Psykoterapeutti Heli Vaaranen: Nuoret muuttavat lapsuudenkodeistaan niin nuorena, että aivot eivät ole ehtineet kehittyä vielä aikuisiin mittoihin

up

20 vuotta täyttävänä samaa mieltä. Ensimmäinen vuosi meni hyvin, kun yliopisto-opiskelujen kanssa oli niin kiire. Nyt tänä syksynä puhkesi ahdistuneisuushäiriö joka vakavasti häiritsee normaalia elämää, psykologi diagnosoi että johtuisi vakavasta turvattomuuden tunteesta. Eiköhän se näin ole. Muuttaisin takaisin kotiin jos opiskelut olisivat yhtään lähempänä.

Hmm. Tästähän taidettiin keskustella jo aiemminkin kuluneella viikolla. Minulle jäi epäselväksi, että mitä silloin tehdään kun Vaasalainen ylioppiaaksi kirjoittanut  19 vuotias nuori  saa opiskelupaikan  lääketieteellisestä tiedekunnasta, kuten Tampereelta, Turusta , tai Helsingistä  ja/tai Kuopiosta.  Miät nuoren on tehtävä? - Odottaa seuraavat 6 vuotta "kypsymistä"? Vaadittava, että vanhemmat muuttavat hänen mukanaan opiskelupaikkakunnalle? Entä jos nuorella on myös muita sisaruksia, kuten vuotta nuoremmat kaksoset? Muuttavatko he myös? Ja odottavat myös? - Entä jos kaikki kolme haluavat opiskella eri-paikoissa?

Minä muutin 18-vuotiaana toiselle paikalle opiskelemaan. Olin tosi yksin, köyhä ja onneton. Asiat olisi  olleet ehkä paremmin, jos lapsuudenkodista olisi saanut kunnon eväät elämään.

Up

Tuo taitaa olla vaan Vaarasen mielipide ellei ole mitään tutkimustuloksia joihin vedota. Ei jatkoon.

Kyllähän ne aivot siitä kehittyy  vaikka asuisi yksin, puolison tai perheen kanssa.

Mitäs kun entisaikaan lähdettiin 14-vuotiaina piiaksi eri puolelle Suomea?

Höpönpöppöä. Minä ja suuri osa ikäisistäni, varsinkin naisista, muutti omilleen 18-vuotiaana. Kotoa pois oli päästävä niin nopeasti kuin mahdollista ja niin kauas kuin  mahdollista. Ja oli pelkästään ihanaa tuo vapaus!

Jos nuori nimenomaan haluaa asua vanhemmillaan, ja näille se on ok, niin mikäs siinä.

No mutta juuri siksi sitä sos suhteiden hoitamista, rahankäyttöä, rahan arvoa, kotitöitä yms pitää opettaa lapsesta lähtien!

25-vuotiaaksi kotona loisiva ei kyllä voi olla psyykkisesti kovin kypsä.

Tottakai aivot kehittyvät pitkälle aikuisuuteen ja sosiaalisuutta tarvitaan, mutta että aikuiset lapset vielä tarvitsisivat kovastikin kasvatusta ja kannattelua? Nyt taitaa kyllä Heli pistellä omiaan, se itse vain vaikuttaa olevan normaalia lapsekkaampi ja tarvitsevampi ihminen, näkeehän sen jutuistakin.

Mä muutin kotoa kuukausi siitä kun täytin 16-v. eri paikkakunnalle opiskelemaan. Ihan hyvin pärjäsin ja tykkäsin asua ja elää itsenäisesti, kotona oli välit vanhempiin aika huonot. Mutta yks kaveri, samassa iässä muutti omilleen ja oli jo alkoholisoitunut kun täytti 18-v, hyvästä perheestä vielä, mutta ei yhtään osannu rajoittaa bilettämistään.

Et sanoisin että on persoonakohtaista, ei pelkkä ikä vielä vaikuta. Mutta myönnetään että toivon että omat lapset asuvat kotona lähemmäs kahtakymppiä, pääsevät helpommalla ja saavat elää huolettomammin nuoruuttaan.

