Millainen isäsuhde 70-luvulla syntyneillä?

Olen syntynyt 1974, isäni 1945. Isäni on ihana ja hyvä ihminen, jota rakastan, minkä takia harmitta sitäkin enemmän, että ehkä sukupolvensa ehdollistuneiden tapojen takia meillä ei ole läheistä suhdetta.

Siihen aikaan äiti oli kotona, isä tienasi leipää, oma isäni maailmallakin (työ jossa paljon matkustelua). Kuulemma joskus pienenä jopa vierastin omaa isääni kun oli ollut välilä pidemmillä työkomennuksilla ulkomailla. Isä ei myöskään ns. osannut olla pikkulasten kanssa - hän kyllä yritti, mutta se ei ollut jotenkin yhtään luontevaa, hän ei tiennyt mitä lapsille pitäisi sanoa ja tehdä. Niinpä hän vaivautuneesti vähän silitti ja hytkytti polvella, yriti hyräillä hermostuneesti.

Kouluiässä jo tajusin, että isäni oli hyvä ja läpikunnollinen, rehti ihminen. Ja kiltti, ja sen takia joutunut puheliaan ja tulisen äitini tossun alle ihan täydellisesti. Isä teki raskasta työtä, kovia liikeneuvotteluja japanilaisten kanssa tms, mutta kotiin tullessa oli vastassa kotirouvan turhaumat, jotka hän kiltin alistuneesti kesti. En ollut kovin vanha kun tajusin, että saisi äiti olla kiitollinen isälle, joka toi hyvin rahaa taloon, eikä aina mäkättää pikkuasioista kuten jostain roskien viemisestä. 

Nykyisin välit isäni kanssa on sellaiset, että juttelemme asioista: politiikasta, taloudesta, säästä - mutta emme koskaan mistään henkilökohtaisesta. Emme vaan osaa, koska emme tunne toisiamme. Isä ei muutenkaan ole itsestään tai tunteistaan puhujatyyppi, mikä oli yksi äidin loputtomista mäkätyksen aiheista kun olin lapsi. Hän pitää omat asiansa itsellään ja puhuu vain kun on asiaa.

Sama juttu, isoisäni on syntynyt 1943 ja äitini 1970. Tiedän, ettei heillä ole ollut äitini lapsuudessa tai nuoruudessa kunnollista suhdetta, joten ei myöskään minulla ole ollut suhdetta oikeastaan kumpaankaan äitini vanhempaan. Vasta nyt aikuisena, kun olen itse voinut mennä kylään ja ottaa yhteyttä, niin kummatkin ovat selkeästi olleet iloisia näkemisestäni. 

Olen miettinyt, millainen isovanhempisuhde minulla olisi voinut olla, jos äidin puolen suku olisi ollut aina väleissä. Isän puolelta on ollut vain isoäiti ja isoisoäiti, eikä mitään isäsuhdetta ole ollut ollenkaan. 

Minun ja isäni suhde on mahtava, en voisi parempaa isää toivoa :) 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on toinen, hyvä viestiketju aiheesta 70-luvun lapset, about 50-luvun äidit.

Mutta mites, millainen oli isäsuhteesi, 70-luvun lapsi?

Oma isäni on syntynyt 40-luvulla, minä 70-luvulla. Isäsuhdetta ei ole. En osaa kuvitella, että puhuisin isäni kanssa yhtään mistään henkilökohtaisesta asiasta. Ainoa asia mikä on vähän privaatimpaa kuin säästä puhuminen on säännöllinen kysely, millä mallilla on meidän asuntolainan maksamiset ja ei kai ole muuta velkaa otettu? Isä on aina tehnyt paljon töitä ja huolehtinut perheen toimeentulosta, kuuluu ikäpolveen joka rakensi itse talot ynnä mökit.

