Lue keskustelun säännöt.
Eron läpikäyneet, missä vaiheessa eroprosessia paha olo muuttuu hyväksi oloksi?
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Jos olet ilmaissut että haluat parisuhdeterapiaan (ehkä useammankin kerran?), eikä ole uutta kumpaania erohetkellä, niin ei se niin epäreilua ole, ihmisillä on oikeus erota. Minusta keräät sääli-pisteitä käyttämällä eropahis-sanaa väärin.
Hmmm.... Miten niin? Kun minä olin oman exäni mielestä eropahis. Jätin yllättäen ja varoittamatta. Ja uskon, että hän ihan oikeasti ajattelee näin. Hän ei halunnut hyväksyä mun ajatuksia, kun ne oli niin kaukana hänen todellisuudestaan. Sitä yritän tässä hakea. Että moniko niistä, jotka on "yllättäen" jätetty on niitä, jotka on vuosia ignooranneet puolison ajatukset? Jotka omasta mielestään on eläneet onnellisessa suhteessa, eivätkä ole halunneet ymmärtää, että toinen ei elä?
T. Paska jättäjä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Ei jättäjä ole paska, jos on kertonut että on tyytymätön ja ero käynyt mielessä ja ehdottanut keskustelua/ pariterapiaa.
Sellainen jättäjä on paska joka ei kysyttäessäkään ole suostunut kertomaan mikä vaivaa vaan väittänyt poissaolevuutensa syyksi työstressiä/lapsuudenperheen ongelmia tms. Ja sitten pamauttaa yksi päivä että haluaa eron heti ja on miettinyt tätä jo vuosia.
Mutta ymmärrät kai, ettei se jätetty välttämättä kerro koko totuutta? Tai edes välttämättä itse suostu uskomaan, että onhan näistä puhuttu. Mun exälle ero tuli salamana kirkkaalta taivaalta. Vaikka olin puhunut ja kertonut ja ja ja. Silti. Hän edelleen eli omalta näkökannaltaan onnellisessa parisuhteessa ja se loppui hänen mielestään yllättäen mun eroilmoitukseen.
Tämän vuoksi mulla nousee karvat pystyyn näistä "yllätyseroista". Yllätys on niin suhteellista. Jos jotain ei halua hyväksyä tai ymmärtää, niin lopullinen ilmoitus on kaiketi sitten yllätys.
T. Paska jättäjä
Kyllä niitä yllätysjättäjiäkin on. Usein kyse on ihmisistä, jotka ei osaa ollenkasn käsitellä konflikteja ja siksi haluavat pikaeron. Heillä voi olla myös hyvin naiiveja käsityksiä siitä että mitä nopeammin (esim. muutamassa tunnissa) eron tekee, sitä "helpompi" (whaaaaat!) se on.
Äkkijättäminen on henkistä väkivaltaa sekä exää että lapsia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Jos olet ilmaissut että haluat parisuhdeterapiaan (ehkä useammankin kerran?), eikä ole uutta kumpaania erohetkellä, niin ei se niin epäreilua ole, ihmisillä on oikeus erota. Minusta keräät sääli-pisteitä käyttämällä eropahis-sanaa väärin.
Hmmm.... Miten niin? Kun minä olin oman exäni mielestä eropahis. Jätin yllättäen ja varoittamatta. Ja uskon, että hän ihan oikeasti ajattelee näin. Hän ei halunnut hyväksyä mun ajatuksia, kun ne oli niin kaukana hänen todellisuudestaan. Sitä yritän tässä hakea. Että moniko niistä, jotka on "yllättäen" jätetty on niitä, jotka on vuosia ignooranneet puolison ajatukset? Jotka omasta mielestään on eläneet onnellisessa suhteessa, eivätkä ole halunneet ymmärtää, että toinen ei elä?
T. Paska jättäjä
Olitko sanonut avioero-sanan aikaisemmin ääneen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Jos olet ilmaissut että haluat parisuhdeterapiaan (ehkä useammankin kerran?), eikä ole uutta kumpaania erohetkellä, niin ei se niin epäreilua ole, ihmisillä on oikeus erota. Minusta keräät sääli-pisteitä käyttämällä eropahis-sanaa väärin.
