Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Millainen isäsuhde 70-luvulla syntyneillä?
04.11.2016 |
Täällä on toinen, hyvä viestiketju aiheesta 70-luvun lapset, about 50-luvun äidit.
Mutta mites, millainen oli isäsuhteesi, 70-luvun lapsi?
Oma isäni on syntynyt 40-luvulla, minä 70-luvulla. Isäsuhdetta ei ole. En osaa kuvitella, että puhuisin isäni kanssa yhtään mistään henkilökohtaisesta asiasta. Ainoa asia mikä on vähän privaatimpaa kuin säästä puhuminen on säännöllinen kysely, millä mallilla on meidän asuntolainan maksamiset ja ei kai ole muuta velkaa otettu? Isä on aina tehnyt paljon töitä ja huolehtinut perheen toimeentulosta, kuuluu ikäpolveen joka rakensi itse talot ynnä mökit.
Vapaa-aikoinaan meni johonkin "talkoisiin", muistikuvani mukaan aina oli jollakin Rampella tai Penalla menossa joku pikkuraksaprojekti, jossa äijäporukalla olivat. Olin todella onnellinen, kun isä teki reissutyötä. Inhosin sitä, kun hän tuli päiväksi, pariksi kotiin ja alkoi tauoton nakutus, miten on huonosti siivottu, vääränlaista (kallista) ruokaa kaapissa, lapset näyttää siivottomilta (ei olisi saanut olla mitään muotivaatteita, meikkiä tai krepattuja hiuksia...), kouluunkaan ei panosteta tarpeeksi jne. Ei isää kukaan odottanut kotiin. Helpotuksesta huokaistiin, kun lähti taas reissulleen ja meidän elämä palasi uomiinsa.
Isä osallistui harvoin lastenkasvatukseen. Kun esimerkiksi naapurin poika kiusasi minua pitkän aikaa ja lopulta menetin hermoni häneen ja huusin raivoissani rumia asioita hänelle; poika meni ja kertoi kotonaan vain mitä minä olin sanonut. Naapurin isäntä tuli asiaa meille selvittämään ja muistan edelleen, kun yritin kertoa tilanteesta ja puolustautua, kuinka isäni huusi minulle ja sanoi ettei minun sanomisistani tarvitse välittää, minä nyt puhun mitä sylki suuhun tuo. Ei yhtään puolustavaa sanaa tai elettä minulle, ettei minuakaan saisi kiusata ja härnätä.
Isäni ei käyttänyt varsinaista väkivaltaa, mutta esimerkiksi luunappeja napsahteli. Viimeisimmän luunapin hän napsautti otsaani joulupöydässä kun olin jo 40 vuotias. Joku juttuni ei häntä miellyttänyt, niin hän vain kumartui pöydän yli ja koko suvun nähden napsautti kipeästi otsaani. Lamaannuin täysin, en saanut sanottua mitään, tyrmistyin vain siitä miten hän nöyryytti minua muiden edessä. Isä jotenkin tyytyväisenä hykerteli sen jälkeen.
Ikinä en ole saanut arvostusta isältäni. Koulu meni hyvin, työllistynyt olen aina, perhe on ja talokin löytyy. Aina tulee kuitenkin olo, ettei mikään ole tarpeeksi hyvää, vähän sinnepäin, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Hyvistä koearvosanoista tai muista saavutuksista ei ole koskaan kehuttu ehdoitta, vaan aina on pitänyt vetäistä matto jalkojen alta. Tyyliin "No ihan hyvinhän tämä meni, mutta ei se tarkoita että urakka olisi valmis, kyllä vielä tulee pahempia haasteita ja saapa nähdä miten niistä sitten selviät".
