

Mulla oli ja on edelleen älyttömän hyvät välit isäni kanssa. Hän on aina ollut se ns. Läheisempi kuin äiti. Ollaan jaettu vaikka mitä tarinoita keskenämme, paitsi että seksi ollaan lähes aina pidetty puheiden ulkopuolella, se on ainut asia mistä ehkä tuntuu oudolla puhua. Kun taas äitini haluaisi tietää seksi elämästäni liiaksi asti. Hänelle tosin ei tee mieli jakaa liian henkilökohtaisuuksia, sillä hänen suhtautuminen on lähes aina kiinni hänen sen hetkisestä moodista ja sitä taas on aina välillä mahdoton päälle päin aavistaa. Syyksi luulen sen että olen perheen ainut tyttö lapsi, niin isä ehkä jollain tapaa haluaa "suojella" minua. Ken tietää :)

Minulla on mielestäni hyvä isäsuhde. Molemmat vanhempani ovat olleet luokanopettajia, hyvin edistyksellisiä lasten kasvatuksessa, näin olen ymmärtänyt. Ollaan oltu varmaan vähän koekaniineja...

Mutta kuitenkin, meidän perheessä tehtiin asioita yhdessä ja lapset saivat osallistua ja meillä piti olla mielipiteitä. Oma-aloitteisuuteen ja päätyäväisyyteen kannustettiin. Meitä ei ikinä vähätelty tai muuten latistettu. Koen että siksi olen ollut aina vahva ja minulla on hyvä itsetunto.

Isältä saamani suurin lahja on innostus historiaan ja arkkitehtuuriin. Ne ovat meidän yhteinen mielenkiinnonkohteemme. Niistä voidaan puhua vaikka kuinka kauan.

Luotan isääni ja hän minuun. Sama koskee kyllä äitiäkin.

Up!

Todella harmi lukea miten monet ovat jääneet ilman isän tukea. Itse olen vm -72 ja isäni -45. Olen isän tyttö. Kiireisestä työstä huolimatta isälläni on aina aikaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen, kuuntelee ja auttaa monin tavoin. Olenkin pärjännyt töissä aina hyvin. Äitini on vaikea ihminen ja sen takia luulen olevani heikompi ns naisellisissa jutuissa kuten parisuhteissa. Olisi mielenkiintoista lukea sama ketju äideistä.

Vierailija kirjoitti:

Todella harmi lukea miten monet ovat jääneet ilman isän tukea. Itse olen vm -72 ja isäni -45. Olen isän tyttö. Kiireisestä työstä huolimatta isälläni on aina aikaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen, kuuntelee ja auttaa monin tavoin. Olenkin pärjännyt töissä aina hyvin. Äitini on vaikea ihminen ja sen takia luulen olevani heikompi ns naisellisissa jutuissa kuten parisuhteissa. Olisi mielenkiintoista lukea sama ketju äideistä.

Täällähän oli todella pitkä ketju äideistä, se se vasta ankeaa luettavaa olikin.

Isä syntynyt -47, itse olen syntynyt 70-luvun lopulla. Isä oli reissutöitä tekevä ihan kunnollinen työmies, joskin varsin etäinen ja ärtynyt hahmo kotona, veikkaisin että johtuu omista käsittelemättömistä traumoista, pappani oli kova alkoholisti ja aivan kamala ihminen. Isäsuhde jäänyt varsin pinnalliseksi, mutta välit kuitenkin ihan asialliset. Hän on edelleen kova puuhastelemaan kaikkea ja osoittaa rakkautensa auttamalla monenlaisissa askareissa, mutta puhuminen mistään pintaa syvällisemmästä ei onnistu lainkaan. Sain asiallisen kasvatuksen, mutta nöyrä piti olla aina eikä saanut "elvistellä"

Jäinen, -273c astetta. Isä narsisti tai vielä pykälän pahempi, väkivaltainen raivohullu, lapsenhakkaaja, nöyryyttäjä ja alistaja. Fyysinen väkivalta oli jatkuvaa ja henkinen väkivalta jatkuvaa v*ittuilua, siis esim lupasi lapselle jotain, perui sen ja ilkkui ähäkutti etpä saakkaan. Pakotti ryömimään maassa anoen armoa, pakotti sanomaan kuninkaaksi tai herraksi, rajoitti syömistä/juomista/unta/vessankäyttöä.

Väkivalta raakaa.

