Sinä, jolla diagnosoitu masennus. Millaisia olivat oireesi?

Netissä on masennustestejä, joilla voi saada käsityksen asiasta.

Väsymys, suunnaton ahdistus, itseinho (suorastaan viha), itsetuhoisuus, eristäytyminen, asioiden aloittamisen vaikeus, valintojen päättäminen on tosi vaikeaa (vaikeuttaa kaupassakäyntiäkin), itkuisuus syystä tuntematon, keskittymisvaikeudet, huolestuneisuus. Jotenkin olo on sellainen, että laahustan pää sumussa päivästä toiseen, ajatukset eivät pysy päässä, vaan karkailevat koko ajan. 

Tällä hetkellä käyn psyk.polilla hoitajien kanssa juttelemassa, vasta aloitin tämän, koska en enää vain jaksanut. Lääkkeitä en käytä, haluan ensin kokeilla muita lääkkeettömiä hoitoja.

Jospa joskus tästä pahasta paranisi..

- Masennusta jo lapsesta saakka, ikää nyt 27

Minkä nimisestä lääkityksestä on ollut apua teille?

Onko kukaan testannut itsellään sitä yhtä tutkimustulosta, että pieni kävelylenkki päivässä toimii yhtä hyvin kuin masennuslääke? Ongelma lienee siinä että on vaikea/mahdoton saada itseään liikkeelle?

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan testannut itsellään sitä yhtä tutkimustulosta, että pieni kävelylenkki päivässä toimii yhtä hyvin kuin masennuslääke? Ongelma lienee siinä että on vaikea/mahdoton saada itseään liikkeelle?

Mulle siitä ei ainakaan ole ollut yhtään mitään hyötyä.

Ensimmäisen vuoden oli ongelmaa saada itseä liikkeelle, mahdotonta oikeastaan. Sitten revin väkisin itseni lenkille ja päätin, että edes korttelin ympäri on käveltävä joka päivä. Nykyään pystyn kävelemään jo pitempiäkin lenkkejä, vaikkapa 5 tai 10 kilometriä. 

Mutta en tosiaan ole huomannut tästä olevan mitään apua. Lähes jokaiseen lenkkiin liittyy edelleen sama ahdistus poistua kotoa (olen ruma, lihava, kävelen hassusti, kaikki vahtaa, saatan liukastua ja kaatua, mitä jos jalkaan alkaa sattua tai väsähdän kesken lenkin jne). Olen siis harrastanut päivittäistä kävelyä nyt jo yli vuoden, ja jokainen kerta tuo lähteminen on yhtä vaikeaa. 

Lenkin aikana mietin jokaista askeltani, näytänkö hassulta, onkohan ryhti suorassa, vahtaako ihmiset ohi ajavissa autoissa jne. Tosi vaikea rentoutua.

Lenkin jälkeen ei varsinaisesti ole mitään hyvää oloa. Lähinnä korkeintaan siitä, että sainpas otettua itseä niskasta kiinni ja käytyä edes kymmenen minuutin lenkin. Mutta pian tuokin "hyvänolontunne" poistuu kehosta ja mielestä.

Voimakas ahdistuneisuus, täysi unettomuus, rytmihäiriöt, mikään ei tuntunut miltään, tulevaisuus "katosi" näköpiiristä, mitään ei odottanut enää, ajantajun katoaminen (päivät olivat pitkiä), ylikierroksilla käyminen, kaikki jotenkin pysähtyi..ei pystynyt rentoutumaan, ei voinut suunnitella enää mitään, itkuisuus, paha olo, itsetuhoiset ajatukset, synkkyys, kaikki oli kuin mustaa...

Tuossapa se koko kauheus näin äkkiä selitettynä. Ennakko-oireina mulla oli aamuyön heräily, uniongelmien paheneminen, epämääräinen paha olo, jatkuva flunssaisuus.

Mun masennus oli siitä erilaista kuin monella muulla, että minä pakenin pahaa oloa touhuamalla. Monet taas lamaantuu. Minä en voinut olla paikoillaan. Niinpä elämäni näytti monesta ihan "normaalilta", sairaslomalla olin pahan unettomuuden vuoksi. En siis nukkunut ollenkaan ilman lääkkeitä. Huolehdin kuitenkin itsestäni, harrastin liikuntaa, kävin kaupassa yms. Vaikka kotona vain itkin, huusin, halusin kuolla. Lenkilläkin itkin. 