Vapaa-aikoinaan meni johonkin "talkoisiin", muistikuvani mukaan aina oli jollakin Rampella tai Penalla menossa joku pikkuraksaprojekti, jossa äijäporukalla olivat. Olin todella onnellinen, kun isä teki reissutyötä. Inhosin sitä, kun hän tuli päiväksi, pariksi kotiin ja alkoi tauoton nakutus, miten on huonosti siivottu, vääränlaista (kallista) ruokaa kaapissa, lapset näyttää siivottomilta (ei olisi saanut olla mitään muotivaatteita, meikkiä tai krepattuja hiuksia...), kouluunkaan ei panosteta tarpeeksi jne. Ei isää kukaan odottanut kotiin. Helpotuksesta huokaistiin, kun lähti taas reissulleen ja meidän elämä palasi uomiinsa.

Isä osallistui harvoin lastenkasvatukseen. Kun esimerkiksi naapurin poika kiusasi minua pitkän aikaa ja lopulta menetin hermoni häneen ja huusin raivoissani rumia asioita hänelle; poika meni ja kertoi kotonaan vain mitä minä olin sanonut. Naapurin isäntä tuli asiaa meille selvittämään ja muistan edelleen, kun yritin kertoa tilanteesta ja puolustautua, kuinka isäni huusi minulle ja sanoi ettei minun sanomisistani tarvitse välittää, minä nyt puhun mitä sylki suuhun tuo. Ei yhtään puolustavaa sanaa tai elettä minulle, ettei minuakaan saisi kiusata ja härnätä.

Isäni ei käyttänyt varsinaista väkivaltaa, mutta esimerkiksi luunappeja napsahteli. Viimeisimmän luunapin hän napsautti otsaani joulupöydässä kun olin jo 40 vuotias. Joku juttuni ei häntä miellyttänyt, niin hän vain kumartui pöydän yli ja koko suvun nähden napsautti kipeästi otsaani. Lamaannuin täysin, en saanut sanottua mitään, tyrmistyin vain siitä miten hän nöyryytti minua muiden edessä. Isä jotenkin tyytyväisenä hykerteli sen jälkeen.

Ikinä en ole saanut arvostusta isältäni. Koulu meni hyvin, työllistynyt olen aina, perhe on ja talokin löytyy. Aina tulee kuitenkin olo, ettei mikään ole tarpeeksi hyvää, vähän sinnepäin, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Hyvistä koearvosanoista tai muista saavutuksista ei ole koskaan kehuttu ehdoitta, vaan aina on pitänyt vetäistä matto jalkojen alta. Tyyliin "No ihan hyvinhän tämä meni, mutta ei se tarkoita että urakka olisi valmis, kyllä vielä tulee pahempia haasteita ja saapa nähdä miten niistä sitten selviät".

Isääni en tunne ihmisenä. En tiedä mistä hän pitää, mitä hän arvostaa tai inhoaa. Paitsi sellaiset asiat tiedän, mitkä voin päätellä itse, esim. ostaa aina tietyn merkkisiä kurkkupastilleja. Ikinä mistään ei ole keskusteltu, eikä hän ole kertonut mitään vaikkapa työmatkoistaan. En edes tiedä, missä hän on kulkenut. Jos tarvitsin jotain häneltä, vaikka rahaa vaatteisiin, koulun matkaan tms valmistauduin henkisesti monta päivää tai viikkoa, miten voisin esittää asian hänelle. Ja mitään takeita ei ollut, että siltikään olisin saanut tarvitsemaani. Esimerkiksi eräänä syksynä minulla ei ollut kenkiä, koska jalka oli kasvanut. Pyysin rahaa kenkien ostoon ja lopulta isä suostui maksamaan minulle kengät syntymäpäivälahjaksi. Syntymäpäiväni on tammikuussa... en saanut muuta lahjaa. Töihin olen mennyt 13-vuotiaana. Jäätelökioskille, mansikkamaalle, lastenvahdiksi. Aina oli paine, että joku ilta/viikonlopputyö oli oltava koulun lisäksi.

Se kuoli viinaan 15v. sitten.Jos olisi hengissä olisi 7 promillen kännissä.

Minunkin isä oli etäinen. Hän osoitti välittämistään ostamalla tavaroita ja antamalla rahaa. Hän ei koskaan puhunut mitään henkilökohtaisia asioita, paitsi kännissä, jolloin alkoi vollotus hänen ankeasta lapsuudestaan. Isäni ei juurikaan osannut kannustaa ja kehua- oli varmaan sitä mieltä, että ne ylpistävät. Tiedän, että hän kyllä välitti ja rakasti lapsiaan, mutta ei vain osannut näyttää sitä.