Hmmm.... Miten niin? Kun minä olin oman exäni mielestä eropahis. Jätin yllättäen ja varoittamatta. Ja uskon, että hän ihan oikeasti ajattelee näin. Hän ei halunnut hyväksyä mun ajatuksia, kun ne oli niin kaukana hänen todellisuudestaan. Sitä yritän tässä hakea. Että moniko niistä, jotka on "yllättäen" jätetty on niitä, jotka on vuosia ignooranneet puolison ajatukset? Jotka omasta mielestään on eläneet onnellisessa suhteessa, eivätkä ole halunneet ymmärtää, että toinen ei elä?
T. Paska jättäjä
Olitko sanonut avioero-sanan aikaisemmin ääneen?
Tietysti olin. Miten muuten voisi puhua, kuin ääneen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Jos olet ilmaissut että haluat parisuhdeterapiaan (ehkä useammankin kerran?), eikä ole uutta kumpaania erohetkellä, niin ei se niin epäreilua ole, ihmisillä on oikeus erota. Minusta keräät sääli-pisteitä käyttämällä eropahis-sanaa väärin.
Hmmm.... Miten niin? Kun minä olin oman exäni mielestä eropahis. Jätin yllättäen ja varoittamatta. Ja uskon, että hän ihan oikeasti ajattelee näin. Hän ei halunnut hyväksyä mun ajatuksia, kun ne oli niin kaukana hänen todellisuudestaan. Sitä yritän tässä hakea. Että moniko niistä, jotka on "yllättäen" jätetty on niitä, jotka on vuosia ignooranneet puolison ajatukset? Jotka omasta mielestään on eläneet onnellisessa suhteessa, eivätkä ole halunneet ymmärtää, että toinen ei elä?
T. Paska jättäjä
Olitko sanonut avioero-sanan aikaisemmin ääneen?
Tietysti olin. Miten muuten voisi puhua, kuin ääneen?
No sitten se on eri asia.
Usko pois että niitä jotka ei koskaan hiiskahda siitä sanaakaan ennen lähtöpäivää on olemassa. Ja heidän jäljiltään jää pahaa jälkeä. Se on siis myös lapsille vaikea hylkäämiskokemus, kun siihen ei ole voinut mitenkään valmistautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Ei jättäjä ole paska, jos on kertonut että on tyytymätön ja ero käynyt mielessä ja ehdottanut keskustelua/ pariterapiaa.
Sellainen jättäjä on paska joka ei kysyttäessäkään ole suostunut kertomaan mikä vaivaa vaan väittänyt poissaolevuutensa syyksi työstressiä/lapsuudenperheen ongelmia tms. Ja sitten pamauttaa yksi päivä että haluaa eron heti ja on miettinyt tätä jo vuosia.
Mutta ymmärrät kai, ettei se jätetty välttämättä kerro koko totuutta? Tai edes välttämättä itse suostu uskomaan, että onhan näistä puhuttu. Mun exälle ero tuli salamana kirkkaalta taivaalta. Vaikka olin puhunut ja kertonut ja ja ja. Silti. Hän edelleen eli omalta näkökannaltaan onnellisessa parisuhteessa ja se loppui hänen mielestään yllättäen mun eroilmoitukseen.
Tämän vuoksi mulla nousee karvat pystyyn näistä "yllätyseroista". Yllätys on niin suhteellista. Jos jotain ei halua hyväksyä tai ymmärtää, niin lopullinen ilmoitus on kaiketi sitten yllätys.
T. Paska jättäjä
Minä olen nainen ja minun mielestä kaikki oli hyvin. Avioero sanaa ei oltu koskaan sanottu ja niin vaan tuli puskista tämä täydellinen yllätys. Lapsille myös. Meille kaikille tämä on ollut järkyttävä hylkäämiskokemus. Mies sanoi että oli miettinyt asiaa jo vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Ei jättäjä ole paska, jos on kertonut että on tyytymätön ja ero käynyt mielessä ja ehdottanut keskustelua/ pariterapiaa.
Sellainen jättäjä on paska joka ei kysyttäessäkään ole suostunut kertomaan mikä vaivaa vaan väittänyt poissaolevuutensa syyksi työstressiä/lapsuudenperheen ongelmia tms. Ja sitten pamauttaa yksi päivä että haluaa eron heti ja on miettinyt tätä jo vuosia.
