Lue keskustelun säännöt.
Epäonnistuminen elämässä - miten päästä tunteesta eroon?
30.10.2016 |
Minusta siis tuntuu, että olen täysin epäonnistunut elämässäni. Olen jo yli 30-vuotias enkä ole vielä saanut kandia valmiiksi (aloitin tosin vasta neljä vuotta sitten) ja olen aina halunnut tutkijaksi. Sen lisäksi en edes onnistu opinnoissani kovin hyvin, vaan saan lähes aina huonompia numeroita, koska en ole motivoitunut opiskelemaan. Sen lisäksi onnistuin hankkiutumaan pikavippikierteeseen ja olen nyt ulosotossa. Käyn osa-aikatöissä ja maksan hitaasti typeryyttäni takaisin.
Kuvittelin, että olisin tässä vaiheessa valmistunut jo tohtoriksi, minulla olisi lapsia ja olisin jotenkin menestynyt urallani. Mikään niistä ei ole toteutunut ja tunnen oloni todella paskaksi. Ongelmaa lisää se, että olen aina halunnut olla erikoinen ja se, että elämä olisi vain ihan ok, tuntuu läpsäisyltä naamaan. Keskiverto on minulle kuin kirosana. Ja tämä koskee vain itseäni, koska muiden tavalliset elämät näen hyvänä ja uskon, että se mitä he tekevät, on tärkeää.
Oloni on ollut viime aikoina alamaissa enkä oikein tiedä miten nousisin tästä suosta. Nytkin itken, koska näen elämäni jotenkin niin turhana ja olen pohtinut, että miksi elää tätä keskinkertaista paskaa vielä 50 vuotta kun voin upota siihen samaan unohduksen ja turhuuden suohon paljon nopeamminkin. Mistä ihmiset löytävät merkityksen elämäänsä, koska milläänhän ei ole oikeastaan mitään väliä? Me kaikki kuolemme ja harvaa ihmistä kukaan muistaa tämän kuoleman jälkeen.
Miten pääsisin eroon näistä mahdottoman suurista odotuksistani ja näkisin, että minulla on ihan hyviäkin asioita elämässä ja ne voivat riittää?
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Suuruuskompleksi.....miksi ihmeessä omasta elämästä pitäisi jäädä jokin suuri saavutus ihmisten mieliin ja historiaan.... Lisäksi et osaa arvostaa elämääsi sellaisenaan itseisarvona ja siksi sulta puuttuu arvokkuuden tunne. Koet epäonnistumista eri mittareilla mitattuna ja voit häpeissäsi huonosti. Voi sua ystävä....
Totta on, että en näe elämää itseisarvona. Mutta miten sen voisi nähdä itseisarvona? Mikä elämässä on arvokasta?
En tiedä miksi minulle on tärkeää se, että minusta jäisi joku merkki historiaan. Ehkä se on se ainoa asia mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Että elämä ei tuntuisi turhalta. Koska jos meistä ei jää mitään jälkeä maailmaan, eikö se olisi sama kuin emme olisi täällä koskaan olletkaan?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menestyminen vaatii ahkerointia. Jos sinulla ei ole kiinnostusta ahkeroida, eihän sinulla sitten oli oikeasti kiinnostusta menestyäkään. Päästä irti siitä menestymisen ajattelemisesta.
Ole vasn tavallinen ihminen, niin kaikki muutkin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuruuskompleksi.....miksi ihmeessä omasta elämästä pitäisi jäädä jokin suuri saavutus ihmisten mieliin ja historiaan.... Lisäksi et osaa arvostaa elämääsi sellaisenaan itseisarvona ja siksi sulta puuttuu arvokkuuden tunne. Koet epäonnistumista eri mittareilla mitattuna ja voit häpeissäsi huonosti. Voi sua ystävä....
Totta on, että en näe elämää itseisarvona. Mutta miten sen voisi nähdä itseisarvona? Mikä elämässä on arvokasta?
En tiedä miksi minulle on tärkeää se, että minusta jäisi joku merkki historiaan. Ehkä se on se ainoa asia mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Että elämä ei tuntuisi turhalta. Koska jos meistä ei jää mitään jälkeä maailmaan, eikö se olisi sama kuin emme olisi täällä koskaan olletkaan?
ap
Jos olisit lukenut vähän enemmän ja haaveillut vähän vähemmän, tietäisit että on myös sattumanvaraista, keiden nimet jää historiaan. monet asioihin vahvastikin vaikuttaneet unohtuu.
hanska kirjoitti:
Koetko, että olet lapsuuden kodissasi ollut rakastettu ja arvostettu omana itsenäsi saavutuksistasi ja pärjäämisestäsi riippumatta? Onko herkkyytesi ja huolesi kohdattu oikein, ja oletko saanut sellaista tukea ja huolenpitoa kuin juuri sinä (erotuksena mahdollisista sisaruksistasi) olet kaivannut?