Isäni on syntynyt 40-luvulla, lapset 70-90-luvuilla, minä nuoremmasta päästä. Ei oikein osannut luoda kontaktia meihin lapsiin, ei leikkiä, ei pitää sylissä. Suhtautui meihin kuin ilkeämielisiin aikuisiin, eli jos jokin virhe tuli tehtyä tai jotakin särkyi, tai tuli sanottua jotakin minkä isä päätti ottaa loukkauksena, saattoi isä mököttää meille lapsille päiväkausia, koska tietysti olimme tehneet kaiken ihan vain loukataksemme. Oikeastihan yritimme kaikkemme, että hän olisi pitänyt meistä. Suorastaan palvoimme häntä! Kavereiden vanhemmat sitten ottivat meidät lapset mukaan yhteisiin perhejuttuihinsa joskus kun oli retkiä ym, siellä isän osa näytti olevan aivan erilainen.

Nyt kun me lapset olemme jo aikuisia ja isä alkaa olla vanha, olemme huomanneet, että häntä vaivaa tämä henkinen etäisyys ja kylmyys. Vaikeaa silti on koettaa lähentyä nytkään, koska kuten moni aiempikin on tässä ketjussa todennut, isään ei oikeastaan koskaan ole päässyt tutustumaan.

Ei kummoista isäsuhdetta täälläkään. Meitä oli 4 lasta, jotka isä jätti äidille kun lähti toisen naisen matkaan. Meitä kävi katsomassa toisinaan viikonloppuisin, kävi istumassa olohuoneessamme vartin, sitten vei meidät ajelulle puoleksi tunniksi ja lähti taas. Toisinaan vei meitä mummolaan, mutta ei usein. Käytännössä olimme aina äidin vastuulla. Tuolloin en tietenkään ymmärtänyt olla asiasta erityisen kiitollinen, mutta jälkeenpäin olen ihmetellyt ja arvostanut äidin jaksamista. Toki meillä ei erityisen siistiä ollut eikä syöty mitenkään terveellisesti (ranskanleipä, makaroni, jauheliha, kasvispuolelta oli käytössä lähinnä kurkku, tomaatti, porkkanaraaste, banaani ja appelsiini, ei muuta), luulen että äidillä elämänhallinta hieman hukassa, mutta aina olimme rakastettuja ja hyväksyttyjä, siitä olen ikuisesti kiitollinen äidille. Olimme ne "köyhän yksinhuoltajan lapset", siihen aikaan ei pahemmin erottu, joten vähän toisen luokan kansalainen olen aina tuntenut olevani. Lisäksi ongelmallisia miessuhteita, jonkunlainen hylkäämisen pelko aina olemassa, että monenlaista hedelmää se isä lähdöllään sai aikaan...

Aikuisena on koittanut paikata, on pyytänyt anteeksi ja olemme joskus pikkuhuppelissa itkusilmin selvitelleet tilanteita, olen kertonut suorin sanoin miltä minusta on tuntunut ja isä on kertonut omista tuntemuksistaan noilta ajoilta ja koittanut avata asioita omasta näkökulmastaan. En varsinaisesti voi sanoa ymmärtäväni tai hyväksyväni, mutta ihminenhän hänkin on. Emme ole edelleenkään mitenkään läheisiä, mutta kuitenkin hyvissä, ystävällisissä väleissä, soittelemme toisinaan ja näemme muutaman kerran vuodessa (emme asu lähekkäin). Parempi se totta kai kuin ei mitään, mutta ei niitä lapsuudessa tehtyjä rikkoja enää aikuisena vaan ehjiksi paikata.

Itse siis s. 1978 ja isäni 1948.

