En ole kasvanut aikuiseksi enkä varmaan kasvakaan. Muita teiniksi jämähtäneitä?

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin käydä töissä ja saada hyvää palkkaa, mutta ensin pitäisi lähteä opiskelemaan enkä tuskin selviäisi matikan, kemian yms. tunneista

.

Miksi sinun sitten pitäisi opiskella juuri matikkaa ja kemiaa? Vai onko sulla peruskoulukin suorittamatta?

Vierailija kirjoitti:

Minä. Vastailin jo ketjuun "aikuisen naisen söpöys"

Oletko sinä myös nuorekkaan näköinen?

Olen kuulemma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin käydä töissä ja saada hyvää palkkaa, mutta ensin pitäisi lähteä opiskelemaan enkä tuskin selviäisi matikan, kemian yms. tunneista

.

Miksi sinun sitten pitäisi opiskella juuri matikkaa ja kemiaa? Vai onko sulla peruskoulukin suorittamatta?

Olen käynyt peruskoulun ja valmistunut ammattiinkin.

Mäkin luulin ettei enää tarvitse mitään matikkaa, äikkää, kemiaa yms. opiskella, vain sitä alaa mihin olen suuntautumassa, mutta väärässä olin. Siitäkin näkee mun lapsellisuuden. Ihan samoja aineita pitää opiskella mitä peruskoulussakin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka te nerot diagnosoitte kolmenkympin kriisin, kokemus on aina yksilöllinen ja henkilökohtainen. Diagnoosi ei siis auta.

Pointti nyt kuitenkin oli se, että ei ole epänormaalia, kuuluu ihmisen normaaliin henkiseen kehitykseen pohtia noita asioita. Joten kyllä se "diagnoosi" siinä mielessä auttaa, kun tietää ettei ole kyse mistään huolestuttavasta poikkeavuudesta. Ja kuten sanottu, kriisejä tulee yksilöllisesti taustoista ym. riippuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmenkympin kriisi sulla ap on.

Jep, näin minäkin ajattelin välittömästi kun luin aloituksen. Sama homma muilla kommentoijilla, ikäkriisiä pukkaa. Eli ei kannata huolestua, ihan normaaleja olette. Lähes kaikille tulee tuollainen vaihe, eri ihmisillä taustoista ym. johtuen toki eri aikoihin. Tuota se kypsyminen nimenomaan on.

Hellanduudelis, eihän titä oliti voinut itte oivaltaakaan.

Juuri tuollainen holhoava lässytys saa pysymään lapsen roolissa.

Mäkin olen tuntenut itseni aina noh en nyt ehkä ikiteiniksi mutta jotenkin hyvin lapsekkaaksi. Äitini kuolema ollessani 23-vuotias ehkä kuitenkin on kasvattanut mua aikuiseksi jollakin tavalla tässä vajaan parin vuoden aikana. Seurustellut olen 16-vuotiaasta ja töissä ollut 18-vuotiaasta asti, pidin välissä kyllä yhden välivuoden ja nyt olen vuoden opiskellut. Silti olen niin kakara että rakastan keinumista, Walt Disneyn piirrettyja, söpöjä vaatteita, värityskirjoja (aikuisille on onneksi omat nykyään), huvipuistoja joissa pakko käydä joka kesä, enkä tunne itseäni yhtään näin vanhaksi 25-v. Mua myös aina luullaan nuoremmaksi ja bussikuskitkin tarjoaa vielä usein lasten/nuorisolippuja joiden ikäraja on 17 x) Lapsia en ole halunnut koskaan minäkään mutta nyt kävikin sitten niin että tulin vahingossa raskaaksi miehelleni. Ei siinä mitään, olen ollut hyvässä suhteessa viimeiset pari vuotta ja nyt helmikuussa syntyvä vauva tuntuukin yllättävää kyllä parhaalta mitä mulle on koskaan tapahtunut, myös mies odottaa lasta innolla. Uskon oman vauva saannin vielä pakostikin kasvattavan mua, lapsekkuuttani en silti tahdo koskaan menettää :)

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen tuntenut itseni aina noh en nyt ehkä ikiteiniksi mutta jotenkin hyvin lapsekkaaksi. Äitini kuolema ollessani 23-vuotias ehkä kuitenkin on kasvattanut mua aikuiseksi jollakin tavalla tässä vajaan parin vuoden aikana. Seurustellut olen 16-vuotiaasta ja töissä ollut 18-vuotiaasta asti, pidin välissä kyllä yhden välivuoden ja nyt olen vuoden opiskellut. Silti olen niin kakara että rakastan keinumista, Walt Disneyn piirrettyja, söpöjä vaatteita, värityskirjoja (aikuisille on onneksi omat nykyään), huvipuistoja joissa pakko käydä joka kesä, enkä tunne itseäni yhtään näin vanhaksi 25-v. Mua myös aina luullaan nuoremmaksi ja bussikuskitkin tarjoaa vielä usein lasten/nuorisolippuja joiden ikäraja on 17 x) Lapsia en ole halunnut koskaan minäkään mutta nyt kävikin sitten niin että tulin vahingossa raskaaksi miehelleni. Ei siinä mitään, olen ollut hyvässä suhteessa viimeiset pari vuotta ja nyt helmikuussa syntyvä vauva tuntuukin yllättävää kyllä parhaalta mitä mulle on koskaan tapahtunut, myös mies odottaa lasta innolla. Uskon oman vauva saannin vielä pakostikin kasvattavan mua, lapsekkuuttani en silti tahdo koskaan menettää :)

