Ottaako riski miehen/suhteen kanssa?

Minä olen 35-vuotias nainen, enkä ottaisi tuota "riskiä" eli en alkaisi seurustelemaan tuon miehen kanssa, vaikka kuinka hänestä pitäisin. Yhteiset tulevaisuuden haaveet on niin tärkeä asia pitkän suhteen onnistumisen kannalta, että ei kannata. Jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei, niin liitto päättyy eroon tai muuttuu katkeraksi. Jos kumpikaan ei ole valmis oman työn ja uran takia muuttamaan uuteen kaupunkiin, niin suhde ei tule pidemmän päälle onnistumaan. Mikään pelkkä vuosien seurustelu ei minulle kelpaisi siis idealla että ei voida koskaan asua yhdessä ja vakiintua kunnolla. 

Puhu miehen kanssa. Kysy miten hän suhtautuu siihen että sinä et halua koskaan ikinä lapsia. Kysy näkeekö hän itsensä onnellisena loppuelämän suhteessa, jossa lapsia ei aiotakaan tehdä vai haaveileeko kuitenkin lapsista? Kysy miten hän näkee teidän asumiskuviot neljän vuoden päästä? Kysy mitä "uhrauksia" hän on valmis tekemään työn, asumisen ja harrastustensa suhteen jotta voisitte vakiintua. Kysy mitä uhrauksia hän odottaa sinulta em asioiden suhteen. Ja kysy että onko miehelle ok elää vuosia etäsuhteessa vai ei. 

Onko mies Auervaara?

Olen itse joutunut miettimään useammankin kerran näiden aidallaistujien kanssa seurustelua. Tilannehan on simppeli, jos toinen ehdottomasti haluaa pian lapsia: kiitos ja näkemiin. Mutta jos toinen "ei halua ainakaan pitkään aikaan ja ehkä ei ollenkaan", "ei tiedä" tai "ehkä haluaa", tilanne  on kimurantimpi. Olisi kiva, jos kaikilla olisi yhtä selvä kanta lapsiasiaan kuin minulla on, mutta se ei ole realistinen toive. Kaikille ei muodostu koskaan vahvaa mielipidettä.

Tällä hetkellä ajattelen asiasta niin, että ero voi tulla myöhemmin mistä tahansa syystä, ja se sattuu joka tapauksessa todella paljon. Kipeätkin tunteet ovat silti vain tunteita, ja aikaisemman kokemuksen perusteella tiedän selviäväni erosta kyllä. Vaikeampi on selvitä jossittelusta. Elämä on tavattoman lyhyt, ja mieluummin en vanhana murehdi, mitä olisin voinut saada.

Meillä, jotka lapsia emme halua, on tavallaan joka tapauksessa pienemmät riskit. Samassa tilanteessa olevvilla, vanhemmaksi haluavilla ihmisillä, etenkin naisilla, on tässä asiassa aikaraja. Meillä on enemmän varaa olla avoimia ja uteliaita: mitäköhän hyvää tästä voi seurata?

Yksi ongelma on se, että moni on valmis valehtelemaan saadakseen edes jotain (edes jonkunlaisen suhteen tms). Itse tapasin vuosia sitten erään miehen, ja tein heti selväksi että haluan tulevaisuudessa lapsen ja sen omakotitalon ja kultaisen noutajan jne, tiedättehän, se tavallinen keskiluokkainen arkinen unelma. Ja että olen valmis alkamaan seurustella vain sellaisen kanssa, joka haluaa suunnilleen samaa (tietysti esim rivitalo käy jos ei ole varaa omakotitaloon jne). No tämä mies sitten sanoi että hänestä tuo tulevaisuus kuulostaa oikein hyvältä ja sellaisessa elämässä itsensä kyllä näkisi jne.. Aloimme seurustella. Meni puoli vuotta ja mies tunnusti valehdelleensa. Että ei oikeasti halua ikinä lapsia eikä ole koskaan halunnut, ja muutenkin haluaa asua yksin aina koska ei sovellu parisuhteessa asumaan yhdessä (että on kokeillut pari kertaa ja aina on lopettanut yhdessä asumisen nopeasti ja on aina kokenut sen hyvin ahdistavaksi). Joo, suhde tietysti päättyi siihen heti. Mutta mietin kovin miksi valehteli minulle noin isoista asioista. Vastaus oli se, että ihastui minuun ja halusi seurustella.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 35-vuotias nainen, enkä ottaisi tuota "riskiä" eli en alkaisi seurustelemaan tuon miehen kanssa, vaikka kuinka hänestä pitäisin. Yhteiset tulevaisuuden haaveet on niin tärkeä asia pitkän suhteen onnistumisen kannalta, että ei kannata. Jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei, niin liitto päättyy eroon tai muuttuu katkeraksi. Jos kumpikaan ei ole valmis oman työn ja uran takia muuttamaan uuteen kaupunkiin, niin suhde ei tule pidemmän päälle onnistumaan. Mikään pelkkä vuosien seurustelu ei minulle kelpaisi siis idealla että ei voida koskaan asua yhdessä ja vakiintua kunnolla. 