Olen syntynyt -71, isäni -47. Olen ainoa lapsi ja olin 'isäntyttö' lapsena. Isä otti mukaansa kalareissulle, urheiluun, teki ruokaa ja siivosi ja oli kanssani. Hän on musikaalinen (harrastaa edelleen musiikkia) eikä koskaan ole käyttänyt liikaa alkoholia. Hänellä oli eläkkeeseen asti kestänyt virka valtion töissä. Minulla oli hyvä lapsuus. Oma ymmärrykseni on, että isä on kuitenkin oman traumaattisen ja köyhän lapsuutensa vaurioittama (mummo oli yksinhuoltaja vuodesta -53 ja lapsia oli 6), eikä osannut puhua tunteistaan tai ongelmista, se todennäköisesti johti avioliiton ongelmiin ja eroon äidistäni kun olin 20v. Jo teini-iässä aloin vieraantua isästä joka ei varmaan osannut teinille enää puhua sitäkään vertaa. Äidille ero otti koville ja tahtomattaa purki minuun omaa tuskaansa ja siinä vaiheessa ja iässä en älynnyt perääntyä ja tajuta ettei pidä ottaa puolia ja eroissa on aina kaksi osapuolta. Pidin isääni tyystin syyllisenä eroon, ja yhteydenpito isään jäi. Kun isäkään ei sitten osannut minuun pitää kunnolla yhteyttä vieraannuimme yhä enemmän, etenkin kun isä hankki uusia naisystäviä ja meni naimisiin jonkun golddiggerin kanssa (kävi ilmi myöhemmin). Sitten äitini sairastui parantumattomasti ja menin kertomaan isälle asiasta. Isä ei osannut käsitellä asiaa ollenkaan enkä saanut mitään tukea. En edes siinä vaiheessa kun äiti oli kuollut ja olisin tarvinnut apua, en saanut mitään apua tai tukea. Surunvalittelu tuli tekstarilla vaikka kyse oli sentään minun äidistä ja ihmisestä jonka kanssa hän oli ollut naimisissa 20 v!. Suivaannuin näistä niin että päätin etten enää ota mitään yhteyttä. Enkä ottanut, lasten syntymistä ilmoitin tekstarilla, mutta eipä aiheuttanut isässäni se ihmeempää innostusta alkaa luoda suhteita uudelleen. Tänä vuonna (äidin kuolemasta 13 v.) otin vihdoin yhteyttä ja olemme tavanneet par kertaa ja isäni on tavannut ensimmäistä kertaa lapsen lapsensa. Tapaamiset on olleet ihan ok, lähinnä olemme puhuneet sukujuurista, mummosta ja minun perheestä.  Saa nähdä miten tästä eteenpäin, ehkä pitää alkaa unohtaa menneet ja rakentaa suhteita uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimmän luunapin hän napsautti otsaani joulupöydässä kun olin jo 40 vuotias. Joku juttuni ei häntä miellyttänyt, niin hän vain kumartui pöydän yli ja koko suvun nähden napsautti kipeästi otsaani. Lamaannuin täysin, en saanut sanottua mitään, tyrmistyin vain siitä miten hän nöyryytti minua muiden edessä. Isä jotenkin tyytyväisenä hykerteli sen jälkeen.

Tuohan on jo ihan mielipuolista, kurittaa 40-vuotiasta?  Miten ne sukulaiset suhtautuivat? Itse olisin tuollaisen jälkeen lähtenyt välittömästi pois paikalta.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on koittanut paikata, on pyytänyt anteeksi ja olemme joskus pikkuhuppelissa itkusilmin selvitelleet tilanteita, olen kertonut suorin sanoin miltä minusta on tuntunut ja isä on kertonut omista tuntemuksistaan noilta ajoilta ja koittanut avata asioita omasta näkökulmastaan.

Tarkennan vielä, ettemme ole kumpikaan alkoholisteja, isäni tai minä, tuo huppelissa tapahtunut jutteleminen oli siis ehdottomasti hyvä ja puhdistava juttu, tai keskustelunavaus, sen jälkeen olemme jonkun verran lähentyneet ja jonkun verran, toki jäykähkösti puhuttu menneistä, siis selvinpäin! =D

Vierailija kirjoitti:

Isäni ei käyttänyt varsinaista väkivaltaa, mutta esimerkiksi luunappeja napsahteli. Viimeisimmän luunapin hän napsautti otsaani joulupöydässä kun olin jo 40 vuotias. Joku juttuni ei häntä miellyttänyt, niin hän vain kumartui pöydän yli ja koko suvun nähden napsautti kipeästi otsaani. Lamaannuin täysin, en saanut sanottua mitään, tyrmistyin vain siitä miten hän nöyryytti minua muiden edessä. Isä jotenkin tyytyväisenä hykerteli sen jälkeen.