Mutta ymmärrät kai, ettei se jätetty välttämättä kerro koko totuutta? Tai edes välttämättä itse suostu uskomaan, että onhan näistä puhuttu. Mun exälle ero tuli salamana kirkkaalta taivaalta. Vaikka olin puhunut ja kertonut ja ja ja. Silti. Hän edelleen eli omalta näkökannaltaan onnellisessa parisuhteessa ja se loppui hänen mielestään yllättäen mun eroilmoitukseen.
Tämän vuoksi mulla nousee karvat pystyyn näistä "yllätyseroista". Yllätys on niin suhteellista. Jos jotain ei halua hyväksyä tai ymmärtää, niin lopullinen ilmoitus on kaiketi sitten yllätys.
T. Paska jättäjä
Minä olen nainen ja minun mielestä kaikki oli hyvin. Avioero sanaa ei oltu koskaan sanottu ja niin vaan tuli puskista tämä täydellinen yllätys. Lapsille myös. Meille kaikille tämä on ollut järkyttävä hylkäämiskokemus. Mies sanoi että oli miettinyt asiaa jo vuosia.
Sama täällä. Kesti vuosia päästä siitä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin jättäjä, ilkeä ja alistava mies kyseessä. Vuosien ajan kerroin pahasta olostani, ei vaikutusta. Lopulta ei ollut vaihtoehtoa. Mies ei myönnä osuuttaan eroon vaan esittää uhria ja marttyyria. Jopa lapsille sanoo että äiti vaan halusi muuttaa pois. Koko kylä pitää minua itsekkäänä perheenrikkojana, ja lasten tuskan takia tämä suru ei tule helpottamaan ikinä. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen se paha jättäjä, joka työsti eroajatusta monta vuotta. Se epäreilu, joka kertoi, ettei ole tyytyväinen. Halusi pariterapiaan, halusi muutosta. Ja sitten oli se jätetty. Jolle ero ei ollut vaihtoehto. Jolla oli kaikki hyvin. Jolla ei ollut ongelmia. Joka eli onnellisessa parisuhteessa. Joka ei nähnyt tarvetta muutokselle.
Niin. Minä sitten työstin ajatusta ja lopulta totesin (paska, epäreilu jättäjä!), että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Ja tämä tuli yllätyksenä! Mitä?! Meillähän on kaikki hyvin.
Mä olin siis eropäätöksen jälkeen tyyni ja rauhallinen. Suuret kipuilut oli jo kipuiltu. Suurimmat epäonnistumisen itkut itketty. Mutta jos prosessin alusta lähtee laskemaan, niin ehkä 3 vuotta kesti päästä tasapainoiseen tilaan. Ja kyllä jättäjäkin voi kokea epäonnistumista! Surua. Menetyksen tuskaa. Sitä ei vaan haluta sallia, koska jonkun täytyy olla se pahis.
Nyt kun eroajatusten alkamisesta on 5 vuotta ja itse erosta 2,5 vuotta, olen onnellinen. Mulla on uusi parisuhde, joka on opettanut paljon menneistä virheistä. Uuden suhteen avulla olen myös armollisesti ymmärtänyt, että ex-liiton epäonnistuminen oli kiveen kirjoitettu jo pitkään.
Jos olet ilmaissut että haluat parisuhdeterapiaan (ehkä useammankin kerran?), eikä ole uutta kumpaania erohetkellä, niin ei se niin epäreilua ole, ihmisillä on oikeus erota. Minusta keräät sääli-pisteitä käyttämällä eropahis-sanaa väärin.
Hmmm.... Miten niin? Kun minä olin oman exäni mielestä eropahis. Jätin yllättäen ja varoittamatta. Ja uskon, että hän ihan oikeasti ajattelee näin. Hän ei halunnut hyväksyä mun ajatuksia, kun ne oli niin kaukana hänen todellisuudestaan. Sitä yritän tässä hakea. Että moniko niistä, jotka on "yllättäen" jätetty on niitä, jotka on vuosia ignooranneet puolison ajatukset? Jotka omasta mielestään on eläneet onnellisessa suhteessa, eivätkä ole halunneet ymmärtää, että toinen ei elä?