Puhu miehen kanssa. Kysy miten hän suhtautuu siihen että sinä et halua koskaan ikinä lapsia. Kysy näkeekö hän itsensä onnellisena loppuelämän suhteessa, jossa lapsia ei aiotakaan tehdä vai haaveileeko kuitenkin lapsista? Kysy miten hän näkee teidän asumiskuviot neljän vuoden päästä? Kysy mitä "uhrauksia" hän on valmis tekemään työn, asumisen ja harrastustensa suhteen jotta voisitte vakiintua. Kysy mitä uhrauksia hän odottaa sinulta em asioiden suhteen. Ja kysy että onko miehelle ok elää vuosia etäsuhteessa vai ei. 

Niin, hän siis ei tiedä, haluaako lapsia, minä tiedän että en. Totta kai jos se olisi hänelle ehdottoman tärkeää, että lapsia saa, niin molemmat näkisimme tilanteen mahdottomuuden. Tällä hetkellä ei halua, mutta ei voi tietää tulevaisuuteen, jos joskus haluaakin. Ihan realistinen kanta siis.

Etäsuhde tällä hetkellä ei ole kummallekaan mikään este, juuri sen vuoksi, kun omat työt ja harrastukset vievät muutenkin niin paljon aikaa arkisin, tästä syystä oikein parisuhde ei mulle ole ollut ajankohtainenkaan. Ei ole ollut aikaa, kun iltaisin tahtoo sitten vaan jo nukkua. Niinpä oli virkistävää tavata mies, joka ei ole kokenut asiaa ongelmana ja ymmärtää tämän. Totta kai olisi helpompaa, jos tämä mies asuisi lähempänä, niin sitten kun molemmilla on aikaa, voisi spontaanimmin tavata. Toistaiseksi sovimme tapaamiset viikonlopuiksi, niinä viikonloppuina kuin kummallakin on vapaata. Mikään muuttaminen tai avoliitto nyt muutenkaan näin lyhyen tuntemisen aikana ei siis ole ajankohtaista, mutta eihän se aivan täysin poissuljettua ole, jos aidosti löytyy se ihminen, kenen kanssa haluaisi loppuelämänsä viettää. 

Mutta voinko koskaan löytää sitä ihmistä, jos aina vaan olen näin varovainen?

ap

hanska kirjoitti:

Olen itse joutunut miettimään useammankin kerran näiden aidallaistujien kanssa seurustelua. Tilannehan on simppeli, jos toinen ehdottomasti haluaa pian lapsia: kiitos ja näkemiin. Mutta jos toinen "ei halua ainakaan pitkään aikaan ja ehkä ei ollenkaan", "ei tiedä" tai "ehkä haluaa", tilanne  on kimurantimpi. Olisi kiva, jos kaikilla olisi yhtä selvä kanta lapsiasiaan kuin minulla on, mutta se ei ole realistinen toive. Kaikille ei muodostu koskaan vahvaa mielipidettä.

Tällä hetkellä ajattelen asiasta niin, että ero voi tulla myöhemmin mistä tahansa syystä, ja se sattuu joka tapauksessa todella paljon. Kipeätkin tunteet ovat silti vain tunteita, ja aikaisemman kokemuksen perusteella tiedän selviäväni erosta kyllä. Vaikeampi on selvitä jossittelusta. Elämä on tavattoman lyhyt, ja mieluummin en vanhana murehdi, mitä olisin voinut saada.