Hoitoon hakeuduin heti (ole hoitoalalla ja tajusin tilanteen vakavuuden). Sain unilääkkeet ja terapiaan pääsin heti (yksityiselle, aluksi maksoin itse), en olisi voinut odottaa julkiselle pääsyä. Mielialalääkkeistä kokeilin Cipralexia, joka vain voimisti ahdistustani. Lopetin sen lääkärini kanssa yhteisymmärryksessä. En käyttäyt sen koommin mielialalääkettä, vain iltaisin nukkumiseen lääkettä ja tarv.rauhoittavaa. Terapia oli ja on edelleen pää(n)hoitomuoto. Sairaslomalla olin vain 3,5kk. (virhe!) Olisi pitänyt tajuta vaatia pidempää aikaa toipua. 

Nyt sairastumisesta on 3 vuotta, edelleen käyn terapiassa ja käytän iltaisin nukkumisen tukemiseen lääkettä. Muuten voin jo paremmin, oireet ovat huomattavasti helpottuneet. Elämään on palanneet värit pikkuhiljaa. Edelleen ajoittain ahdistaa, mutta tunnistan mikä ahdistaa ja osaan "purkaa" niitä asioita. 

Elämäni on kaikinpuolin "normaalia", mitä nyt teen osittaista työaikaa (75%). Tekisi mieli välillä huutaa maailmalle, että täysin hyväkuntoisen näköinen ja hyvää elämää eläväkin voi sairastua. Sitä kun ei suurin osa tajua. Omalla kohdallani sairastumisen syy on todella vaikeassa lapsuudessa/nuoruudessa. Sairastuminen oli vääjäämätöntä, mutta sen myötä olen muuttunut todella paljon ja koen että elämäni on parantunut. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja ymmärrän myös toisia paremmin. Toivon, että tulevaisuudessa voin jotenkin auttaa muita sairastuneita. Minä todellakin tiedän mitä sairastaminen on ja miltä se tuntuu. Vertaistukea ei ollut saatavilla kun itse sairastuin, ja se olisi ollut minulle todella tärkeää! Yritin etsiä sitä, mutta en löytänyt. Itse olin sairastuessani 27-vuotias, ja minusta tuntui että olin ihan yksin tässä maailmassa, täysin epäonnistunut ja yhteiskunnasta pudonnut. Että kellekään muulle nuorelle, hyvin elämässä pärjäävälle ei voi käydä näin. Voi kun olisin saanut jonkun kertomaan minulle että kaikesta voi selvitä.

Masennus on infektioperäinen sairaus, kyllä muutoksia pitäisi näkyä MRI-kuvissa, hyperintensiteetteinä valkeassa ja harmaassa aineessa aivoissa. Se on sellaista mitä solunsisäiset mikrobit tyypillisesti aiheuttavat. Kokkihattu päähän, ja 800 € kuukausipalkka arvauskeskuslääkäreille, kuten Venäjällä toimivilla lääkäreillä on, ei täällä asiat toimi sen paremmin. Diagnostiikasta pihistäminen tekee jokaisesta hampaattoman, joka yrittää näitä asioita selvittää. Vaikka en toisaalta oleta, että joku arvauskeskuslääkäri ymmärtäisi MRI-kuvasta paskaakaan.

Niin - eihän se MRI-kuva sinällään kerro mitä asialle pitäisi tehdä, mutta antaa ainakin vinkkejä että jotakin pahaa on tapahtumassa solutasolla aivoissa, kenties antibioottikuuri auttaisi. Tai jotakin pitäisi arvauskeskuksen

lääkärien edes tehdä palkkansa eteen, tai muuten pitäisi heittää heidät ulos toimistoista tuoleineen. En usko että kukaan jää heitä kaipaamaan.

ahdistus, itsetuhoiset ajatukset, jatkuva nukkuminen, ylensyöminen (puoli vuotta masennusdiagnoosin jälkeen tuli syömishäiriödiagnoosi), vahvat pelkotilat, eristäytyminen ym. selvisin lääkityksen (seronil) ja psykoterapian avulla.