Ja oltiin ylempää keskiluokkaa ja ”silmäätekeviä”. Ei todellakaan sossu puuttunut eikä kukaan tehnyt lasua. Äitiä pieksää vieläkin.

Mulla ollut isään välit poikki 15 vuotta. Melkoinen ihmisperse.

Isällä jonkinasteinen alkoholiongelma. Vanhemmat erosivat 80-luvun alussa ja en juuri ollut isäni kanssa tekemisissä kasvaessani. Aikuisena välit katkesivat kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut isän kanssa aina hyvin, hyvin läheiset välit. Ehkä hän ei erityisemmin osallistunut konkreettiseen lapsenhoitoon, mutta olen aina tiennyt ja tuntenut, että isä rakastaa ja välittää. Olemme myös aina puhuneet paljon.

Sama mulla. Isän kans uimahallissa, hiihtämässä, joskus lähdin mukaan sen työmatkoillekin. Ei me juuri tunteista puhuta, mutta tiedän olevani isälle tärkeä ja että juuri isään voin aina luottaa. Viestitellään lähes päivittäin.

Äiti on sitä mieltä että lapsuudessani isä oli aina pois ja etäinen. Mun muistikuvat on ihan toiset.

Minä -75, isä -45

Meillä on erittäin hyvät välit. Isäni vietti paljon yhteistä aikaa kanssani, kun olin lapsi. Kävimme kahdestaan reissuissakin. Olen monesti myös ihmetellyt sitä kuinka modernit kasvatuskäytännöt hänellä oli jo tuolloin kahdeksantakymmentäluvun alussa. Lisäksi myös läheiset suhteet sukuun, ovat vanhempieni ansiota.

Vaikka hän yrittäjänä onkin aina tehnyt todella paljon töitä, on hän sitten paikalla ollessaan ollut todella läsnä. 

Meillä on yhä yhteisiä tradioita jotka toistuvat samanlaisiana vuodesta toiseen. Elämäämme on mahtunut isoja kriisejä, mutta niissä olemme saaneet toisiltamme apua.

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Asuin isäpuolen ja äidin kanssa, eikä isäpuoleenkaan oikein ole suhdetta. Varsinkaan vanhempien eron jälkeen. Mutta isäpuoli on kyllä (väkivaltaisuudestaan huolimatta) jotenkin teoillaan aina osoittanut, että on isäni. On esim. tarkka siitä, että jos antaa jotain sisaruksilleni (eli omille lapsilleen), niin antaa saman myös minulle. Tämä jotenkin häkellyttää. Että kai siellä taustalla jotain tunteitakin on.

Mulla täysin sama. Ja liikuttavaa, että edelleen tekee noin, vaikka on todella vähävarainen. Siksikään en ole ihan kokonaan katkonut välejä, vaikka onkin väkivaltainen humalassa (en ole ikinä yhteydessä, jos on juonut).

Olen syntynyt -74 ja isäni oli aikansa tapaan tietyllä tapaa etäinen, kun lapset ja koti nyt vaan kuului enemmän äidin rooliin, mutta aivan ihana ihminen silti. En koe että olisi ollut mitenkään huono isäsuhde, vaikka se oli hyvin erilainen kuin nykyään on tapana.

Meillä oli perinteinen työnjako, että isä tienasi leivän ja äiti hoiti lapset ja kodin (+yleensä pari perhepäivähoidossa meillä olevaa hoitolasta lisäksi). Isä oli Saloralla/Nokialla hommissa ja kovimpina vuosina reissasi työmatkoilla jopa 200 päivää vuodessa. Kun isä oli kotona, häneltä ei odotettu mitään osallistumista lastenhoitoon, kotitöihin, ruoanlaittoon tms. vaan äiti passasi häntä. Isä oli ja on hyvin introvertti, sellainen perinteinen suomalainen ujo mies, joka ei oikein osannut olla ja jutella meidän lasten kanssa, paitsi vasta sitten kun oltiin vähän vanhempia jo ja osattiin puhua ns. asiaa. 