Meillä, jotka lapsia emme halua, on tavallaan joka tapauksessa pienemmät riskit. Samassa tilanteessa olevvilla, vanhemmaksi haluavilla ihmisillä, etenkin naisilla, on tässä asiassa aikaraja. Meillä on enemmän varaa olla avoimia ja uteliaita: mitäköhän hyvää tästä voi seurata?

Tuo on ihan totta, että jos suhde ei ikinä päättyisikään juuri lapsiasiaan, niin se voi päättyä jostain muusta syystä. Mietin myös, että annanko liikaa painoarvoa sille, että hän ehkä joskus saattaa lapsia haluta, kun yhtä hyvin voi olla haluamattakin. Minäkin koen, että minulla on vähemmän menetettävää, jos koitamme vakavampaa seurustelua, häneltä sitä kallista aikaa kuluu mahdollista perheen perustamista ajatellen. En tiedä miksi minusta on tästä silti jotenkin syyllinen olo jo valmiiksi, vaikka itse hän toki on ajankäytöstään vastuussa.

Haluaisin osata ajatella enemmän noin kuten sinä. Heittäytyä ja kokeilla, eipä tarvitsisi jossitella, että mitä hyvää olisin voinut saanut, jos en olisi ollut  niin hiton varovainen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Yksi ongelma on se, että moni on valmis valehtelemaan saadakseen edes jotain (edes jonkunlaisen suhteen tms). Itse tapasin vuosia sitten erään miehen, ja tein heti selväksi että haluan tulevaisuudessa lapsen ja sen omakotitalon ja kultaisen noutajan jne, tiedättehän, se tavallinen keskiluokkainen arkinen unelma. Ja että olen valmis alkamaan seurustella vain sellaisen kanssa, joka haluaa suunnilleen samaa (tietysti esim rivitalo käy jos ei ole varaa omakotitaloon jne). No tämä mies sitten sanoi että hänestä tuo tulevaisuus kuulostaa oikein hyvältä ja sellaisessa elämässä itsensä kyllä näkisi jne.. Aloimme seurustella. Meni puoli vuotta ja mies tunnusti valehdelleensa. Että ei oikeasti halua ikinä lapsia eikä ole koskaan halunnut, ja muutenkin haluaa asua yksin aina koska ei sovellu parisuhteessa asumaan yhdessä (että on kokeillut pari kertaa ja aina on lopettanut yhdessä asumisen nopeasti ja on aina kokenut sen hyvin ahdistavaksi). Joo, suhde tietysti päättyi siihen heti. Mutta mietin kovin miksi valehteli minulle noin isoista asioista. Vastaus oli se, että ihastui minuun ja halusi seurustella.

Huh, kuulostaa kyllä hurjalta ja inhottavalta vedätykseltä. Onneksi et enempää aikaasi häneen tuhlannut.

ap

Tuo lapsiasia teidän on puitava läpi ennen seurustelun aloittamista. Yllä tuli jo hyviä syitä miksi. Mies todennäköisesti haluaa lapsia, mutta ei halua menettää seurustelukokemusta kanssasi sen takia. Sanoisin että päästä mies menemään jos et ehdottomasti halua lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tuo lapsiasia teidän on puitava läpi ennen seurustelun aloittamista. Yllä tuli jo hyviä syitä miksi. Mies todennäköisesti haluaa lapsia, mutta ei halua menettää seurustelukokemusta kanssasi sen takia. Sanoisin että päästä mies menemään jos et ehdottomasti halua lapsia.

