"eivätkö miehet tajua kipinän puutetta" -keskustelusta tuli väkisin mieleen, että

...ongelma ei edes ole kipinän ymmärtäminen tai ymmärtämättä jättäminen, vaan ihan muut asiat. Elämme täysin eri maailmoissa. Esimerkkinä minä ja pari deittiäni.

Olen siis saanut pari kertaa deiteillä todella ihmeellistä "palautetta", joka kuulostaa jotakuinkin ketjun parilta mieheltä. Olen prinsessa joka luulee, että miehiä riittää jne. Olen siis 40-vuotias, kuulostaa jokseenkin koomiselta jo ajatuksenakin tuo prinsessahuutelu tässä iässä. :D

Vakavasti puhuen ihan muista syistä: olen elänyt kaikkea muuta kuin helpon elämän, lapsuuden alkoholistiäidin ja poissaolevan, paikalla ollessaan väkivaltaisen isän kanssa. Huolehdin nuorena pikkusisaruksista, aikuistuin aivan liian varhain, olen ollut jo lapsena vakava ja ikäistäni vanhemman oloinen. Mitään huoletonta nuoruutta en ole nähnytkään. Olen sairastellut fyysisesti paljon ja elämäni on sairauksistani johtuen jossain määrin rajoittunutta. Ulospäin tätä ei näe, vaan olen huoliteltu, nätti, liikunnallinen nainen, akateeminen.

En luonnollisesti ala deiteillä avata elämääni näiltä osin, sen olen kyllä sanonut että pinnallinen elämä ja rahan perässä juokseminen ei kiinnosta. Olen nähnyt liikaa surua ja väkivaltaa kyetäkseni unohtamaan, että minulle tärkeintä on se, että saan elää rauhallista ja tavallista elämää. Olin aviomieheni kanssa parikymmpisestä 39-vuotiaaksi, lähes 15 vuotta, suhde loppui minusta johtuvaan lapsettomuuteen. Kiltti, rakastettava mies, herkka ja rauhallinen, sellainen mitä toivoinkin lapsuuden paskan jälkeen.

Näine suruineni elän kuitenkin ihan kivaa elämää. Sitten deiteille tulee mies, joka luulee, että olen "juossut juoksujani" ja pannut ympäriinsä komistuksia, ja vetää herneet nenään siitä, että en halua nähdä häntä uudelleen (ja kuvittelen harhaisesti saavani vielä niitä komistuksia, tämä on jopa sanottu päin näköä). :,D

Onneksi tapaamistani miehistä suurin osa ei ole tuollaisia, mutta tämä nettikeskustelu on aika mahdotonta, kun unohdetaan se kaikki muu kuin että kuka pani ketä ja missä iässä. Onnellista toki, jos se on isoin murhe, vähällä on päässyt.