Lue keskustelun säännöt.
Epäonnistuminen elämässä - miten päästä tunteesta eroon?
30.10.2016 |
Minusta siis tuntuu, että olen täysin epäonnistunut elämässäni. Olen jo yli 30-vuotias enkä ole vielä saanut kandia valmiiksi (aloitin tosin vasta neljä vuotta sitten) ja olen aina halunnut tutkijaksi. Sen lisäksi en edes onnistu opinnoissani kovin hyvin, vaan saan lähes aina huonompia numeroita, koska en ole motivoitunut opiskelemaan. Sen lisäksi onnistuin hankkiutumaan pikavippikierteeseen ja olen nyt ulosotossa. Käyn osa-aikatöissä ja maksan hitaasti typeryyttäni takaisin.
Kuvittelin, että olisin tässä vaiheessa valmistunut jo tohtoriksi, minulla olisi lapsia ja olisin jotenkin menestynyt urallani. Mikään niistä ei ole toteutunut ja tunnen oloni todella paskaksi. Ongelmaa lisää se, että olen aina halunnut olla erikoinen ja se, että elämä olisi vain ihan ok, tuntuu läpsäisyltä naamaan. Keskiverto on minulle kuin kirosana. Ja tämä koskee vain itseäni, koska muiden tavalliset elämät näen hyvänä ja uskon, että se mitä he tekevät, on tärkeää.
Oloni on ollut viime aikoina alamaissa enkä oikein tiedä miten nousisin tästä suosta. Nytkin itken, koska näen elämäni jotenkin niin turhana ja olen pohtinut, että miksi elää tätä keskinkertaista paskaa vielä 50 vuotta kun voin upota siihen samaan unohduksen ja turhuuden suohon paljon nopeamminkin. Mistä ihmiset löytävät merkityksen elämäänsä, koska milläänhän ei ole oikeastaan mitään väliä? Me kaikki kuolemme ja harvaa ihmistä kukaan muistaa tämän kuoleman jälkeen.
Miten pääsisin eroon näistä mahdottoman suurista odotuksistani ja näkisin, että minulla on ihan hyviäkin asioita elämässä ja ne voivat riittää?
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Ap, lue tämä:
http://frankmartela.fi/2011/05/eksistentialistinen-kriisi-yhteys-toisii…
Kiitokset. Tämä oli hyvä teksti. Huomaan, että näen itseni erillisenä muista ihmisistä. Minulla on kavereita ja pidän ihmisistä, jotka tunnen, mutta välillä tunnen syvää inhoa ja halveksuntaa niitä ihmisiä kohtaan, joiden ajattelen tekevän jotain "väärin". Yritän nähdä kaikissa jotain hyvää ja ajatella, että me olemme vain kaikki täällä harjoittelemassa elämistä, mutta sitten mietin, että kaikki ihmiset ovat paskoja ja niissä ei ole mitään hyvää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap....eksistentiaalisen ahdistuksen aiheuttamasta inhosta ja pahoinvoinnista ei pääse ikinä eroon...kun kerran tajuaa oman elämän merkityksettömyyden ja sattumanvaraisuuden on pakko elää ikään kuin elämää tikun nokassa tarkastellen....sisään ei pääse enää koskaan. Tähänkin voi tottua ja sopeutua
Mulla on ollut kausia jolloin myös ajattelen, ettei elämällä ole mitään merkitystä ja ihan sama mitä teen kun ei siitä jää mitään jäljelle sen jälkeen kun kuolen.
Olen nyt oppinut tunnistamaan tän liiallisen kelauksen masennukseksi. Synkät ajatukset ruokkii sitä omaa apatiaa ja oma tekemättömyys ruokkii synkkiä ajatuksia.
Mulle auttaa se, että yritän keskittyä tekemään jotain ja ajatella vähemmän. Ehkä sillä ei ole maailmankaikkeudelle väliä mitä mä oon täällä tehnyt, mut just tällä hetkellä sillä on väliä mulle miten mä voin ja tunnen.
Ehkä jos ei ne opiskelut maistu niin voisit pitää niissä taukoa ja keskittyä työntekoon ja vaikka lähteä johonkin reissuun tai keksiä jotain ihan uutta mikä tuottaa sulle iloa ja nautintoa?