Isääni en tunne ihmisenä. En tiedä mistä hän pitää, mitä hän arvostaa tai inhoaa. Paitsi sellaiset asiat tiedän, mitkä voin päätellä itse, esim. ostaa aina tietyn merkkisiä kurkkupastilleja. Ikinä mistään ei ole keskusteltu, eikä hän ole kertonut mitään vaikkapa työmatkoistaan. En edes tiedä, missä hän on kulkenut. Jos tarvitsin jotain häneltä, vaikka rahaa vaatteisiin, koulun matkaan tms valmistauduin henkisesti monta päivää tai viikkoa, miten voisin esittää asian hänelle. Ja mitään takeita ei ollut, että siltikään olisin saanut tarvitsemaani. Esimerkiksi eräänä syksynä minulla ei ollut kenkiä, koska jalka oli kasvanut. Pyysin rahaa kenkien ostoon ja lopulta isä suostui maksamaan minulle kengät syntymäpäivälahjaksi. Syntymäpäiväni on tammikuussa... en saanut muuta lahjaa. Töihin olen mennyt 13-vuotiaana. Jäätelökioskille, mansikkamaalle, lastenvahdiksi. Aina oli paine, että joku ilta/viikonlopputyö oli oltava koulun lisäksi.
Kommentit (60)
Samaa ilkäluokkaa. Vanhempani erosivat kun olin 13 vuotias. Isä oli aina harrastustensa parissa tai viikonloppuisin kapakassa, joten suhde oli hyvin etäinen, en oikeastaan tuntenut miestä ollenkaan. Eron jälkeen isästä ei kuulunut senkään vertaan pariin kymmeneen vuoteen. Nyt 40 vuotiaana, isä joskus humalassa soittelee ja itkee kuinka huono isä on ollut ja suhde on hitusen lähentynyt.
Ihmettelen kyllä tota "huono isä" itkua, kun ei hän ole oikeastaan koskaan isä ollutkaan, ei huono, eikä hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni on alkoholisti ja muutenkin päihdeongelmainen. Istunut vankilassakin. Hyvinä aikoina on kai ollut ihan jees tyyppi, luonto lähellä sydäntä ja musikaalinen. Ei olla tekemisissä.
Ohueksi jäi. Isä ja äiti erosi kun olin 5v,isä oli väkivaltainen alkoholisti ja naistennaurattaja. Isän uusi vaimo ei voinut sietää mua silmissään, joten tapaamiset jäi 1-2x vuodessa, yleensä mun synttäreihin. Ja isä kuoli kun olin 16v, joten enää ei mitään suhdetta voi edes rakentaa. Hyvä puoli isän kuolemassa oli, että saatoin heivata sen ääliö-hutsu-lehmän ja sen äpärät elämästäni. En ole sen koommin nähnyt. Myöhemmin serkulta kuulin, että kolmesta lapsesta kaksi on varhaiseläkkeellä (ennen 25v ikää), yksi yritti jossain lähärikoulussa sinnitellä. Ihan oikein koko sakille.
Isäni kanssa oli hyvät välit vaikka hän olikin alkoholisti,hän valitettavasti kuoli 2010,oli isänä kuitenkin rakastava ja paras pappa maailmassa.
Ei oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Asuin isäpuolen ja äidin kanssa, eikä isäpuoleenkaan oikein ole suhdetta. Varsinkaan vanhempien eron jälkeen. Mutta isäpuoli on kyllä (väkivaltaisuudestaan huolimatta) jotenkin teoillaan aina osoittanut, että on isäni. On esim. tarkka siitä, että jos antaa jotain sisaruksilleni (eli omille lapsilleen), niin antaa saman myös minulle. Tämä jotenkin häkellyttää. Että kai siellä taustalla jotain tunteitakin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Synnyin vuonna -75. Isäni oli syntyessäni 21-vuotias. Isä oli meillä se, joka kuskasi minua mukanaan uimahalliin, ravintolaan, sienimetsään ym. Äiti jäi etäisemmäksi ja ollaan lähennytty myöhemmin. Isälläni on ollut aina ongelmaa viinan kanssa ja homma repesi pahemmaksi, kun pikkuveljeni muutti pois kotoa. Silti isäni on ollut minulle hyvä isä ja jos jostain asiasta olen tässä maailmassa varma, niin siitä että isäni rakastaa minua ehdoitta ja on minusta ylpeä. Aina.
Minulla on ollut isän kanssa aina hyvin, hyvin läheiset välit. Ehkä hän ei erityisemmin osallistunut konkreettiseen lapsenhoitoon, mutta olen aina tiennyt ja tuntenut, että isä rakastaa ja välittää. Olemme myös aina puhuneet paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etäinen oli suhde isääni. Hän teki maatilalla paljon töitä, eikä aikaa juuri löytynyt lapsille. Äiti ja isovanhemmat kasvattivat meidät lapset.