Tulen tavallisesta työläisperheestä. Olen perheeni ensimmäinen korkeakoulutettu, mutta se ei ole ollut mikään iso juttu. Vanhempani olivat iloisia siitä, että opiskelu kiinnosti minua ja tukivat minua siinä, mutta ilmapiiri ei ollut sellainen, että minun olisi pakko opiskella, että minut hyväksyttäisiin. Vanhempani rakastaisivat minua yhtä paljon vaikka olisin siivooja. Koskaan ei ole myöskään ollut sellaista, että olisin jotenkin liian huono opiskelemaan tai että akateemiset olisivat hienostelijoita tai vastaavaa. En voi sanoa mitään pahempaa lapsuudestani.
Menetin motivaationi joskus yläasteella, jolloin aloin lintsaamaan enkä jaksanut enää opiskella. Silloin minulle tuli juuri se olo, että elämässä ei ole mitään järkeä, koska kuolemme kuitenkin. En tosin yhtään muista milloin tai miksi tämä oikeastaan valkeni minulle.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuruuskompleksi.....miksi ihmeessä omasta elämästä pitäisi jäädä jokin suuri saavutus ihmisten mieliin ja historiaan.... Lisäksi et osaa arvostaa elämääsi sellaisenaan itseisarvona ja siksi sulta puuttuu arvokkuuden tunne. Koet epäonnistumista eri mittareilla mitattuna ja voit häpeissäsi huonosti. Voi sua ystävä....
Totta on, että en näe elämää itseisarvona. Mutta miten sen voisi nähdä itseisarvona? Mikä elämässä on arvokasta?
En tiedä miksi minulle on tärkeää se, että minusta jäisi joku merkki historiaan. Ehkä se on se ainoa asia mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Että elämä ei tuntuisi turhalta. Koska jos meistä ei jää mitään jälkeä maailmaan, eikö se olisi sama kuin emme olisi täällä koskaan olletkaan?
ap
Jos olisit lukenut vähän enemmän ja haaveillut vähän vähemmän, tietäisit että on myös sattumanvaraista, keiden nimet jää historiaan. monet asioihin vahvastikin vaikuttaneet unohtuu.
Totta kai tiedän tämän. Yhtä hyvin tiedän sen, että sillä ei ole oikeastaan väliä, koska myös niiden suurmiesten ja historiaan jääneiden ihmisten nimet lopulta unohtuvat. Muisto ei ole koskaan pysyvä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Koetko, että olet lapsuuden kodissasi ollut rakastettu ja arvostettu omana itsenäsi saavutuksistasi ja pärjäämisestäsi riippumatta? Onko herkkyytesi ja huolesi kohdattu oikein, ja oletko saanut sellaista tukea ja huolenpitoa kuin juuri sinä (erotuksena mahdollisista sisaruksistasi) olet kaivannut?
Tulen tavallisesta työläisperheestä. Olen perheeni ensimmäinen korkeakoulutettu, mutta se ei ole ollut mikään iso juttu. Vanhempani olivat iloisia siitä, että opiskelu kiinnosti minua ja tukivat minua siinä, mutta ilmapiiri ei ollut sellainen, että minun olisi pakko opiskella, että minut hyväksyttäisiin. Vanhempani rakastaisivat minua yhtä paljon vaikka olisin siivooja. Koskaan ei ole myöskään ollut sellaista, että olisin jotenkin liian huono opiskelemaan tai että akateemiset olisivat hienostelijoita tai vastaavaa. En voi sanoa mitään pahempaa lapsuudestani.
Menetin motivaationi joskus yläasteella, jolloin aloin lintsaamaan enkä jaksanut enää opiskella. Silloin minulle tuli juuri se olo, että elämässä ei ole mitään järkeä, koska kuolemme kuitenkin. En tosin yhtään muista milloin tai miksi tämä oikeastaan valkeni minulle.
ap
Ehkä sulla on pitkittynyt, piilevä lievä masennus? ota yhteyttä opintopsykologiin, yliopistoissa on nykyään ne.