Olet liiaksi keskittynyt itseesi ja omiin tarpeisiisi ja haluihisi. Tutkitusti ihmiset ovat onnellisempia, kun auttavat muita. Se on myös paras tapa jättää jälkensä maailmaan. Hyvä kiertää sukupolvia ja positiivisen jäljen voi jättää keneen tahansa perheenjäsenestä tuntemattomaan. Elämme jatkuvassa muutoksessa, mikä tuottaa väistämättä kärsimystä. Minusta kärsimyksen vähentämiseen pyrkiminen on tarpeeksi merkityksellinen syy elää.
Vierailija kirjoitti:
Olet liiaksi keskittynyt itseesi ja omiin tarpeisiisi ja haluihisi. Tutkitusti ihmiset ovat onnellisempia, kun auttavat muita. Se on myös paras tapa jättää jälkensä maailmaan. Hyvä kiertää sukupolvia ja positiivisen jäljen voi jättää keneen tahansa perheenjäsenestä tuntemattomaan. Elämme jatkuvassa muutoksessa, mikä tuottaa väistämättä kärsimystä. Minusta kärsimyksen vähentämiseen pyrkiminen on tarpeeksi merkityksellinen syy elää.
Tämä on minulle vaikeaa, koska inhoan ihmisiä, jotka tekevät jotain "väärin". Miksi haluaisin tehdä ihmisille hyvää kuin suurin osa ihmisistä on itsekeskeisiä paskoja, jotka eivät vähää välitä kenestäkään? Täydessä bussissa viedään paikka laukulla ja jos siihen haluaa istua, joutuu sitä anomaan. Mielestäni puolitäydessä bussissa laukun ottaminen syliin pitäisi olla automaattinen reaktio. Samoin kuunnellaan jotain paskaa musiikkia kännystä täysillä olettaen, että kaikki muutkin haluavat kuunnella sitä. Ja kaikki tämä vain bussimatkalla töihin.
Ja tiedän olevani itsekin itsekeskeinen mulkero, joka tekee asioita väärin. Yritän rakastaa ihmisiä, mutta se on todella vaikeaa. Minulla taitaa olla vähän enemmänkin päässä vikaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minulla ole mitään ehdotuksia koska mietin hyvin samalla tavalla. Tosin ajattelin jo ala-asteikäisenä ettei minun tarvitse opiskella koska tapan itseni ennen aikuisuutta. Yritin mutten onnistunut tappamaan oikeastaan muuta kuin motivaation mihinkään. Kaikki on turhaa, en halua "keskinkertaista" elämää, prismaa ja cittaria, lähiötä, päiväkotia, tasaista miestä ja tasaista parisuhdetta. En halua istua perjheen kanssa illalla kun telkkarista tulee "Vain elämää". En nauti läheisyydestä kuin äärimmäisen harvojen ihmisten kanssa. Minusta ajatus "lämminhenkisestä" perhe-elämästä on ahdistava.
Mitä nautonnollista on nykyisessä elämässäni? Ei mitään kun tarkemmin mietin. Elämäni on pelkkiä tylsiä velvollisuuksia. Haluaisin lukea, keskustella lukemastani, maailmasta ja ajatuksistani. Haluaisin viilettää vuorilla maisemia ihaillen tai katsella lentokoneen ikkunasta maisemia. Haluaisin istua aurinkoisella kalliolla ja katsella merelle (ehkä jopa pienessä humalassa, hyvä seurakaan ei haittaisi). Minulla ei ole edes kavereita, joiden seurasta nauttisin. Kavereita on mutta lähinnä näen heitä sosiaalisen paineen vuoksi eli pyrin pitämään kulissit kunnossa. Oikeasti elämässäni ei ole tärkeitä ihmisiä ja ihmissuhteeni tuntuvat velvollisuuksilta.
Olen ollut masentunut niin kauan kuin muistan, varmaan 30 vuotta. En usko että tämä muuksi muuttuu. Pitää vain kestää jos ei halua aiheuttaa tuskaa läheisille.
Minulla itseasiassa on jo aiempi kandi toistesta aiheesta. Muutosta ei syntynyt ja sama tahti jatkuu...
ap