Kyllä luunappi on ihan varsinaista väkivaltaa.

Oma isäni on kuollut jo kauan sitten, mutta 70-luvulla syntyneellä miehelläni on vaikea isäsuhde 40-luvulla syntyneeseen isäänsä. Mies on fiksu ja ahkera, ja on koko ikänsä kaivannut isältään hyväksyntää, edes yhtä kehuvaa sanaa tai tekoa. Ei ole yo-laudaturit, hyvät paperit yliopistosta, terveet (ja kauniit) lapset, iso palkka, kallis talo, hienot autot, loma-asunto ulkomailla, yli 20 vuotinen parisuhde... ei mikään ole saanut appiukkoa kehaisemaan poikaansa, osoittamaan hyväksyntäänsä. Poika on suorittanut kiitettävästi kaiken mitä appiukko on aina suureen ääneen kertonut arvostavansa. Eivätkä talot ja tavarat ole täyttäneet miehen isänkaipuun synnyttämää aukkoa. Se on valtava juuri aina isänpäivänä, jouluna, syntymäpäivinä, lomilla ja aina kun on aikaa hengähtää hetki. Aina kun voisi tehdä jotain yhdessä oman isän kanssa joka vielä kuitenkin on elossa. Niitä asioita mitä ei tehty kun mies oli pieni ja appiukko keski-ikäinen perheenisä.

Eikös tämä nyt ole ongelma joka juurtuu sotvauosien sukupolveen jossa oli kovat ajat, ne vanhemmat jotka olivat syntynyt 20-luvulla ei koskaan saanet puhua tai näyttää tunteita ja tämä on sitten mennyt sukupolvesta toiseen? Monet 40- luvulla syntyneet eivät ole oppinut esim halaamista vasta kun lapsenlapset hyppää syliin. 

Välillä kova ikävä isää, oli hyvä isäsuhde, isäni oli hieno mies.

m42

Mulla oli hyvä isäsuhde. Toki isä oli paljon poissa ja useamman vuoden ulkomailla töissäkin, mutta silti oli hyvä, rakastavainen ja läsnä kun kotona oli. "Autoin" usein isäni piha-ja remonttipuuhissa pienenä. Valitetettavasti isäni kuoli jo yli 15 vuotta sitten.

Mielenkiintoinen ketju, yllättävän monilla etäinen isäsuhde. Minun isäni, s.46, erosi äidistäni kun olin 12. Hänestä ei sen jälkeen paljon kuulunut. Ennen eroakin hän oli hakannut äitiä ja tehnyt aina töitä, joten oli vieras ja pelottava jo valmiiksi. Vaati aina kauheasti, pitäisi mennä kauppakorkeaan ja sitä ja tätä. Halusi vain jonkinlaisen edustustyttären, jolla kerskua. Hirveän tittelinkipeä pinnallinen leveilijä hän on. Nykyään ei paljon ole leveiltävää, joi kaikki rahansa ja kännissä ilkeilemällä karkotti kaikki ihmiset. Minussa hän roikkuu kännipäissään ja vaatii seuraa ja huomiota. Itse haluaisin vain vältellä häntä. On itsekäs ja pikkusieluinen.

Isä kuoli syöpään 10 vuotta sitten, ihan liian aikaisin lähti.

Mulla oli tosi hyvät välit isän kanssa, vaikka isä ja äiti erosivat kun olin yhdeksän vanha.

Mä olen perheen ainoa tyttö, mulla on kaksi isoveljeä. Olin just sellainen isän tyttö.

Meillä oli omat jutut. Pieni kun olin käytiin isän kanssa aina lauantaisin Hakaniemen torilla, joka lauantai :)

Hyvät muistot jäi!

Äh..rupes ihan itkettää.

