Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En ole kasvanut aikuiseksi enkä varmaan kasvakaan. Muita teiniksi jämähtäneitä?
25.10.2016 |
En voisi kuvitellakaan, että olisin ns. vaativissa oikeissa töissä. Olen yliopistossa opiskellut, mutta sinnekin vain ajauduin, työelämää en ole miettinyt opintojen kannalta, vaan opiskelen vähän mitä sattuu ja tutkinto tulee jos tulee. Asunto on aina ollut opiskelija-asunto, en tiedä mitä tehdä sitten kun pitäisi hankkia asunto jotain muuta kautta. Ei seurustelusuhteita, en osaa edes kuvitella että seurustelisin vakavasti saati että joskus menisin naimisiin tai perustaisin perhettä. Harrastukseni ovat lapsellisia, elämässäni ei ole mitään tavoitteellisuutta. Kiukuttelen kuin teini-ikäinen, en tiedä mitä haluaisin tehdä isona mutta kappas kummaa, olen jo lähemmäs 30v kuin 20v. Yhteiskunnan silmissä ja lain edessä ollut jo pitkään aikuinen, peilistäkin alkaa vähitellen katsoa rupsahtanut kurppa ja se vasta oudolta tuntuukin. Minäkö muka aikuinen nainen?! En halua olla enkä koe olevani. Tuntuu että elämä on ohi ennen kuin se ehti edes alkaa.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta: miten yliopistoon ajaudutaan? Tietääkseni sinne ei noin vain tupsahdeta, vaan sisäänpääsyn eteen on tehtävä töitä ja oltava parempi kuin moni muu hakija.
En sanoisi sinua teiniksi jämähtäneeksi sillä perusteella, että et halua lapsia, et ole löytänyt toistaiseksi elämänkumppania, ja että olet ehkä hieman kunnianhimoton tai hukassa oleva. Sinähän pohdit vallan hyvin asioita, mikä mielestäni nimenomaan osoittaa aikuisuutta. Saattaa olla, että sinulla on nyt ehkä joku ikäkriisivaihe meneillään. Mieti, mitä elämältä haluat ja sitten vain menet pienin askelin sitä kohti jatkuvasti.
En panostanut pääsykokeisiin juuri ollenkaan, mutta minulla oli hyvät yo-paperit ja pääsykoepisteet sitten juuri ja juuri riittivät että pääsin sisään ensimmäisellä yrittämällä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hyvä jos en olisi päässyt, mutta niin nyt vain kävi ja tässä sitä ollaan edelleen. Joillekin aloille on helppo päästä (joihinkinhan pääsee jopa suoraan yo-papereilla).
Jaa'a, en vain ole keksinyt yhtään mitään, mitä elämältäni haluaisin! Ehkä nuoruuden ja kauneuden takaisin? Mutta niitä ei voi saada :--)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän sama meininki mulla kuin ap:llä paitsi oon jo 30.
Vierailija kirjoitti:
Täällä yks 5-kymppinen samanmoinen.
Pieni varoituksen sana on paikallaan: jos ei ole tutkintoa, ei niillä vuosia jatkuneilla kivoilla ja avartavilla opinnoilla teekään sitten mitään. Mukavat pätkätyö-hanttihommatkin alkavat tympiä siinä vaiheessa, kun ne vähenevät ja annetaan nuoremmille. Tämä siis oli vain varoitus, ei kehotus tehdä mitään toisin, koska ikuinen teini ei kuuntele viisaampia ;)
Niin, en sitten tiedä onko pilipalisillisalaattimaisteritutkinto yhtään sen parempi kuin pelkkä vastaava kanditutkinto joka minulla jo on ;) Mutta ihan mahdollista toki tuo, että jossain vaiheessa alkaa ikä vaikuttaa jo siihen työnsaantiinkin.
ap
Vähän sama juttu. Masennuksen ja muiden ongelmien takia tuntuu, että on tullut vain oltua viimeiset 5-7 vuotta tekemättä mitään (ja onkin..). Vaikka nykyään oloni on sen verran hyvä, että pystyn tekemään joitakin asioita, niin aina sitä huomaa olevansa vajavainen muihin ihmisiin verrattuna. Tästä sitten seuraa ihan helvetillinen alemmuudentunne, joka aina vähentää haluani lähteä ulos vaikka se tärkeätä olisikin. Kaikki ihmissuhdejutut ja toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen on ihan saatanan vaikeata, jos ilman niitä on ollut useita vuosia.