Ei hän varsinaisesti huono isä ollut, olisin vain kaivannut reilua kannustusta koulussa ja opinnoissa. Hieman paha maku on jäänyt siitä, että hän suhtautui vähättelevästi saavutuksiini, ja naureskeli jos jotain satuin kämmäämään.
Isäni kuoli jo yli 10 vuotta sitten. Puhuin hänen kanssaan puhelimessa ennen kuin tauti hänet vei, ja taisin olla hieman tyly.
Oikein hyvä suhde. Itse olen syntynyt -75, isä -45. Isä leikki paljon meidän lasten kanssa, pelleili, piti sylissä jne. Käytiin myös yhdessä urheilemassa ja tapahtumissa. Äiti kyllä kantoi hoitovastuun meistä lapsista ja kodista, mutta isäkin osallistui jonkin verran. Lastenlapsien kanssa on pehmentynyt vielä lisää ja on mahtava vaari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä-suhde? Mikä se edes on? :(
Itse olen 1970-luvulla syntynyt, ns. "isä" puolestaan on syntynyt 1950-luvulla. Meillä ei ole minkäänlaista suhdetta äitini ulkopuolella. En ikinä voisi näin aikuisena tyttärenä edes esim. kuvitella soittavani tuolle ihmishirviölle. Mitä puhuttavaa meillä muka toisillemme olisi? En voi kunnolla edes katsoa tuota henkilöä silmiin, niin etäinen ja paha hän mulle on ollut. Ja niin erilainen kuin itse koen olevani. Sairasta ajatella että altistaisin esim. lapseni hänen seuralleen ilman omaa valvontaani kuten monet muut lapsenlapset ovat hoidossa isovanhemmillaan. Meidän tapauksessamme se jos mikä olisi lapsen heitteillejättöä.
Isä on alkoholisoitunut muille naureskelija. Sellainen narsistinen pilkkaaja, joka ivaa ilkeästi terävää kieltään säästämättä. En muista hänen ikinä kehuneen ketään, paitsi hyötymistarkoituksessa. Kehuu kyllä itseään ja (objektiivisesti olemattomia) saavutuksiaan, kaikin tavoin yrittää latistaa ja litistää kaikki muut. Erityisesti kaikki vähänkään erilaiset ja erilaisia tavoitteita omaavat. On ollut väkivaltainen sekä fyysisesti että henkisesti perhettään kohtaan. Ei ole auttanut tai tukenut millään tavalla mutta odottaa yksipuolisesti kyllä itselleen kaikkea tukea ja apua.
Jaa että isäsuhde tuollaiseen henkilöön?
Ihan hyvä suhde. Kuljin isäni mukana töissä hänen "pikku apulaisenaan". Olin korva tarkkana, kun hän tapasi ystäviäänkin. Tietenkään aina en päässyt mukaan, mutta usein kuitenkin. Opin jotain siitä miten miehet ajattelevat. Isä leikki kanssani, eikä koskaan kasvanut aivan aikuiseksi, vaan oli lapsellisen innokkaana mukana. Laittoi ruokaa vasta kun sanoin, että oli kova nälkä. Äiti laittoi useimmiten ruoan ja oli kotona. Isän kanssa koin seikkailut. Isä syntynyt -30 luvun loppupuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kyllä loistava isä ja on vieläkin. Olen syntynyt -73. Isä ei aviomiehenä ehkä ole ollu niin loistava. Opetteli tekemään kotihommia vasta vanhana ja ei edellernkään pane tikkua ristiin esim. Ruuanlaiton suhteen. Elättäjänäkin vähän niin ja näin. Työura oli katkonainen. Mutta isänä aina oli aikaa lapselle. Leikki ja opetti, kuulusteli läksyt ja pelasi kaikkia pelejä. Vei uimahalliin ja retkiöle eikä koskasn pystynyt sanomaan pienelle tytölleen ei. Ei edes aikuiselle tyttärelleen. Oma mieheni pitää appiukkonsa isyyttä esikuvana koska omansa oli etäinen ja poissaoleva. Ei koskaan ehtinyt palloa pelaamaan poikansa kanssa. Maistui isälleni mukikin ja maistuu vieläkin, mutta hyväntuulisena parantaa vain maailmaa pienessä sievässä.