mut jos mies on sanonut ettei tiedä vielä niin miten sen asian sitten voi puida läpi? Ja kuinka pitkälle ap on vastuussa asiasta atai miehen irti päästämisestä jos mies ei halua lopettaa? Tai jos mieskin nyt olisi sitä mieltä että ei halua lapsia, niin mitä se periaatteessa muuttaa koska sehän voi alkaa haluta niitä myöhemmin joka tapauksessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi ongelma on se, että moni on valmis valehtelemaan saadakseen edes jotain (edes jonkunlaisen suhteen tms). Itse tapasin vuosia sitten erään miehen, ja tein heti selväksi että haluan tulevaisuudessa lapsen ja sen omakotitalon ja kultaisen noutajan jne, tiedättehän, se tavallinen keskiluokkainen arkinen unelma. Ja että olen valmis alkamaan seurustella vain sellaisen kanssa, joka haluaa suunnilleen samaa (tietysti esim rivitalo käy jos ei ole varaa omakotitaloon jne). No tämä mies sitten sanoi että hänestä tuo tulevaisuus kuulostaa oikein hyvältä ja sellaisessa elämässä itsensä kyllä näkisi jne.. Aloimme seurustella. Meni puoli vuotta ja mies tunnusti valehdelleensa. Että ei oikeasti halua ikinä lapsia eikä ole koskaan halunnut, ja muutenkin haluaa asua yksin aina koska ei sovellu parisuhteessa asumaan yhdessä (että on kokeillut pari kertaa ja aina on lopettanut yhdessä asumisen nopeasti ja on aina kokenut sen hyvin ahdistavaksi). Joo, suhde tietysti päättyi siihen heti. Mutta mietin kovin miksi valehteli minulle noin isoista asioista. Vastaus oli se, että ihastui minuun ja halusi seurustella.

Huh, kuulostaa kyllä hurjalta ja inhottavalta vedätykseltä. Onneksi et enempää aikaasi häneen tuhlannut.

ap

Kiitos juu, tilanne olikin erittäin inhottava. Ja koen nimenomaan tuhlanneeni häneen aikaa, koska se oli pois hyvän parisuhteen löytämiseltä. Mutta toisaalta, tiedän että mies ei ilkeyttään valehdellut vaan jonkunlaisen epävarmuutensa vuoksi tai koska ajatteli, että "asiat ei ole niin justiinsa tarkkoja" ja oletti että minun mieli voi muuttua haaveideni suhteen. En osaa ajatella miehen toimintaa vedätyksenä, vaikka siitä suutuinkin paljon, vaan inhimillisenä heikkoutena, joka ei varmaan ole ihan harvinaista. Että ihastuu niin paljon että on valmis tekemään "epäeettisiä" asioita saadakseen ihastuksensa itselleen. No selvää on, että luottamuskin samalla meni, enkä ikinä olisi voinut enää luottaa yhteenkään tuon miehen sanaan. Halusin vain sinulle sanoa, että kaikki asiat ei välttämättä ole niin kuin ne ääneen sanotaan. Miehen "ehkä" saattaa olla "kyllä" tai "ei", "ehkä vaan on niin helpompi sanoa koska silloin ei tarvitse ääneen ottaa suoraa ja voimakasta kantaa, voi vähän kuin jättää asian ilmaan roikkumaan. Sama koskee lasten teon lisäksi etäsuhdetta, yhdessä asumista jne..  

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin osata ajatella enemmän noin kuten sinä. Heittäytyä ja kokeilla, eipä tarvitsisi jossitella, että mitä hyvää olisin voinut saanut, jos en olisi ollut  niin hiton varovainen.

Ei tällainen ajattelu toki minulle luontaista ole. Onkohan kellekään? Minun tapauksessani tarvittiin yksi raskas eroprosessi ja paljon psykologista työtä. Koen, että minulla on paljon vähemmän hävittävää kuin ennen. En voi menettää mitään, minkä menetyksestä en olisi jo kerran selvinnyt. Se vapauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että päästä mies menemään

Voisiko tämän fraasin haudata jo ö-mappiin? Kenenkään puolesta ei tarvitse erota. Kahden aikuisen suhteessa kumpikin saa tehdä ihan omat päätöksensä sen perusteella, mitä itse haluaa ja mihin on valmis. Jos aloittaja haluaa jatkaa ja kenties syventääkin suhdetta, hänen kuuluu tietenkin sitä tavoitella. Mies tekee samat arviot omalla kohdallaan. Ei hänen puolestaan saa mitään päättää.