Itse olen aina ajatellut, että onneksi olen nuori (26v), niin on onneksi aikaa opiskella näitä juttuja koko loppuikä. Toisaalta taas hirvittää kuinka paljon on tullut yritettyä (tietysti suhteutettuna omaan jaksamiseen) ja siitä huolimatta käteen ei ole jäänyt mitään ja jotkin asiat ovat itse asiassa mennyt huonompaan suuntaan. Joitakin vuosia sitten sitä vielä harmitti seurustelemattomuus ja muut sellaiset asiat. Nykyään sellaisten asioiden ajattelu tuntuu ihan turhalta, koska enhän ole edes saanut kavereita siitä huolimatta, että kaikenlaiset sosiaaliset jutut saavat mielialani aina paremmaksi (puhuminen, viestittely jne.).
Oikeasti olen ihan helvetin katkera vanhemmilleni siitä millaiset toimintamallit he ovat opettaneet kotona, mutta en ikinä näytä sitä heille. Nykyisin välimme ovatkin etäiset. Tai no etäisethän ne aina ovat olleet. Vanhempani eivät tunne minua, enkä minä heitä. Niin joo olen mies, jos sillä on jotain merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vähän sama meininki mulla kuin ap:llä paitsi oon jo 30.
En ole sinänsä yllättynyt että kaikki me täällä vaan palstaillaan :) Mitäs sitä muutakaan tekisi. Kohta kylläkin sulkeutuu palsta, sitten varmaan siirryn Youtubeen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kaikkien pitäisi haluta elää vaativasti ja liittyykö se halu millään tavalla käsitteeseen aikuisuus?
Vierailija kirjoitti:
toinen ikinuori kirjoitti:
No kyllä itsekin tässä ihmettelen, että täytän neljän vuoden päästä jo 40vee. En koe kanssa yhtään itseäni noinkin "vanhaksi". Eikä itselläkään ole mitään pitempiä työsuhteita koskaan ollutkaan. Lähinnä lasten kanssa tässä kotona on vuodet hurahtaneet menemään. Ja kun lähempänä 40vee ikää lähden jälleen töitä etsimään, niin en tiedä mitkä mahdollisuudet on töihin ylipäätään päästä.
Miten olet päätynyt lapsia hankkimaan sitten? Itse en voisi kuvitellakaan. Et ainakaan toivottavasti ihan teiniksi itseäsi tunne, jos lapsia kuitenkin olet hankkinut.
ap
Sivusta vastaan tähän:
Ei tällainen mielenlaatu ole mitenkään haitaksi lastenkasvatuksessa, sanoisin jopa päinvastoin. Lasten vuoksi kokee myös velvollisuudeksi ryhdistäytyä enemmän mitä itsensä vuoksi eli ei tästä automaattisesti seuraa piittaamattomuus lasten hyvinvoinnista. AIneellinen puoli ei ole ainakaan kovin kummoisessa roolissa ja kun äiti on tämmöinen, lapsista saattaa tulla samanlaisia ... tai erilaisia, jos ovat tullakseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
toinen ikinuori kirjoitti:
No kyllä itsekin tässä ihmettelen, että täytän neljän vuoden päästä jo 40vee. En koe kanssa yhtään itseäni noinkin "vanhaksi". Eikä itselläkään ole mitään pitempiä työsuhteita koskaan ollutkaan. Lähinnä lasten kanssa tässä kotona on vuodet hurahtaneet menemään. Ja kun lähempänä 40vee ikää lähden jälleen töitä etsimään, niin en tiedä mitkä mahdollisuudet on töihin ylipäätään päästä.