T. Paska jättäjä
Se on ihan selvä, että näitä on. Itse käytän eropahis-nimitystä omasta eksästäni. Meillä meni huonosti, mies ilmaisi halun erota, mutta en ollut siihen valmis. Kun edelleen meni huonosti, ja vaikutti siltä, että mies nyt vaan haluaa erota, niin ehdotin hänelle, että erotaan, MUTTA vastaus olikin, että EI, mehän kuulumme yhteen (!). Kuukausi sen jälkeen mies löysi yhtä'äkkiä uuden naisen. Haiskahtaa pahasti siltä, että HÄN halusi olla se, joka lähtee, varsinkin kun tämä uusi nainen tuli kahden viikon päästä mukaan yhteiseen ystäväpiiriime, ja minun olisi pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minusta mies harhautti ja petti minua epärehellisellä tavalla, ja kun en halunnut olla enää tekemisissä, syyllistettiin kovasti siitä, että "ei pysty olemaan ystävä" (ei ollut onneksi lapsia).
Tämä on minun mielestäni eropahis. Ei sitä, jos kumppanin teot ja sanat osoittavat samaan suuntaan, eikä erohetkellä ole uutta kumppania kuviossa. Kuten joku muukin on kirjoittanut, niin kyllä niitä eropahiksia ihan oikeasti on olemassa, ei kumppani ole aina selkeästi ilmaissut halunsa erota, oma kumppani siis jopa kieltäytyi eroehdotuksestani lyhyesti ennen lähtöään (olisinhan minä voinut silti lähteä, mutta luotin hänen sanaan, mikä nyt jälkeenpäin tietenkin harmittaa).
Täälläkin yksi paska yllätysjättäjä. Olin tuonut esille pahaa oloani ja suhteemme haasteita jo vuosia, erostakin oli puhuttu pari vuotta. Kumppani ei nähnyt itsessään mitään vikaa, hänestä suhteemme pääongelma oli se, etten halunnut seksiä riittävästi. Jos haluaisin, hän sanoi, kaikki ongelmat ratkeaisivat. Minun toiveeni siitä, millä voisin haluta enemmän, kaikuivat kuin kuuroille korville.
Lopulta nostin nostin kissan pöydälle ja sanoin että en voi elää enää näin, haluan erota. Kumppani totesi että ok, mutta jos lähdet, lähde sitten nopeasti. Neljä päivää myöhemmin kysyi, enkö jo muuta pois.
Onneksi löysin asunnon ja viikko eroilmoituksesta muutin pois. Ilman yhtään mitään paitsi henkilökohtaiset tavarani. Lasten huollosta oli sentään sovittu tuon viikon aikana.
Rakensin kaiken nollasta ja meni ainakin 6 kk, että olin jotenkin tolpillani enkä enää saanut syyllisyydestä ja yksinäisyydestä johtuvia paniikkikohtauksia. Että sain taas jotenkin nukuttua. Yhteensä pari vuotta, että elämä alkoi taas tuntua jotenkin tasapainoiselta. Nyt erosta seitsemän vuotta ja olen tasapainossa ja onnellinen. Ja silti välillä tunnen syyllisyyttä. Entä jos olisin voinut haluta enemmän? Sietää suhteen toimimattomuutta? Pitää perheen kasassa jollain konstilla?
Minä olen ikuisesti se paska jättäjä, perheen rikkoja, ihminen joka kumppanin sukulaisten mukaan myös vei mennessään kaiken. Exäni, yllätysjätetty, on sädekehä päänsä päällä saanut kaikkien sympatiat. Minulla ei ole oikeutta edes tuoda esille pahaa oloani, itsehän tätä halusin.
Tämä esimerkkinä siitä, että jättäjän osakaan ei ole helppo. Jätetty voi aina sälyttää negatiiviset fiilikset jättäjän niskaan. Jättäjä voi syyttää perheen särkymisestä vain itseään. Ja siitä häntä syyttävät myös kaikki ulkopuoliset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä sekoitetaan kaksi eri keskustelua:
1) Kumppani on selkeästi ja pitkään ilmaissut, että ei ole ole tyytyväinen, pyytänyt pariterapiaan, mutta toinen ei suostu keskustelemaan asiasta, jolloin toinen lopulta ottaa eron. Uutta kumppnia ei ole kuviossa.
2) Kumppani ilmoittaa yhtenä kauniina päivänä, että hän haluaa eron ilman mitään aikaisempia keskusteluja asiasta, ja usein on jo uusi kumppani kuviossa.