Onneksi olemme kaikki erilaisia ja niin monta kuin meitä on, on myös mielipiteitä. Omalla kohdalla aloin kaipaamaan omaa rauhaa 13-vuotiaana ja siitä eteenpäin laskin kuukausia ja vuosia että pääsisin muuttamaan omilleni. Miksi? Kotona ei ollut hyvä olla. Itsenäistyminen alkoi jo lapsuudenkodissani hyvin varhain. 2 kuukautta täysi-ikäistymisestä pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan. Opintolaina, opintoraha, asumislisä... Näillä mentiin ja kesäisin toimeentulotuella. Hienosti pärjäsin.

Valmistuin unelma-ammattiin, työllistyin jo opiskellessani ja nyt omistan mieheni kanssa (hieman pienituloisempi kuin minä, en ole lompakkoloinen) yli 300 neliöisen omakotitalon isolla pihalla.

Eli en nyt tiedä miten pitäisi suhtautua tuohon "vasta 25-vuotias ei ole enää lapsi" julistukseen.

N21

Vastauksena 3. kysymykseen sanoisin, että riittää, kunhan vanhemmat auttavat käytännönjärjestelyissä ja erityisesti, että ovat välillä läsnä, nuori käy kotonaan ja hänen luonaan käydään. Että luodaan turvaa! Asunnon vuokraamisessa, velvoitteiden ja arjen hoitamisessa ei vain jäisi yksin selviytymään, miettimään miten tehdä. Olisi parempi asua jossain yhteisössä, kuin yksin. Vanhemmat antaisivat edelleen aikaansa, läsnäoloansa vapaapäivinään! Matkavanhemmuutta!

16 v muuttanut, ei niin hyviä kokemuksia, mutta selvisin

Itse muutin heti 18 vuotta täytettyäni ja olen nyt 20. Olen pärjännyt loistavasti ja arvelinkin alaikäisenä että olen tarpeeksi kypsä asumaan omillani. Rakastan asua yksin yksiössäni <3

Eiköhän se oikea poismuuttamisen ikä riipu yksilöstä.

Olisihan sitä voinut asua vanhempien nurkissa neli-viiskymppiseksikin, mutta minua askarruttaa kysymys, kasvattiko poismuutto minusta aikuisen, vai ikä?

Lukitsen oman vastaukseni, noin 25 vuoden iässä olin riittävän kypsä tekemään päätöksiä, jotka koskivat omaa elämääni, vasta kaksi vuotta myöhemmin muutin todella pois vanhempieni nurkista. Ok, opiskeluajat siitä 21 v täyttäneestä asuin osan vuotta omillani. Kasvattiko se minua? No todellakin!

Naapurissa poika asusteli kolmevitoseksi vanhempiensa nurkissa, ja osti kämpän samalta kadulta. Piti huolta vanhemmistaan siinä kuitenkin.

Eihän sitä kukaan kasva aikuiseksi, jollei lähde vanhempiensa luota pois - tai vanhempi muuta pois, kuten yhdellä kaverilla kävi.

Kai se ikä on vaan numeroita ja kypsyys löytyy vain kun kypsennetään tarpeeksi. Tai jotain.

Aivot kehittyy vielä ainakin kolmekymppiseksi saakka. Mitä sitten? Helvetilläkö kukaan oppii ikinä mitään, jos joku muu passaa ja tekee kaiken omasta puolesta.