Vierailija kirjoitti:
Totta on, että en näe elämää itseisarvona. Mutta miten sen voisi nähdä itseisarvona? Mikä elämässä on arvokasta?
Minustakaan elämä ei ole itseisarvoista. Itse asiassa minusta parempi olisi, jos uutta elämää ei enää synnytettäisi. Kannatan ihmiskunnan hallittua alasajoa. Ymmärrän, että olen itsekin elossa vain, koska on evolutionäärisesti arvokasta, että ihmiset pelkäävät kuolemaa ja haluavat säilyä hengissä.
Mutta jos lähtee siitä, että meidän olemassaolomme täällä on kosmisen mittaluokan vahinko, joka korjautuu kyllä itsestään viimeistään muutaman miljoonan vuoden kuluttua, voit keskittyä rakentamaan elämääsi sellaista merkitystä kuin haluat.
Minusta hyvä metafora ihmiselämälle on rantahiekassa todella monimutkaista linnaa rakentava lapsi, jonka työn jäljet nousuvesi tulee taatusti tuhoamaan. Tekeekö se, ettei hiekkalinna tule säilymään, sen rakentamisesta jotenkin vähemmän mielekästä? Ei ainakaan tuon lapsen mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Koetko, että olet lapsuuden kodissasi ollut rakastettu ja arvostettu omana itsenäsi saavutuksistasi ja pärjäämisestäsi riippumatta? Onko herkkyytesi ja huolesi kohdattu oikein, ja oletko saanut sellaista tukea ja huolenpitoa kuin juuri sinä (erotuksena mahdollisista sisaruksistasi) olet kaivannut?
Tulen tavallisesta työläisperheestä. Olen perheeni ensimmäinen korkeakoulutettu, mutta se ei ole ollut mikään iso juttu. Vanhempani olivat iloisia siitä, että opiskelu kiinnosti minua ja tukivat minua siinä, mutta ilmapiiri ei ollut sellainen, että minun olisi pakko opiskella, että minut hyväksyttäisiin. Vanhempani rakastaisivat minua yhtä paljon vaikka olisin siivooja. Koskaan ei ole myöskään ollut sellaista, että olisin jotenkin liian huono opiskelemaan tai että akateemiset olisivat hienostelijoita tai vastaavaa. En voi sanoa mitään pahempaa lapsuudestani.
Menetin motivaationi joskus yläasteella, jolloin aloin lintsaamaan enkä jaksanut enää opiskella. Silloin minulle tuli juuri se olo, että elämässä ei ole mitään järkeä, koska kuolemme kuitenkin. En tosin yhtään muista milloin tai miksi tämä oikeastaan valkeni minulle.
ap
Ehkä sulla on pitkittynyt, piilevä lievä masennus? ota yhteyttä opintopsykologiin, yliopistoissa on nykyään ne.
Olen tätä pohtinut. Ehkä pitäisi käydä kyselemässä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Menetin motivaationi joskus yläasteella, jolloin aloin lintsaamaan enkä jaksanut enää opiskella. Silloin minulle tuli juuri se olo, että elämässä ei ole mitään järkeä, koska kuolemme kuitenkin. En tosin yhtään muista milloin tai miksi tämä oikeastaan valkeni minulle.
Näistä jutuista kannattaisi jutella psykologille. Minäkin luulin nimittäin pitkälle parikymppiseksi, että olin saanut kotoa hyvät eväät, koska tukea ja rakkautta riitti. Kuitenkin kaikkien muiden tapaan kannan mukanani erilaisia tunne- ja ajatusmalleja, jotka olen oppinut perheessäni ja joista on tullut itsestäänselvä osa omaa ajatteluani. Lapsuudesta jauhaminen psykologin tuolissa on tietysti vähän klisee, mutta on helpottavaa huomata, että epämääräisimmätkin ajattelu- ja toimintatavat on yleensä jäljitettävissä johonkin. Et ole vain sattumalta joskus päättänyt, että elämä on järjetöntä ja turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on samanaikaisesti synkkä ja arvoton kuva ihmiskunnasta ja samalla halajat menestystä. Ja työhön/ opiskeluun ryhtymisen lykkäämistä. Aika ristiriitaista!!
Suosittelen opintopsykologia, se ei ole mitään varhaislapsuutta luotaavaa syväterapiaa, vaan enemmän nykyhetkeen keskittyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti onnistumisiasi. Sinulla on opiskelupaikka. Sinulla on työpaikka. Se, että et ole ajautunut tutkijaksi etkä tohtoriksi, on onnistumista sekin, koska kumpikin olisi ollut elämäsi tuhlaamista. Olet nuori. Ehdit vielä vaikka mitä.