Mielestäni on vähän eri asia pitää "lapsellisista" asioista (miten se edes määritellään, tykkää vauhdista ja mielikuvituksesta?) kuin olla lapsen asemassa ottamatta vastuuta omasta elämästään, onnellisuudestaan ja unelmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen tuntenut itseni aina noh en nyt ehkä ikiteiniksi mutta jotenkin hyvin lapsekkaaksi. Äitini kuolema ollessani 23-vuotias ehkä kuitenkin on kasvattanut mua aikuiseksi jollakin tavalla tässä vajaan parin vuoden aikana. Seurustellut olen 16-vuotiaasta ja töissä ollut 18-vuotiaasta asti, pidin välissä kyllä yhden välivuoden ja nyt olen vuoden opiskellut. Silti olen niin kakara että rakastan keinumista, Walt Disneyn piirrettyja, söpöjä vaatteita, värityskirjoja (aikuisille on onneksi omat nykyään), huvipuistoja joissa pakko käydä joka kesä, enkä tunne itseäni yhtään näin vanhaksi 25-v. Mua myös aina luullaan nuoremmaksi ja bussikuskitkin tarjoaa vielä usein lasten/nuorisolippuja joiden ikäraja on 17 x) Lapsia en ole halunnut koskaan minäkään mutta nyt kävikin sitten niin että tulin vahingossa raskaaksi miehelleni. Ei siinä mitään, olen ollut hyvässä suhteessa viimeiset pari vuotta ja nyt helmikuussa syntyvä vauva tuntuukin yllättävää kyllä parhaalta mitä mulle on koskaan tapahtunut, myös mies odottaa lasta innolla. Uskon oman vauva saannin vielä pakostikin kasvattavan mua, lapsekkuuttani en silti tahdo koskaan menettää :)

Mielestäni on vähän eri asia pitää "lapsellisista" asioista (miten se edes määritellään, tykkää vauhdista ja mielikuvituksesta?) kuin olla lapsen asemassa ottamatta vastuuta omasta elämästään, onnellisuudestaan ja unelmistaan.

Tuo on tosiaan se suurin ongelma luultavasti, että en osaa ottaa vastuuta, en todellakaan edes halua ottaa vastutta, heittäydyn siihen kapinoivan teinin rooliin todella helposti. No sen lisäksi minullakin kiinnostuksenkohteet on lapsekkaita ja yleensä jos satun löytämään samoista asioista kiinnostuneita, ovat he minua helposti 10 vuotta nuorempia, ei varmaan auta asiaa yhtään.

Kiva lukea näitä vastauksia täältä kuitenkin. Ikäkriisi on ihan mahdollinen toki, vielä on kolmeenkymppiin tosin muutama vuosi että aika aikaisin alkoi sitten sekin... Mutta johtuu varmaan tästä aikaisesta rupsahtamisesta sitten, en tosiaan ole söpö ja nuoren näköinen kuten joku täällä ketjussa kyseli :) Eikä se kauheasti auta vaikka miten ajattelisin kyseessä olevan ikäkriisi. Oli normaali asia tai ei, niin tilanteeni vaivaa minua paljonkin.

ap

Mulla ei lapsuudenkodissani ollut tilaa olla "teini", kiltti kun olin niin pyrin vähäisetkin kasvukipuni tukahduttamaan, etten aiheuttaisi lisää hankalauuksia ja huolia. Osittain tästä syystä masennuin ja vetäydyin kuoreeni. 18-vuotiaana muutin omaan asuntoon. Tulevina vuosina heittäydyin kunnon teiniksi, vaikka olinkin jo omillani. Juhlin, olin huonoissa väleissä perheeni kanssa ja elin epäsäännöllistä elämää, vaikka kävinkin töissä. Tein monia asioita (tai jätin tekemättä) vain siksi, että se ärsytti vanhempiani.

Nyt olen 28-vuotias enkä edelleenkään tunne olevani tämän ikäinen... Olen jo enemmän sinut itseni kanssa, masennus vaivaa edelleen, mutta olen sentään päässyt pahimman yli. Roikun yliopisto-opinnoissa, kun en tiedä mitä muutakaan tekisin. Roikun myös huonossa parisuhteessa. Useat vanhat luokkakaverit ovat valmistuneet jo vuosia sitten, ovat "oikeissa töissä", ostavat asuntoja ja perustavat perheitä - itseäni en osaa sellaiseen tilanteesen kuvitellekaan.