Ehkä ainoat vaihtoehdot eivät kaikille ole kotona pysyminen tai totaalinen itsenäistyminen välittömästi. Kyllähän vanhemmat voi pitää vielä elämässä osallisena ja ottaa heiltä apua ja tukea vastaan,  vaikka asuisi jo omassa kodissa. Muutin itse 19-vuotiaana omilleni parinkymmenen kilometrin päähän mutta pari ensimmäistä vuotta kävin aika usein kotikotona kylässä ja syömässä ja sain vanhemmilta apua vähän kaikkeen mitä en automaattisesti heti itse osannut. Alussa pidettiin muutenkin tiiviimmin yhteyttä ja kerroin paljon asioitani heille edelleen, vaikka emme asuneet saman katon alla. Pikkuhiljaa ajan kuluessa opin kuitenkin tekemään kaikenlaista ihan itse enkä tarvinnut yhtä paljon tukea tai apua. Ymmärrän kuitenkin, että kaikilla ei ole tällaiseen välimuotoon mahdollisuutta eikä kaikilla ole avuliaita tai osallistuvia vanhempia ja toisia vanhempia ei kiinnosta lapsen asiat tarpeeksi edes silloin, kun he vielä asuvat kotona. Tällainen järjestely on tietysti myös vähän vaikeampi silloin, kun joutuu muuttamaan toiselle puolelle Suomea. Mutta silti on mielestäni ihan ok jutella 19-vuotiaan kanssa vielä paljon puhelimessa, auttaa uuden kodin hankinnoissa mahdollisesti välillä rahallisesti (jos on tarvetta ja jos vanhempi tähän pystyy) ja neuvoa vaikkapa paperiasioissa tai täyttää ne nuoren kanssa yhdessä.

Ei itsenäistymisen tarvitsisi mielestäni olla niin mustavalkoista ja joko-tai, mutta monet  vanhemmat tuntuvat jostain syystä ajattelevan että "kun nyt kerran lähdet niin lähdet sitten kokonaan ja saat sitten pärjätä ihan omillasi ja yksin! Tervetuloa maailmaan olet nyt aikuinen!!" olettaen että tuollainen kova pudotus muka jotenkin tekisi lapsesta automaattisesti vahvan ja pärjäävän. Jos lapsi ei kuitenkaan ole saanut tarpeeksi hyväitä eväitä yksin pärjäämiseen kotona, on aika naiivia olettaa että hän oppisi ne yhtäkkiä tyhjästä. Päinvastoin suurista muutoksista, paineista, yksinäisyydestä ja stressistä voi puhjeta mielenterveysongelmia, väsymystä ja ihan yleisiä vaikeuksia elämänhallinnassa. En oikein arvosta vanhempia, jotka luulevat että vain joku tietty ikä takaa yhtäkkiä valmiudet itsenäisyyteen. Kyllä se vastuu on lapsen itsensä lisäksi myös niillä kasvattajilla, ja se suurin työ tehdään ennen kuin lapsi edes täyttää 18. Ei sinä päivänä kun lapsi pakkaa laatikot ja muuttaa kotoa...

Riippuu pitkälti siitä millaiset eväät nuori on kotoaan saanut. Ja tällä tarkoitan sitä henkistä pääomaa, kykyä ottaa vastuuta, taitoa hallita elämäänsä ja ottaa vanhempien ihmisten ohjeista onkeensa, mutta punnita niitä myös kriittisesti. Hyötyä toki on jos saa myös taloudellista tukea tarvittaessa.

Päivääkään en ole katunut, että muutin aviomieheni kanssa yhteen alle kaksikymppisinä ja avioiduimme 21-v. maksaen itse suurehkot kemumme. Elämä on tuonut mukanaan kaikenlaista vuosien varrella, mutta se on ollut hyvä, opettavainen ja meille sopiva. Kun nyt katsoo tuon ikäisten menoa sitä tavallaan kauhistelee, että ollaanhan me tuolloin oltu ihan kakaroita MUTTA hyvin paljon aikuisempia kuin tuon ikäiset useimmiten nykyään. Se miten asioista on vuosia sitten ajatellut on pysynyt pitkälti samankaltaisena ja se tavallaan kertoo omaa kieltään siitä, että omista lapsuudenkodeista on tähän elämään saatu tukeva perusta, jonka varaan on oman aikuisen elämänsä itsevarmana saanut rakentaa.