Haluaisin vastata sinulle kunnolla, mutta en jaksa, kun ei ole voimia. Tälläistä on masennus.

Vierailija kirjoitti:

ahdistus, itsetuhoiset ajatukset, jatkuva nukkuminen, ylensyöminen (puoli vuotta masennusdiagnoosin jälkeen tuli syömishäiriödiagnoosi), vahvat pelkotilat, eristäytyminen ym. selvisin lääkityksen (seronil) ja psykoterapian avulla.

muistihäiriöt unohtui, vaikutti elämään hyvin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Väsymys, aloitekyvyttömyys, apaattisuus, synkkä mieli, unettomuus, hermostuneisuus ja jännittyneisyys, halu olla yksin ja erakoitua, jokainen päivä tuntuu samanlaiselta harmaalta taipaleelta.

Jatkan vielä tätä omaa viestiäni:

Olin varmaan 17-18 -vuotias, kun oireilin pahasti ensimmäistä kertaa, mutta en silloin hakenut hoitoa. Siitä eteenpäin meni välillä paremmin ja välillä huonommin. 24-vuotiaana oli taas todella huono jakso ja silloinen kouluni jäi kesken. Haudoin itsemurha-ajatuksia ja laiminlöin mm. raha-asiani, koska ajattelin, että mitä väliä kun lähden tästä maailmasta kuitenkin. Kävin kerran lääkärissä, mutta lääkäriksi sattui ulkomaalaistaustainen mies, jonka kanssa oli kommunikointivaikeuksia ja muutenkin menin aivan lukkoon. Oloni parani jossakin vaiheessa vähän, mutta kaikki asiat jäivät käsittelemättä. Yritin paeta niitä ja välillä onnistuin, välillä tuli romahduksia.

Viimeisin todella huono jakso laukesi työttömyyden myötä tänä vuonna. Kävin kuukausi sitten lääkärissä ja onnekseni minulle sattui aivan ihana naislääkäri, joka otti minut vakavasti ja jutteli pitkään. Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja olen nyt kerran käynyt juttelemassa psykiatrisen sh:n kanssa. Lisäksi sain lääkityksen, pienellä annostuksella. Pitkästä aikaa tuntuu, että elämä voittaa ja minusta voi tulla yhteiskuntakelpoinen ihminen. Paljon on vielä tekemistä kutenkin.

Sairastuin masennukseen jo teini-ikäisenä, mutta päädyin hakemaan apua vasta 23-vuotiaana. En pystynyt opiskelemaan muisti- ja keskittymisvaikeuksien takia, kaikki pienetkin velvollisuudet tuntuivat ylivoimaisen raskailta, kouluun meneminen oli yhtä tuskaa, koska en jaksanut kohdata ihmisiä, luennoilta jouduin poistumaan ahdistuksen takia kesken kaiken, mikään ei tuntunut miltään, odotin vaan iltaa, että saisi mennä nukkumaan. En jaksanut tehdä mitään enkä nähdä ketään.

Valitettavasti en ole edelleenkään päässyt masennuksesta yli. 

Olen kateellinen teille, jotka olette tehneet jotain parantumisen eteen.

Olen ollut masentunut enemmän tai vähemmän oikeastaan koko aikuisikäni. 18-vuotiaana yritin itsemurhaa ja silloin söin lääkkeitä ehkä puoli vuotta ja kävin kaksi kertaa lääkärin kanssa juttelemassa. Kaksi kertaa ja sitten lääkäri jäi lomalle ja asia jäi siihen. Olen edelleen vähän katkera tuosta, että miten nuori jätettiin vain yksin selviämään vaikka hetki sitten oli yrittänyt tappaa itsensä.

Entä jos silloin olisi aloitettu kunnon terapia, olisiko nyt kunnossa?