Ap et sinä ole vastuussa miehen tulevaisuuden haaveista etkä miehen elämästä tai siitä saako mies haluamansa vai ei. Sinä olet vastuussa siitä, että puhut totuuden omista toiveistasi ja itsestäsi muille ihmisille. Muut päättävät omasta elämästään että haluavatko he ottaa "riskin" kanssasi, sillä parisuhde on aina riski, siinä voi aina pettyä ja menettää.

Mutta kuulostaa siltä, että sinä et oikein tiedä mitä elämältäsi haluat. Millaisen parisuhteen haluat? Millaista elämää haluat elää viiden vuoden päästä? Haaveiletko yhdessä asumisesta? Haaveiletko urasta? Mitkä asiat on sinulle kaikkein tärkeimpiä elämässä? Miksi ylipäätään haluat parisuhteen vai haluatko? Millainen puoliso haluat olla itse? Mistä olet elämässäsi valmis luopumaan, mistä et? Mitä haluat ehdottomasti saavuttaa? Mitä oletat katuvasi kahden kymmenen vuoden päästä? Mitä oikein pelkäät kun pohdit niin kovin "riskiä"?

Vierailija kirjoitti:

Tuo lapsiasia teidän on puitava läpi ennen seurustelun aloittamista. Yllä tuli jo hyviä syitä miksi. Mies todennäköisesti haluaa lapsia, mutta ei halua menettää seurustelukokemusta kanssasi sen takia. Sanoisin että päästä mies menemään jos et ehdottomasti halua lapsia.

Tätä asiaa on tosiaankin puitu nyt tuon seurustelu-keskustelunavauksen jälkeen, toki tiesin hänen kantansa aiemminkin, siinä kuin hänkin minun. Nyt vasta miettinyt mitä se tarkoittaisi jatkon kannalta. Ja olen todellakin miettinyt, onko minun oikein viedä hänen aikaansa löytää joku toinen ihminen, mutta olenko yksin minä siitä asiasta vastuussa vain siksi, että minulla vähemmän menetettävää ajankäytön suhteen? 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi ongelma on se, että moni on valmis valehtelemaan saadakseen edes jotain (edes jonkunlaisen suhteen tms). Itse tapasin vuosia sitten erään miehen, ja tein heti selväksi että haluan tulevaisuudessa lapsen ja sen omakotitalon ja kultaisen noutajan jne, tiedättehän, se tavallinen keskiluokkainen arkinen unelma. Ja että olen valmis alkamaan seurustella vain sellaisen kanssa, joka haluaa suunnilleen samaa (tietysti esim rivitalo käy jos ei ole varaa omakotitaloon jne). No tämä mies sitten sanoi että hänestä tuo tulevaisuus kuulostaa oikein hyvältä ja sellaisessa elämässä itsensä kyllä näkisi jne.. Aloimme seurustella. Meni puoli vuotta ja mies tunnusti valehdelleensa. Että ei oikeasti halua ikinä lapsia eikä ole koskaan halunnut, ja muutenkin haluaa asua yksin aina koska ei sovellu parisuhteessa asumaan yhdessä (että on kokeillut pari kertaa ja aina on lopettanut yhdessä asumisen nopeasti ja on aina kokenut sen hyvin ahdistavaksi). Joo, suhde tietysti päättyi siihen heti. Mutta mietin kovin miksi valehteli minulle noin isoista asioista. Vastaus oli se, että ihastui minuun ja halusi seurustella.

Huh, kuulostaa kyllä hurjalta ja inhottavalta vedätykseltä. Onneksi et enempää aikaasi häneen tuhlannut.

