Äidin kuolema ovella enkä osaa edes itkeä. On vaan kummallisen rauhallinen olo.
Äiti sairastanut aivosyöpää 1,5 vuotta ja nyt kuolema ovella. En osaa itkeä ja olo kummallisen rauhallinen.
Toki olen tiennyt koko ajan mihin tämä johtaa ja olen realistisesti ajatellut asiaa koko ajan. Olen jopa toivonut äitini kuolemaa jo viimeiset 6kk.
Minussa on varmaan jotain vikaa kun tunnen näin...
Kommentit (19)
Ihan normaali sä olet.
Tuollaisen sairauden jälkeen kuolema tulee lopulta helpotuksena omaisille. Kun alkushokki menee ohi ja tajuat mitä tapahtui, itku tulee ihan varmasti.
Paljon tsemppiä <3
Mun isä sairasti keuhkosyöpää. Tein surutyötä 2 vuotta ja viimeiset kuukaudet toivoin, että saisi jo kuolla. En itkenyt, kun isä kuoli. Olin helpottunut, että tuskat olivat viimein ohi ja pääsi lepoon. En ajatellut koskaan että olisin suhtautunut jotenkin väärin. Tsemppiä sulle!
Vierailija kirjoitti:
Joo. Kukaan ei ole varmaan koskaan ikinä tuntenut mitään vastaavaa. Olet ensimmäinen ihminen maailmassa joka menettää omaisensa pitkäaikaiselle sairaudelle.
Miksi noin ilkeä vastaus? Etkö osaa eläytyä toisen asemaan?
Ei ole. Olet surutyösi tehnyt jo äitisi sairastaessa. Usko minua: helpompaa on äidillesikin kun hän näkee, että olet hyväksynyt asian. Ja muista, jokainen kokee surun eri tavalla ja eri tilanteissakin vielä eri tavalla. Ja saattaa se suru vielä tulla, valmistaudu siihenkin. Voimia.
Kuulostaa tutulta.
Kyllä minä itkin sitten siinä vaiheessa, kun ikävä iski ja se kuoleman lopullisuus jysähti.
Kuolema itsessään oli helpotus, äitin kärsi niin pitkään ja pahoin.
No mulla oli samat fiilikset kun isä oli sairastanut saman ajan, kuoli 2 kk sitten ja vieläkin olen surullinen, nimenomaan surullinen. Tuntuu kuin sydämestä puuttuisi siru. Siitä tekee jotenkin kliinistä mutta kuitenkin surusta tulee sellainen musta mötti rintaan. En itkenyt kun isä sitten lähti... Olo oli vain tyhjä. Nyt parantelen edelleen.
Kun näkee että läheinen kärsii ajatus kuolemasta on lohdullinen.Olisihan se itsekästä toivoa toisen sairastavan pitkään kun ei itse halua luopua.
Olen menettänyt 2 perheenjäsentä yhtäkkisesti ja yhden pitkäaikaiselle sairaudelle. Täytyy sanoa että sairauden aiheuttama kuolema on ollut kaikista helpoin hyväksyä ja siinä oli hyvää se, että sai aikaa itsekin valmistautua. Sitä ei oo tarvinnut puida terapioissa eikä sitä ole tarvinnut vatvoa, että miksi kävi näin. Olen tavallaan "onnellinen" että sain kokea mitä se on, kun rakas ihminen lähtee sairauden kautta, luonnollisesti. Ainoa mikä harmittaa on se etten ehtinyt paikalle kun kuoli. Minusta vaikeinta oli silloin kun sairaus oli pahimmillaan ja tiedettiin että siitä ei enää selviä. Kuoleman jälkeen tuli vain helpotus. Tyhjyys ja suru mutta silti helpotus.
Tsemppiä sulle!
Olen vasta aloittanut matkan väistämätöntä loppua kohden isän takia. Toivottavasti olen luopumisen hetkellä rauhallinen. Voimia sinne! Suru ei ole väärin ikinä.
Mulle isäni kuolema oli helpotus, pitkään kestäneen vaikean sairauden jälkeen. Itku tuli vasta myöhemmin kuoleman ja hautajaisten jälkeen.
Surutyötä olen tehnyt jo vuosia sitten vielä isäni eläessä, kun menetin hänet tuolle sairaudelle. Kuolema vain antoi odottaa kauan, vaikka mitään toivoa ei ollut paremmasta ja sairaus vei isäni vegetatiiviseen tilaan.
Kun näkee, miten toinen kärsii, kuolema on helpotus. Se on normaalia välittämistä, empatiaa. Sinä olet ihan normaali. Itku tulee myöhemmin. Ikävä tulee ja suru tulee. Vielä 2 vuotta isäni kuolemasta purskahdin ykskaks bussissa itkuun. Tuli mieleen, miten isä kantoi minua pikkutyttönä olkapäillään. Se oli hyvä muisto, mutta samalla tuli ikävä.