Nyt sitten taas hakeuduin lääkäriin joskus 3-4v sitten ja lääkäri määräsi heti saman tien lääkkeet. En niitä kuitenkaan uskaltanut aloittaa, koska pelotti ne kaikki sivuvaikutukset. Miten niitä kukaan uskaltaa aloittaa jos on masennuksen vuoksi kaikenlaisia pelkoja? Mua pelottaa kaikki.

Nyt olen taas nämä muutamat vuodet vain yrittänyt sinnitellä ja koska masennus on varmaan jo ihan kroonistunut, niin olen alkanut ajatella, että tällainen mä vain olen. Mutta olisi niin  ihanaa käydä terapeutin luona juttelemassa. Se on vain liian ison kynnyksen takana.

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen teille, jotka olette tehneet jotain parantumisen eteen.

Olen ollut masentunut enemmän tai vähemmän oikeastaan koko aikuisikäni. 18-vuotiaana yritin itsemurhaa ja silloin söin lääkkeitä ehkä puoli vuotta ja kävin kaksi kertaa lääkärin kanssa juttelemassa. Kaksi kertaa ja sitten lääkäri jäi lomalle ja asia jäi siihen. Olen edelleen vähän katkera tuosta, että miten nuori jätettiin vain yksin selviämään vaikka hetki sitten oli yrittänyt tappaa itsensä.

Entä jos silloin olisi aloitettu kunnon terapia, olisiko nyt kunnossa?

Nyt sitten taas hakeuduin lääkäriin joskus 3-4v sitten ja lääkäri määräsi heti saman tien lääkkeet. En niitä kuitenkaan uskaltanut aloittaa, koska pelotti ne kaikki sivuvaikutukset. Miten niitä kukaan uskaltaa aloittaa jos on masennuksen vuoksi kaikenlaisia pelkoja? Mua pelottaa kaikki.

Nyt olen taas nämä muutamat vuodet vain yrittänyt sinnitellä ja koska masennus on varmaan jo ihan kroonistunut, niin olen alkanut ajatella, että tällainen mä vain olen. Mutta olisi niin  ihanaa käydä terapeutin luona juttelemassa. Se on vain liian ison kynnyksen takana.

Minuakin pelottaa lääkkeiden aloittaminen ja mahdolliset sivuvaikutukset. Siksi olen lykännyt aloitusta jo yli vuoden. 

Mitä sanot, aloitetaanko yhdessä lääkitys? Olen muutenkin miettinyt, että nyt on pakko antaa lääkkeille mahdollisuus, kun muukaan ei näytä tepsivän. 

Minkä niminen lääkitys sinulla on?

Kuka hitto täällä alapeukuttaa?

Juuri mietin samaa, kuka kehtaa alapeukuttaa kaikkia kommentteja? >:(

Vierailija kirjoitti:

Minua masensi. Kerroin sen psykiatrilleni ja sain Klotriptyliä.

Yritin itsemurhaa.

Kuuluuko masennukseen mökkiintyminen ja vastavuoroisuuden puute? Ystäväni haluaa aina että minä matkustan sinne ja hän ei halua koskaan matkustaa minun luo. Kun vierailen hänen luonaan niin hän ei halua lähteä kotoa minnekään. Ei leffaan, ei teatteriin, ei kävelylle, ei konserttiin. Hokee vaan samoja asioita mitkä ovat tapahtuneet ajat sitten. En enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Tätä on jatkunut vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan testannut itsellään sitä yhtä tutkimustulosta, että pieni kävelylenkki päivässä toimii yhtä hyvin kuin masennuslääke? Ongelma lienee siinä että on vaikea/mahdoton saada itseään liikkeelle?

Mulla oli masennuksen lisäksi sekalaista itsetuhoista/syömishäiriöistä oireilua. Harrastin paljonkin pitkiä kävelylenkkejä, mutta pois se, että se olisi ollut jotenkin hauskaa tai piristävää. Pikemminkin tein sitä rankaistakseni itseäni tai polttaakseni kaloreita. Jälkeenpäin olin toki tyytyväinen, sitä tyytyväisempi mitä pahemmalta tuntui, mutta pitemmän päälle se iloton liikkuminen kiskoi minua vain syvemmälle masennukseen. 

Minun kokemukseni on ollut tällainen, muilla on tämä toki voinut olla aivan toisin.