Minulla on aina ollut hyvä isäsuhde. Olen syntynyt -74, isäni -41. Kuusi vuotta vanhempi siskoni on enemmän äidin tyttö, minä taas oli isän tyttö. Olin isäni mukana pienenä kaikkialla ja meillä oli hauskaa yhdessä. Teininä välit hieman etääntyivät, mutta aikuisena olemme taas lähentyneet. Isäni jäi eläkkeelle vähän sen jälkeen kun ensimmäinen lapseni syntyi ja koska vanhempani asuvat puolen kilometrin päässä meiltä, niin he ovat olleet myös lapsilleni aina erittäin tärkeät ja sama toisin päin. Isäni näkee minusta jo kaukaa jos olen huolissani jostakin ja hän saa aina sanottua oikeat sanat. Äitinikin on toki tärkeä, mutta isä eri tavoin. On ollut hienoa myös huomata, että miehelläni ja isälläni on hyvä avoin suhde. He saattavat kesäaikaan lähteä pari kertaa viikossakin fillaroimaan 50 km yhdessä ja talvella hiihtämään. Isäni on hieno mies vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on ollut hyvin kurjaa alkoholisti-isän varjossa perheen vanhimpana lapsena.

Yksinkertainen vastaus: isäsuhdetta ei ole koska se on poikki. Isäni oli hirveä isä, todella narsistinen, itsekäs ja kärsimätön kiukuttelija. Perheen 'jumala' jota kaikkien piti palvella ja totella ja olla kaikesta samaa mieltä. Eri mieltä olemisestakin rangaistiin ja usein väkivallalla.

Kasvatus oli kuritusta, arvostelua ja haukkumista. Mitään kaunista isä ei ole sanonut koskaan. Ei kehunut tai arvostanut, ei tukenut tai kannustanut.

isällä oli ihme ajatuksia kuten 'mies on perheen pää ja luomakunnan ylin' , 'naisten tulee palvella miehiä aina kuuliaisesti' ja 'naisista ei ole mihinkään kuin palvelemaan miestä'. Sanomatta selvää että isä ei tykännyt siitä että oloin hyvä koulussa. Yritti estää kaikin tavoin yliopistoon menemisen.

Kuritus oli tosi kovaa. Maitolasin kaatamisen vahingossa isä koki ikäänkuin loukkaukseksi häntä kohtaan ja palkkioksi tuli remmiä, piiskaa tai lyömistä. Vähän vanhempana (yli 10v) myös kuristaminen, lattialla raahaaminen ja seinälle nostaminen tuli repertuaariin mukaan.

vasta yli 30v iässä sain katkottua välit. Traumat on jääneet ja terapiassa käyty. Anteeksianto mahdottoman vaikeaa kun isä on sitä mieltä että hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan korkeintaan olisi pitänyt kovemmin kurittaa aikanaan. Hullu isä ja tunnevammainen. Tsemppiä kohtalotovereille.

Ei ole hyvät välit. Minä ensin ajattelua ei saa 40-luvulla syntyneiden päästä pois. Välit lapsenlapsiin onneksi hyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimmän luunapin hän napsautti otsaani joulupöydässä kun olin jo 40 vuotias. Joku juttuni ei häntä miellyttänyt, niin hän vain kumartui pöydän yli ja koko suvun nähden napsautti kipeästi otsaani. Lamaannuin täysin, en saanut sanottua mitään, tyrmistyin vain siitä miten hän nöyryytti minua muiden edessä. Isä jotenkin tyytyväisenä hykerteli sen jälkeen.

Tuohan on jo ihan mielipuolista, kurittaa 40-vuotiasta?  Miten ne sukulaiset suhtautuivat? Itse olisin tuollaisen jälkeen lähtenyt välittömästi pois paikalta.

Noo...minulla se isäukko kävi usemman kerran vielä ollessani 30v kiinni rinuliin ja uhkaili muutenkin kurituksella. Ei tuollainen narsisti lopeta pieksämistä lapsuuteen. Sillä kun on oikeus ja velvollisuus (siis omasta mielestään) kurittaa, ojentaa ja komentaa aikuisia lapsiaankin. Isä kävi aina kiinni jos sille sanoi vastaan, uskalsi olla eri mieltä jostain tai jätti tottelematta sen käskyt. Kuulostaa provolta mutta ikävä kyllä on totta.

Minun isäni myös napsauttaisi luunapin jos voisi, ja tukistaisi ja nostaisi rseinällekin mielellään vaikka olen yli 40 :)