Mutta isä ei juonut, ei koskaan huutanut tai ollut ilkeä, ja minä kyllä arvostan miestä joka teki todella rankkaa työtä välillä burnoutin rajoillakin tienatakseen talot ja autot ja muun meille. Näen nuo perinteiet roolit vain molempien sopimana työnjakona, en minään naisen alistamisena tai kauheana asiana. Isääni aina lapsena ihailin ja ajattelin että haluan tulla myös liikenaiseksi ja matkustaa töissä. Missään nimessä EN halunnut kotiäidiksi, joka joutuu kuuntelemaan rääkyviä lapsia ja ruokkoamaan niiden sotkuja. Isän ihannointia ja äidin aliarvostusta lisäsi se, että isä on hyvin älykäs ja rauhallinen, äiti taas hössöttävä ADHD-tyylinen ja vähemmän älykäs, joten lapsen päässä yhdistyi kotiäitiys siihen hössöttäjyyteen. No, minusta sitten tulikin saman alan DI kuin isästä ja lapsia tai miestä en ole hankkinut koskaan ;)

Paska isä on kyllä kurja asia joka peilautuu läpi elämän, Eli ei jää vain lapsuuteen.

Nuorena sitä on ilman isän tukea ja apua, opiskelijana vieraassa kaupungissa juureton ja yksinäinen kun lapsuudenkotiin ei saa mennä jouluna tai muilla lomilla. Sitten aikuisena ei ole isää joka auttaisi ja olisi turvana, esim apuna muutossa tai turvapaikkana jonka luo voisi mennä vaikka eron jälkeen.

Sitten kun saa omat lapset ei ole mummolaa missä käydä, ei isovanhempia lapsille, hävettää kun oman puolen vanhemmat ei ole yksissäkään ristiäisissä, ei koskaan lasten synttäreillä, ei jouluna.

Vanhemmat ei soittele tai käy, kerta kahdessa vuodessa tulee känninen haukkumapuhelu jossa aikuinen lapsi haukutaan pataluhaksi ja uhkaillaan ja kiroillaan päälle.

Tällaista on olla paskan väkivaltaisen itsekkään kusipääisän lapsi, siitä kärsii läpi elämän.

Kuulun näköjään vähemmistöön kun minulla on läheinen ja hyvä isäsuhde. Isä syntynyt 40-luvun lopussa ja minä 76. Isä oli paljon meidän lasten kanssa, hoiti ja teki kotihommia, laittoi ruokaa ym. Tajusin jo pienenä että on erilainen kuin muiden isät jotka olivat etäisiä, sanomalehtien takaa jotain murahtivat joskus. Isäni on absolutisti, sekin oli ehkä silloin harvinaista. Äitini puolestaan oli iloisempi ja jaksavampi kuin muiden (minun silmissäni), yhdistin sen vasta aikuisena siihen että isä oli hyvä kumppani ja vanhempi eikä äidin työssäkäyvänä tarvinnut hoitaa yksin kotihommia jotka silloin ns naisten hommiksi katsottiin. Olen kiitollinen isälleni siitä roolimallista jonka minulle antoi.

Isääni en tunne ollenkaan ja juoppojenhyysäjä äitini kanssa en ole vaihtanut sanaakaan noin kahteenkymmeneen vuoteen. Eli hyvä suhde molempiin.

Ristiriitainen isäsuhde, isän kuolemasta on kulunut kohta 20 vuotta (isä syntyi v. 1941, minä v. 1972). Sota vaikutti varmasti traumatisoivasti isääni, joutui sotalapseksi Ruotsiin. Joi paljon, oli humalassa usein hyvin ilkeä ja väkivallan käyttökään ei ollut ihan harvinaista. Huonekaluja särkyi, jouduttiin pari kertaa lähtemään karkuun. Alkoi välillä haukkumaan lehmäksi, kun tulin murrosikään, sain osani silloin myös fyysisesä väkivallasta. Minulla oli paljon parempi suhde äitiini (syntyi v. 1939, on myös kuollut) ja isoisääni, isän isään, Karjalan evakkoon.

Suurten ikäluokkien boomeri isät useimmat raivohulluja itsekkäitä narsisteja.

Luojan kiitos ajat on muuttuneet.

Isän kanssa pyöräiltin, retkeiltiin, telttailtiin ja mökkeiltiin. Aina jaksoi touhuta meidän lasten kanssa. Kaipaan häntä ikuisesti, kuoli syöpään liian nuorena.

Oma mies on uraputki-isä. Viettää aikaa lasten kanssa jos sattuu olemaan joskus energiaa kun kotona. Liian vähän aikaa lapsille ja tästä kärsimme minä ja lapset. Vähempi riittäisi, siis raha. Aikaa ja läsnäoloa kaivataan.