ap

Kiitos juu, tilanne olikin erittäin inhottava. Ja koen nimenomaan tuhlanneeni häneen aikaa, koska se oli pois hyvän parisuhteen löytämiseltä. Mutta toisaalta, tiedän että mies ei ilkeyttään valehdellut vaan jonkunlaisen epävarmuutensa vuoksi tai koska ajatteli, että "asiat ei ole niin justiinsa tarkkoja" ja oletti että minun mieli voi muuttua haaveideni suhteen. En osaa ajatella miehen toimintaa vedätyksenä, vaikka siitä suutuinkin paljon, vaan inhimillisenä heikkoutena, joka ei varmaan ole ihan harvinaista. Että ihastuu niin paljon että on valmis tekemään "epäeettisiä" asioita saadakseen ihastuksensa itselleen. No selvää on, että luottamuskin samalla meni, enkä ikinä olisi voinut enää luottaa yhteenkään tuon miehen sanaan. Halusin vain sinulle sanoa, että kaikki asiat ei välttämättä ole niin kuin ne ääneen sanotaan. Miehen "ehkä" saattaa olla "kyllä" tai "ei", "ehkä vaan on niin helpompi sanoa koska silloin ei tarvitse ääneen ottaa suoraa ja voimakasta kantaa, voi vähän kuin jättää asian ilmaan roikkumaan. Sama koskee lasten teon lisäksi etäsuhdetta, yhdessä asumista jne..  

Aivan, nyt ymmärrän kuinka näet miehen teon. :) Inhimillistähän tuo. Nimenomaan siitä syystä olen halunnutkin olla antamatta mitään toiveita yhteisen lapsen suhteen, ettei hän elättele ajatusta, että mieleni voisi muuttua, jos tarpeeksi aikaa kuluu.

ap

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin osata ajatella enemmän noin kuten sinä. Heittäytyä ja kokeilla, eipä tarvitsisi jossitella, että mitä hyvää olisin voinut saanut, jos en olisi ollut  niin hiton varovainen.

Ei tällainen ajattelu toki minulle luontaista ole. Onkohan kellekään? Minun tapauksessani tarvittiin yksi raskas eroprosessi ja paljon psykologista työtä. Koen, että minulla on paljon vähemmän hävittävää kuin ennen. En voi menettää mitään, minkä menetyksestä en olisi jo kerran selvinnyt. Se vapauttaa.

Minäkin olen eronnut suhteesta, jonka luulin olevan loppuelämän suhde. Ja selvisin siitä ihan hienosti lopulta. Loppujen lopuksi niin hyvin, että olen onnistunut rakentamaan todella hyvän ja onnellisen elämän yksin. Ehkä enemmän kuin mahdollista menetystä (taas), pelkäänkin edes päästää ketään siihen elämääni. Huh huh, en edes oikein tiedä.

ap

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että päästä mies menemään

Voisiko tämän fraasin haudata jo ö-mappiin? Kenenkään puolesta ei tarvitse erota. Kahden aikuisen suhteessa kumpikin saa tehdä ihan omat päätöksensä sen perusteella, mitä itse haluaa ja mihin on valmis. Jos aloittaja haluaa jatkaa ja kenties syventääkin suhdetta, hänen kuuluu tietenkin sitä tavoitella. Mies tekee samat arviot omalla kohdallaan. Ei hänen puolestaan saa mitään päättää.

Helpottavaa kuulla tällaista. :)

ap

Vierailija kirjoitti:

Ap et sinä ole vastuussa miehen tulevaisuuden haaveista etkä miehen elämästä tai siitä saako mies haluamansa vai ei. Sinä olet vastuussa siitä, että puhut totuuden omista toiveistasi ja itsestäsi muille ihmisille. Muut päättävät omasta elämästään että haluavatko he ottaa "riskin" kanssasi, sillä parisuhde on aina riski, siinä voi aina pettyä ja menettää.

Mutta kuulostaa siltä, että sinä et oikein tiedä mitä elämältäsi haluat. Millaisen parisuhteen haluat? Millaista elämää haluat elää viiden vuoden päästä? Haaveiletko yhdessä asumisesta? Haaveiletko urasta? Mitkä asiat on sinulle kaikkein tärkeimpiä elämässä? Miksi ylipäätään haluat parisuhteen vai haluatko? Millainen puoliso haluat olla itse? Mistä olet elämässäsi valmis luopumaan, mistä et? Mitä haluat ehdottomasti saavuttaa? Mitä oletat katuvasi kahden kymmenen vuoden päästä? Mitä oikein pelkäät kun pohdit niin kovin "riskiä"?