Mietin onnistumisiani, mutta ne eivät riitä. Opiskelupaikkaani pääsin rimaa hipoen, koska en ollut motivoitunut lukemaan pääsykokeeseen. Se oli enemmänkin onnettaren ansiota kuin itsestäni lähtöisin oleva asia. Työpaikkani on ihan kiva, mutta sitä hommaa pystyy tekemään koulutettu apinakin ja ajatuskin siitä, että joutuisin tekemään sitä seuraavat 50 vuotta saa minut hamuilemaan jotain, jolla voisin päättää päiväni.
Miksi tutkijana olo olisi elämän tuhlaamista? Mielestäni se on yksi niistä harvoista asioista, joita kannattaa tehdä. Opiskelen kieliä ja historiaa, joten sen alan tutkijat auttavat ihmiskuntaa säilyttämään tietonsa siitä mistä he ovat tulleet. Menneisyydestä saatetaan jopa saada selville jotain mitä ei ole ennen tiedetty.
Opiskeluni huomioiden on ehkä ymmärrettävää miksi pidän keskinkertaista elämää kirona. Kukaan ei jää historiaa siitä, että he ovat eläneet tavallista elämää ilman, että he ovat tehneet mitään muistamisen arvoista.
ap
Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on, että jäisi historiaan? Miksi se on sinulle tärkeää?
Eikö tärkeintä olisi se, että juuri sinä elät oman elämäsi juuri nyt ja sillä tavalla, että sillä on merkitystä sinulle itsellesi? Että voisi elää sen tekemällä niitä asioita, mitkä itselle (ja ehkä toisillekkin) tuottaa iloa. Voisi kuolla hetkenä minä hyvänsä ja sillä hetkellä sanoa, että minä elin onnellisena. Minusta juuri se, että elämä on historian silmin hyvin hyvin lyhyt, tekee siitä mielenkiintoisen. Kuinka elät ja miten, on merkityksellisempää, kuin se mitä sinusta jää. Kaikki kuolee, kuopataan tai tuhkataan. Jos joku ihminen jää sen jälkeen "elämään", niin se on vain muisto, eikä tuota hänelle enää mitään iloa, koska aika on jo mennyt.
Minusta tavallinen elämä on hyvä elämä. Ja jos sen ymmärtää voi olla hyvin onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue filosofi Sartren eksistentiaalisesta ahdistuksesta.....sulla on se vaiva. Tai yritätkö vain puolustella itsellesi omaa laiskuuttasi.
Voi hyvät hyssykät, vielä muka historiaan. Sivuhistoriaan ja cacheen korkeintaan. Ei kuulosta hyvältä tuollainen hautominen, että elämä on merkityksetöntä jos ei jää historiaan.
Kokeilepa olla hyvä rinnallakulkija sellaiselle ihmiselle, jonka näet tarvitsevan apua ja tukea. Se joka pelastaa yhden ihmisen, pelastaa koko maailman, tai miten se nyt oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt hitto se kandi valmiiksi vaikka hampaat irvessä.....sitten katsot mitä se saa sussa aikaan. Huomaat kuitenkin innostuvasi ja elämän tarkoituksen kysymys tuntuu toisarvoiselta. Älä filosofoi ittellesi verukkeita olla laiska.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuruuskompleksi.....miksi ihmeessä omasta elämästä pitäisi jäädä jokin suuri saavutus ihmisten mieliin ja historiaan.... Lisäksi et osaa arvostaa elämääsi sellaisenaan itseisarvona ja siksi sulta puuttuu arvokkuuden tunne. Koet epäonnistumista eri mittareilla mitattuna ja voit häpeissäsi huonosti. Voi sua ystävä....
Totta on, että en näe elämää itseisarvona. Mutta miten sen voisi nähdä itseisarvona? Mikä elämässä on arvokasta?
En tiedä miksi minulle on tärkeää se, että minusta jäisi joku merkki historiaan. Ehkä se on se ainoa asia mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Että elämä ei tuntuisi turhalta. Koska jos meistä ei jää mitään jälkeä maailmaan, eikö se olisi sama kuin emme olisi täällä koskaan olletkaan?
ap
Ei ole ollenkaan sama ollaanko täällä vai ei. Teethän sinä nytkin asioita toisille ihmisille. Olet täällä olemassa. Kirjoitat sinun ajatuksia ja minä kirjoitan sinulle. Samaan aikaan jotkut lukevat meidän kirjoituksia. Ehkä muutamat kymmenet miettivät samalla näitä juttuja mitä sinä kirjoitat. Ymmärrätkö? Me jokainen vaikutetaan toisiimme jo silloin, kun me eletään. Jokainen teko, sana, kirjoitus, puhe, halaus, lämmin kosketus luo merkityksiä ja muuttaa jotain toisessa. Ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa. Riittää jo, että olet olemassa. Sinulla on jo merkitys.