Miten olet päätynyt lapsia hankkimaan sitten? Itse en voisi kuvitellakaan. Et ainakaan toivottavasti ihan teiniksi itseäsi tunne, jos lapsia kuitenkin olet hankkinut.
ap
Sivusta vastaan tähän:
Ei tällainen mielenlaatu ole mitenkään haitaksi lastenkasvatuksessa, sanoisin jopa päinvastoin. Lasten vuoksi kokee myös velvollisuudeksi ryhdistäytyä enemmän mitä itsensä vuoksi eli ei tästä automaattisesti seuraa piittaamattomuus lasten hyvinvoinnista. AIneellinen puoli ei ole ainakaan kovin kummoisessa roolissa ja kun äiti on tämmöinen, lapsista saattaa tulla samanlaisia ... tai erilaisia, jos ovat tullakseen.
Omasta näkökulmastani tuntuu ihan käsittämättömältä että voisi edes päätyä siihen tilanteeseen, että olisi niin vakava parisuhde jossa yhdessä harkittaisiin lasten hankkimista! Saati sitten että hankkisi niitä aivan yksin, ja siihen kai tarvitsee sitten jo rahaakin. Ja vielä niin, että minä olisin se osapuoli joka joutuisi olemaan raskaana ja synnyttämään, nainen kun olen. Kaltaiseni ihminen ei siis mitenkään voisi päätyä hankkimaan lapsia, joten tuo vastaaja on kyllä perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin minä :)
ap
Vierailija kirjoitti:
Vähän sama juttu. Masennuksen ja muiden ongelmien takia tuntuu, että on tullut vain oltua viimeiset 5-7 vuotta tekemättä mitään (ja onkin..). Vaikka nykyään oloni on sen verran hyvä, että pystyn tekemään joitakin asioita, niin aina sitä huomaa olevansa vajavainen muihin ihmisiin verrattuna. Tästä sitten seuraa ihan helvetillinen alemmuudentunne, joka aina vähentää haluani lähteä ulos vaikka se tärkeätä olisikin. Kaikki ihmissuhdejutut ja toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen on ihan saatanan vaikeata, jos ilman niitä on ollut useita vuosia.
Itse olen aina ajatellut, että onneksi olen nuori (26v), niin on onneksi aikaa opiskella näitä juttuja koko loppuikä. Toisaalta taas hirvittää kuinka paljon on tullut yritettyä (tietysti suhteutettuna omaan jaksamiseen) ja siitä huolimatta käteen ei ole jäänyt mitään ja jotkin asiat ovat itse asiassa mennyt huonompaan suuntaan. Joitakin vuosia sitten sitä vielä harmitti seurustelemattomuus ja muut sellaiset asiat. Nykyään sellaisten asioiden ajattelu tuntuu ihan turhalta, koska enhän ole edes saanut kavereita siitä huolimatta, että kaikenlaiset sosiaaliset jutut saavat mielialani aina paremmaksi (puhuminen, viestittely jne.).
Oikeasti olen ihan helvetin katkera vanhemmilleni siitä millaiset toimintamallit he ovat opettaneet kotona, mutta en ikinä näytä sitä heille. Nykyisin välimme ovatkin etäiset. Tai no etäisethän ne aina ovat olleet. Vanhempani eivät tunne minua, enkä minä heitä. Niin joo olen mies, jos sillä on jotain merkitystä.
Itsekin olen kieltämättä välillä ihan helvetin katkera vanhemmilleni ja kovasti haluaisin syyttää heitä tilanteestani. Osittain varmaan voinkin syyttää, en ole mitään ohjausta saanut, joko he luottivat liikaa omaan ongelmanratkaisukykyyni (joka on surkea) tai sitten olivat välinpitämättömiä. Nyt kun kuitenkin ikää on jo kertynyt niin en kai minä enää voi vanhempiani syyttää, johan sitä tähän ikään mennessä olisi pitänyt oppia itse ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Laiska haahuilija minusta on kuitenkin vain tullut...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Vastailin jo ketjuun "aikuisen naisen söpöys"
Oletko sinä myös nuorekkaan näköinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen reippaasti yli nelikymppinen teini.
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympin kriisi sulla ap on.