Vaihtoehto 1) on ikävä, mutta reilu, ihmisillä on oikeus erota, vaihtoehto 2) on henkistä väkivältaa. Välimuotoja tietenkin on, mutta ikävää, että näitä tapauksia niin huolimatomasti sekoitetaan keskusteluissa. Yllätyserot ovat kyllä ihan oikeastikin olemassa, vaikka kaikki jättäjät eivät ilmeisesti niin halua uskoa.
Vuosia kipuilin huonossa avioliitossa ja myöskin puhuin tilanteesta ettei voi jatkua näin. Mies ei nähnyt elämässä mitään vikaa vaan olin se hullu joka riehuu. Jossain vaiheessa sain mittani täyteen ja ilmoitin erosta. Joka tuli miehelle täysin yllätyksenä ja puun takaa !!?? Olin se kamala sika joka päättää HYVÄN suhteen.
Äiti ja muu lähisuku asettui miehen puolelle kuinka ihan yllättäen eroamaan. Ja vuosia olin heitäkin sylkykuppina pitänyt kun elämä oli surkeaa ja miettinyt mitä pitäisi tehdä.
Erosta on 6 vuotta joista viimeiset kolme on ollut hyvää. Opetti myös kuka on ystävä. Virheitä olen aikaisemmassa elämässä tehnyt, sekin on tullut opeteltua mutta ero on ollut oikea päätös jota en ole hetkeäkään katunut. Ainoastaan sitä miksi en lähtenyt aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos 4v jälkeen voi vielä huonosti, kannattaa mennä terapiaan. Ihmisellä on mahdollisuus käsitellä tunteensa, päästää irti menneestä ja jatkaa eteenpäin. Usein siihen tarvitaan terapeutin apua. On todella typerää heittää vuosia elämästään hukkaan ja roikkua jossain mikä meni ajat sitten. Jokaisella on oma elämä, ei avioliitto voi olla niin kaikennielevä, ettei sen jälkeen ole mitään. Kun ei ketään omisteta edes. Teidän pitää tehdä surutyö. Antaa anteeksi. Nousta omille jaloille. Ymmärrän jos on ollut naimisissa 30v että kestää vuosia, mutta siitäkin pääsee eteenpäin. Mulla on erosta aikaa nyt 4v, ehkä vuoden verran meni siinä erotyössä ja oman elämän uudelleen rakentamisessa. Pieniä häivähdyksiä sen jälkeenkin. Nykyään meillä on exän kanssa uudet elämät, ollaan onnellisia tahoillamme ja välimmekin ovat nykyään hyvät. Ei ole helppoa kohdata kipua, varsinkin jos on tullut hylätyksi. Mutta olette olleet pahasti läheisriippuvaisia alunalkaenkin, jos eron jälkeen loppuelämänne on pelkkää ahdistusta ja masennusta. Siis olette olleet yhdessäkin ihan väärin perustein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4v erosta eikä ole sen jälkeen hyvää oloa näkynyt
Täällä sama. Rakastin miestäni mutta mieheltä loppui rakkaus ja muutti toisen naisen luokse, jätti lapset ja minut. Väsymys ja sen myötä tullut keskivaikea masennus johtivat pitkään sairauslomaan, sitä kautta työpaikan menetykseen ja nyt olen kuntoutustuella. Todellakaan mitään hyvää oloa ei ole koskaan tuon päivän jälkeen tullut eikä todennäköisesti tule. Miehen uudesta onnesta uuden perheen kanssa en pysty mitenkään iloitsemaan, en koskaan.
Se voi hyvin päättyä se hänen uusi onnensa, tilastollisesti jopa todennäköisempää että päättyy.
ja kyllä se elämä sinullekin vielä joskus hymyilee <3
T. saman kokenut
Eli meinaat, että tämä jätetty muuttuisi onnelliseksi, jos exän uusi suhde päättyy?
No ei sinänsä. Jyllä onneen muutakin tarvitaan. Mutta onhan se lohdullista jos päättyy, mitä sitä kieltämään.
Kyllä on omaan onneen vielä pitkämatka niin kauan kun exän onni tai epäonni noin paljon hetkauttaa!
Jos olet ilmaissut että haluat parisuhdeterapiaan (ehkä useammankin kerran?), eikä ole uutta kumpaania erohetkellä, niin ei se niin epäreilua ole, ihmisillä on oikeus erota. Minusta keräät sääli-pisteitä käyttämällä eropahis-sanaa väärin.