Minä toivoin ja hartaasti toivoinkin mummoni kuolemaa eli pääsemistä kärsimyksestä. Hän oli terveenä eläväinen, liikkuvainen, nauravainen tarinoidenkertoja, viisas halimummi. Hän itsekin sanoi aikanaan, että "kun saisi pitää muistinsa ja kuolla seisovilta jaloiltaan. Eikä varsinkaan tarvitsisi paskoa vaippoihin ja olla toisten käänneltävänä, ei se ole elämää." Se oli hänelle kauhistus. Loppuvaiheessa hän ei tunnistanut omaisiaan ja ei enää osannut käydä vessassa ja toisten piti syöttää, koska ei muistanut, kuinka lusikkaa pidetään. Kun tiesi, mitä hän itse ajatteli terveenä ollessaan siitä tilasta, niin se oli aika raakaa nähtävää ja tuntui hirveän pahalta mummin puolesta. Alzheimer riisui häneltä hänen persoonansa, halunsa ja tahtonsa, ja kuolema oli helpottava.
Jaksamista sinulle tulevaan. Itkukin tulee aikanaan.
(ykköselle sanoisin, että jos et voi kommentoida asiallisesti, älä kommentoi ollenkaan. Käytöstapoja vähän, kuule.)
Minäkin itkin ensimmäisen kerran vasta, kun pääsin kotiin sairaalasta äidin kuoleman jälkeen. Muutama kyynel vieri sairaalassa, muttei mitään varsinaista itkua. Muutenkin itkin aika vähän. Joskus yritin pakottaa itkua musiikin avulla, koska suru tuppasi juuttumaan kehoon lyijynraskaana ja itku puhdisti oloa.
Ykkönen, ap on normaali kuten huomasitkin, mutta sinä sen sijaan tunnut olevan epänormaali.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Kukaan ei ole varmaan koskaan ikinä tuntenut mitään vastaavaa. Olet ensimmäinen ihminen maailmassa joka menettää omaisensa pitkäaikaiselle sairaudelle.
Sä et näemmä ainakaan ole. Pahoittelen, ettei edes sun äitis rakastanut sua, mahtoi olla surullinen lapsuus. Ei tuo henkinen pahoinvointi kumpua muusta.
Minulla oli saman tapaiset tuntemukset kun äitini oli kuolemaisillaan. Odotin vaan koska äiti pääsee rauhaan ja saa armon. Silti sinä aamuna kun tieto tuli kaikki romahti ja kaikki oli mustaa. Tietenkin. Vaikka siihen kuinka varautuu ja tietää mitä tapahtuu ihan pian, ei siihen oikeasti ole valmis.
En tietenkään tiedä minkälainen olet. Kuoleman jälkeen olin ihan täydessä sumussa vuoden. Vasta nyt alan päästä asian yli, 11 vuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Olet surutyösi tehnyt jo äitisi sairastaessa. Usko minua: helpompaa on äidillesikin kun hän näkee, että olet hyväksynyt asian. Ja muista, jokainen kokee surun eri tavalla ja eri tilanteissakin vielä eri tavalla. Ja saattaa se suru vielä tulla, valmistaudu siihenkin. Voimia.
Minä taas koin (alitajuisesti), että eläviä ei surra vaan kuolleita. Itku ja suru tuli vasta sitten, kun se rakas oli kuolleena siinä edessä. Myös se ikävä läheistä kohtaan konkretisoituu vasta, kun hän on todella kokonaan poissa.
Ap:n kuvaus omasta olostaan tuntui oudon tutulta, vaikka oma äitini kuoli vuosi sitten tapaturmaisesti. Hän kaatui ja sai aivoverenvuodon, jolle ei voinut tehdä mitään. Viikon verran hän oli tajuttomana. Olen jossain kohtaa kirjoittanut muistiin, että olo on kummallisen tyyni ja rauhallinen. En ihan vieläkään ymmärrä sitä. Tosin äiti ei kovin terve tuolloin enää ollut, mutta silti kaikki kävi ennalta arvaamatta.
Musiikki on minullekin ollut keino saada surua ulos, monessa asiassa.
Toi on ihan normaalia. Mun mieheni menehtyi syöpään ja kyllä viimeiset päivät toivoin että hän pääsisi pois, meidän molempien puolesta. Hän oli väsynyt, riutunut ja kivuissa. Itsekin olin aivan loppu koska oli melkoisen rankkaa olla kuolemansairaan rinnalla. Mutta mitään surutyötä en kyllä mielestäni pystynyt tekemään etukäteen. Kyllä se kaikki tuli kuoleman jälkeen ja yhä vielä vajaan kahden vuoden jälkeen suru on melko voimakkaasti läsnä. Ehdit varmasti itkeä vielä monet itkut.
Joo. Kukaan ei ole varmaan koskaan ikinä tuntenut mitään vastaavaa. Olet ensimmäinen ihminen maailmassa joka menettää omaisensa pitkäaikaiselle sairaudelle.