Jep, näin minäkin ajattelin välittömästi kun luin aloituksen. Sama homma muilla kommentoijilla, ikäkriisiä pukkaa. Eli ei kannata huolestua, ihan normaaleja olette. Lähes kaikille tulee tuollainen vaihe, eri ihmisillä taustoista ym. johtuen toki eri aikoihin. Tuota se kypsyminen nimenomaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympin kriisi sulla ap on.
Jep, näin minäkin ajattelin välittömästi kun luin aloituksen. Sama homma muilla kommentoijilla, ikäkriisiä pukkaa. Eli ei kannata huolestua, ihan normaaleja olette. Lähes kaikille tulee tuollainen vaihe, eri ihmisillä taustoista ym. johtuen toki eri aikoihin. Tuota se kypsyminen nimenomaan on.
No jaa, minulla se alkoi 27-v ja jatkuu vielä 34,5-vuotiaana...yhtä murrosta koko aika, naimisiin, ulkimaille muutto, uudet opinnot..
Vaikka te nerot diagnosoitte kolmenkympin kriisin, kokemus on aina yksilöllinen ja henkilökohtainen. Diagnoosi ei siis auta.
Mä. En ole mitenkään fiksu enkä ole koskaan osannut keskustella maailmanmenosta kuin todella pintapuolisesti ja silloinkin vain parilla lauseella.
En ole ollut töissä vuosiin ja siksi tuntuu, että en edes osaa olla kuten aikuiset. Ei ole samaa vastuuta eikä mikään ole kiinni mun tekemisistä.
No lapset olen tietysti kasvattanut, mutta senkin olisin voinut tehdä paljon paremmin. Kaikkeni olen yrittänyt ja kuvitellut olevani hyvä äiti, mutta totuus on selvästi toinen näin teinien äitinä.
No mutta joka tapauksessa olen pudonnut monesta kelkasta ja sen kyllä huomaa. Olen lapsellinen ja kieriskelen paljon itsekkäissä ongelmissani.
Haluaisin käydä töissä ja saada hyvää palkkaa, mutta ensin pitäisi lähteä opiskelemaan enkä tuskin selviäisi matikan, kemian yms. tunneista.
Tunnen olevani todella iso luuseri, jolla ei ole muuta elämän tarkoitusta kuin hengailla. Noloa näin nelikymppisenä.
Täällä toinen kohta 28-v nainen ja pidän itseäni enemmän teininä kuin nuorena aikuisena. En ikinä aio hankkia lapsia.
Lapset ovat itseasiassa oksettavia. Olen hyvin itsekäs ja elämänkatsomukseni on todella lapsellinen. En ole eläissäni katsonut uutisia saati lukenut esim. sanomalehteä. Tiedän Saara Aallosta ja X Factorista kaiken mutta maailman menosta mulla ei ole hölkkäsen pöläystä tietoa eikä mua edes kiinnosta. Elämässä mua kiinnostaa matkustelu, shoppailu ja tv on mun paras kaveri (sieltäkin katson vain hömppää kuten esim. Kardashianeja). Pidän itsestäni tällaisena enkä voisi kuvitellakkaan olevani toisenlainen.
Minä olen pian 40 -vuotias raha-asiansa sössinyt yh. Olen töissä, mutta en selvästikkään selviä siitäkään kovin hyvin. Olen alemman korkeakoulututkinnon suorittanut alalta jossa työtilanne on onneksi hyvä.
Olen taloudellisesti riippuvainen yhteiskunnasta. Minua kuitenkin ahdistaa oma tilanteeni enkä ole onneksi kiinnostunut kardishtaneista joten taidan olla kuitenkin enemmän aikuinen kuin teini.
Minä olen sellainen henkinen etsijä. Ikuisesti kai, olen 35.
Alue: Aihe vapaa
Täällä yks 5-kymppinen samanmoinen.
Pieni varoituksen sana on paikallaan: jos ei ole tutkintoa, ei niillä vuosia jatkuneilla kivoilla ja avartavilla opinnoilla teekään sitten mitään. Mukavat pätkätyö-hanttihommatkin alkavat tympiä siinä vaiheessa, kun ne vähenevät ja annetaan nuoremmille. Tämä siis oli vain varoitus, ei kehotus tehdä mitään toisin, koska ikuinen teini ei kuuntele viisaampia ;)