Oli huono, nyt olematon koska isä heitti veivinsä, mikä on hyvä juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni (synt. -47) on aina suosinut veljeäni kaikessa. Siitä olen katkera. Jo lapsena se näkyi esim. isompana viikkorahana ja veljeni sai aina periksi kaikessa mitä milloinkin keksi pyytää. Tiedän että nyt aikuisenakin veljeni saa enemmän, vaikka hän muutenkin tienaa miltei tuplasti sen mitä minä.
Isä on syntynyt 30-luvulla ja minä 60-luvulla. Isä on lähinnä ollut mies, joka asui samassa taloudessa meidän kanssa. Isä ei juuri koskaan jutellut lapsille satunnaista komentamista lukuunottamatta. Muistan, miten pelotti, kun äiti lähti jonnekin ja me jäätiin isän kanssa kotiin. Isä on jäänyt ihan vieraaksi ihmiseksi ja minäkin olen miettinyt, miten olisi kiva tietää, mitä haaveita hänellä on ollut, sillä tuskin hän halusi sitä elämää, mitä sai.
Isoisä oli ollut aggressiivinen alkoholisti, joten isä oli raitis, en ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Karmea lapsuus varmaan teki tehtävänsä. Toisaalta isäni on ollut aivan mahtava ukki lapsilleni. Hän kuskasi lapsia kerhoon, otti mukaan ulkohommiin ja nyt tukee rahallisesti opiskelevia lapsenlapsia.
Etäinen isäsuhde, vaikka isä oli paljon kotonakin. Välillä hän tosin saattoi olla kuukausiakin mökillä ja silloin kotona oli rauhallista. Isän antama huomio oli pelkkää valitusta enimmäkseen. Hän ei tosiaan jutellut niitä näitä tai kehunut.
Isä syntynyt -48, minä -71. Isä oli parisuhteessaan mun äidin kanssa väkivaltainen naistennaurattaja juoppo, josta äiti joutui ottamaan eron yhden teho-osastoreissun jälkeen. Mä olin silloin 5v. Isä meni uusiin naimisiin, uusi puoliso vihasi mua ja siitä syystä en sitten ollut missään tekemisissä isän tai isän puolen suvun kanssa koko lapsuudessani, isä kävi mun synttäreillä (mukana toki naama norsunvitulla oleva uusi vaimo ja alati kasvava lapsilauma). Isä sitten tappoi itsensä kun olin 16v eli siihen se isäsuhde sitten päättyi. Onneksi siis ei tarvii sen norsunvitun (ei vain näköinen vaan myös kokoinen) lehmän kanssa olla enää missään tekemisissä. Että ei ole, eikä ole koskaan ollut, isäsuhdetta.
Minulla on ollut aina hyvin läheiset välit isääni. Hän on osannut vaipanvaihdot, kylvettämiset ( valokuvia).. Siksi olenkin maailman surullisin nainen, kuin ihailemani kiltti, omistautuva, lämmin, kunnianhimoinen, säällinen mies sairastui vakavasti. Yritän antaa takaisin saamaani, isä on minun tuki ja turva.
Isäsuhde on isän alkoholismin ja henkisen pahoinpitelyn (jota äiti myötävaikutti) vuoksi johtanut käymään terapiassa. Suosittelen muillekin. Olen syntynyt -74. Isä oli ihmisenä omalla tavallaan fiksu ja huumorintajuinen mutta hyvin ongelmainen.Komea mies kyllä ja tykkäsi naisista. Toi joskus kaupasta karkkipussin kun olin jo aikuisena kotona, se oli osoitus tunteista. Säälin isääni, koen että hän oli oman vaikean lapsuutensa vanki ja kärsi huonosta itsetunnosta. Levätköön rauhassa, kaunaa en kanna ja olin kuolinvuoteella sovussa.
Alue: Aihe vapaa
Isäni samaa ikäluokkaa. Todella etäinen suhde lapsena,isä oli reissutöissä.
Vasta aikuisena tutustuin isään.