Vierailija kirjoitti:
Nyt hitto se kandi valmiiksi vaikka hampaat irvessä.....sitten katsot mitä se saa sussa aikaan. Huomaat kuitenkin innostuvasi ja elämän tarkoituksen kysymys tuntuu toisarvoiselta. Älä filosofoi ittellesi verukkeita olla laiska.
Joo ainakin gradun tekijöillä on kaikkia Kriisejä, jotka oikeasti johtuu siitä että pelkäävät epäonnistuvansa gradussaan eivätkä saa sitä kirjoitettua. Menevät ohi samana päivänä kun gradu on jätetty.
Mulla samanlainen tunne. Tuntuu että kaikki muut ovat tässä iässä (29v) jo harrastaneet seksiä ja saaneet tyttöystävän
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuruuskompleksi.....miksi ihmeessä omasta elämästä pitäisi jäädä jokin suuri saavutus ihmisten mieliin ja historiaan.... Lisäksi et osaa arvostaa elämääsi sellaisenaan itseisarvona ja siksi sulta puuttuu arvokkuuden tunne. Koet epäonnistumista eri mittareilla mitattuna ja voit häpeissäsi huonosti. Voi sua ystävä....
Totta on, että en näe elämää itseisarvona. Mutta miten sen voisi nähdä itseisarvona? Mikä elämässä on arvokasta?
En tiedä miksi minulle on tärkeää se, että minusta jäisi joku merkki historiaan. Ehkä se on se ainoa asia mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Että elämä ei tuntuisi turhalta. Koska jos meistä ei jää mitään jälkeä maailmaan, eikö se olisi sama kuin emme olisi täällä koskaan olletkaan?
ap
Ei ole ollenkaan sama ollaanko täällä vai ei. Teethän sinä nytkin asioita toisille ihmisille. Olet täällä olemassa. Kirjoitat sinun ajatuksia ja minä kirjoitan sinulle. Samaan aikaan jotkut lukevat meidän kirjoituksia. Ehkä muutamat kymmenet miettivät samalla näitä juttuja mitä sinä kirjoitat. Ymmärrätkö? Me jokainen vaikutetaan toisiimme jo silloin, kun me eletään. Jokainen teko, sana, kirjoitus, puhe, halaus, lämmin kosketus luo merkityksiä ja muuttaa jotain toisessa. Ei sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa. Riittää jo, että olet olemassa. Sinulla on jo merkitys.
Periaatteessa ymmärrän mitä tarkoitat, mutta en usko sinua. Tai juuri se, että näen kaikki asiat niin valtavassa mittakaavassa, estää minua arvostamasta pieniä asioita. Niillä ei ole merkitystä. Elämä on ehkä vähän parempaa vähän aikaa, mutta kokonaisuutena elämä on merkityksetön. Miten pääsen pois tästä valtavasta mittakaavasta ja oppisin näkemään, että pienilläkin jutuilla on merkitystä? Onko kenelläkään käytännön vinkkejä tai kirjasuosituksia?
Luin listasi ja ajattelin, että nuo ovat mukavia asioita ja ne tekevät elämästä paremman. Seuraava ajatus oli, että niillä ei ole mitään väliä, koska kuolen ja silloin elämäni olisi voinut olla yhtä kidutusta ilman mitään mukavuuksia eikä sekään olisi merkinnyt mitään.
Minä näen (melkein) hulluuteni ja tavallaan tiedän mikä minussa on vikana, mutta minä en osaa korjata sitä. Pystyn hetkellisesti välillä näkemään elämän jokseenkin järkevänä, mutta sitten se sama järjettömyys palaa takaisin.
ap
Koetko, että olet lapsuuden kodissasi ollut rakastettu ja arvostettu omana itsenäsi saavutuksistasi ja pärjäämisestäsi riippumatta? Onko herkkyytesi ja huolesi kohdattu oikein, ja oletko saanut sellaista tukea ja huolenpitoa kuin juuri sinä (erotuksena mahdollisista sisaruksistasi) olet kaivannut?