Hienoja kysymyksiä. Luulen, että olen rakentanut niin valmiin elämän yksikseni, että pelkään loppujen lopuksi päästää siihen ketään kovin lähelle, näiden muurien sisään. Pelkään asettaa toiveita kenenkään varaan, koska kun olen yksin enkä odota mitään, niin en tule kokemaan pettymyksiä. Mutta entä jos rakastun ja heittäydyn, ja se sitten kaatuukin... Vakuutan itselleni, etten tarvitse ketään, mutta entä jos huomaankin tarvitsevani. Entä jos tarvitsenkin sitten niin paljon, ettei se etäsuhde riitäkään, mihin olen lähtenyt.

Tässä alkaa nyt avautua asiat aivan uudelta kantilta. Ja nyt varsinkaan en tiedä mitä pitäisi tehdä tai ajatella.

ap

Anna mennä vaan. Sano suoraan miehelle että minun kanssa lapsia ei tule, niin sitten sun ei tartte siitä ainakaan kantaa syyllisyyttä. Jossitella voi maailman tappiin etkä koskaan voi seurustella, jotain jossiteltavaa aina löytyy. Mä sanoin aikoinaan yhdelle miesystävälle, etten sitten koskaan halua lapsia ja hän taas oli sitä mieltä että hän haluaa. No alkoi sitten seurustella mun kanssa, koska oli halveksivasti sitä mieltä että "joojoo niinhän sä nyt sanot". Kai se sen sitten lopulta uskoi, mutta ero tuli kyllä aiemmin ja ihan muista syistä =D

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin osata ajatella enemmän noin kuten sinä. Heittäytyä ja kokeilla, eipä tarvitsisi jossitella, että mitä hyvää olisin voinut saanut, jos en olisi ollut  niin hiton varovainen.

Ei tällainen ajattelu toki minulle luontaista ole. Onkohan kellekään? Minun tapauksessani tarvittiin yksi raskas eroprosessi ja paljon psykologista työtä. Koen, että minulla on paljon vähemmän hävittävää kuin ennen. En voi menettää mitään, minkä menetyksestä en olisi jo kerran selvinnyt. Se vapauttaa.

Minäkin olen eronnut suhteesta, jonka luulin olevan loppuelämän suhde. Ja selvisin siitä ihan hienosti lopulta. Loppujen lopuksi niin hyvin, että olen onnistunut rakentamaan todella hyvän ja onnellisen elämän yksin. Ehkä enemmän kuin mahdollista menetystä (taas), pelkäänkin edes päästää ketään siihen elämääni. Huh huh, en edes oikein tiedä.

ap

Ap minulla on vähän sama tausta kuin sinulla. Erosin aikoinaan siitä "loppuelämän suhteesta", koska minua yllättäen petettiin. Sattui ihan kamalasti, mutta selvisin hienosti lopulta, ja rakensin jopa onnellisemman elämän yksin kuin mitä elin siinä suhteessa. Rakensin elämän, jossa selviydyn kaikesta yksin, matkustelin yksin ja nautin omasta rauhasta ja siitä että saan päättää yksin kaikesta ja kaikki kotona on juuri niin kuin itse haluan ja osaan hommat itse. Seurustelin muutamia kertoja, mutta en todellakaan halunnut muuttaa yhteen kenenkään näistä miehistä kanssa, ja suhteet päättyivätkin, koska eivät edenneet yhdessä asumiseen. En ollut valmis luopumaan itsenäisyydestäni enkä ollut valmis laittamaan rakentamaani hyvää elämää alttiiksi sille, että kaikki taas romahtaa. No, sitten tapasin erään miehen, joka kolahti kunnolla. Muutimme yhteen alle vuoden tuntemisen jälkeen, ja tiesin että otan siinä riskin. Mutta halusin ottaa sen riskin, koska en voisi saada mitään oikeasti hienoa, jos en ole valmis ottamaan isoja riskejä. Pelottikin. Olemme edelleen yhdessä ja olen onnellinen että otin sen riskin, sain paljon rikkaamman elämän kuin takertumalla itsenäisyyteeni. Mielestäni sinun kannattaa miettiä mitä ihan oikeasti eniten pelkäät. Älä hyväksy itseltäsi ensimmäistä (helppoa) vastausta tuohon kysymykseen vaan mieti rauhassa.