Minulla on maailman ihanimmat lapset ja ihmettelen, miksi monet tutut vain valittavat omistaan.

Joo, en minä ainakaan valita koskaan lapsistani kuin korkeintaan leikilläni. Mulla on maailman parhaat lapset, poikien (7v.) kaverit on kyllä kaikki ärsyttäviä tavalla tai toisella, ja suurimman osan vanhemmatkin, joten ei mikään ihme jos jotkut valittaa :) Tyttären kaverit on ihan ok, ala-asteella oli ärsyttäviäkin kavereita.

Kai kaikilla on mielestään maailman ihanimmat lapset.

Suomessa tämä kel onni on, se onnen kätkeköön -kulttuuri koskee myös lapsiperheitä. Vauvaperheen äiti joka sanoo nukkuvansa hyvin on omahyväinen, taaperon vanhempi jonka mielestä lapsen kanssa on kiva käydä kaupassa on elvistelijä, ja auta armias jos erehdyt ääneen iloitsemaan jostain lapsesi oppimasta taidosta niin heti tulee joku "kyllä mun serkun Pekka-Kerttulikin oppi luistelemaan jo kolmevuotiaana mut sit sillä olikin lukihäiriö koulussa ja ja ja..." tai "ei meidän Anne-Johanneksessa kyllä ole mitään vikaa vaikka se nyt ei osaakaan virkata, Anne-Johannes keskittyy tärkeämpiin juttuihin".

Niin, kulttuuri on sellainen että valittamista pidetään normaalina tapana keskustella lapsiperhearjesta. Mikä on aika ikävää, koska itse koen että mulla ne valitettavat asiat saa joskus lisää palstatilaa omassa mielenmaisemassa, ja jos puhuu vain haasteista, hankaluuksista ja puutteista, niin kohta ei muuta näekään. Toisaalta joskus vertaistuki on paikallaan ja tekee pirun hyvää sanoa että jokin asia on nyt ihan hirveää, mutta jos siihen sitten vastapainoksi sanoisi sitä hyvääkin, huokaisisi lopuksi että vaikka se Kaisa-Antero onkin niin haastava tässä läksyntekoasiassa, niin on sen kanssa kyllä ihanan fiksuja keskusteluja ja vitsin kun meillä oli koko perheenä kivaa viikonloppuna kun käytiin retkeilemässä, miten paljon iloa Kaisa-Antero tuokaan elämään!

Vierailija kirjoitti:

Miksei voi arvostaa omaa lastaan vioista huolimatta?

Eivätkö ap:n tutu sitten arvosta? Jos puhun ystävälleni jostain lapsiini liittyvästä ongelmata, niin tarkoittaako tämä etten arvosta ja kenties rakasta lapsiani?

Minulla myös on maailman parhaat lapset, olen heistä erittäin onnellinen. Heillä kuitenkin on omat puutteensa ja vaikeutensa. Olen niistä ystävillenikin jutellut. Miten voi olla että 14 v fiksu poika ei opi siivoamaan huonettaan. Apua ja esimerkkiä yms. on annettu vuosikaudet. Aina yhtä vaikeaa. Kun kuopus opetteli lukemaan niin kyllä oli vaikeaa. Hänellä on siis lukivaikeus. Ei paljon lämmitä ajatella että "on koko elämä aikaa opetella" .

Ollaan lasten kanssa monesti juteltu että täydellinen ei tavitse olla eikä kukaan ole. Jokaisella meistä on ne huonommat, hankalat tai harjoiteltavat osa-alueet. Näillä ei ole vaikutusta ihmisen ihanuuteen tai meidän väliseen rakkauteen.

Vaikka lapsesta löytyy "vikojakin" ei se tarkoita, ettei heihin olisi tyytyväinen jaheitä arvostaisi. Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan,ei myöskään lasta.

"Miksei voi arvostaa omaa lasta vioistaan huolimatta"

Se, että puhun mahdollisesti huolissani jostain lapseeni liittyvästä asiasta ei todellakaan tarkoita etten arvostaisi tai rakastaisi häntä vaan sitä, että nimenomaan rakastan ja olen huolesta sekaisin ja tahdon asiaa purkaa jollekkin koska lapselle nyt ei tietenkään voi. Ei se ole valittamista vaan tuen hakemista.

Siis valittaako ne sun ystävät lapsensa ylipainosta ja oppimisvaikeuksista suoraan sille lapselleen vai sulle? Eikä oppimisvaikeuksissa kyllä pitäisi ajatella että "no eipä tuossa mitään, aikaa on koko elämä" vaan nimenomaan puuttua mahdollisimman aikaisin ja hakea tukea siihen oppimiseen. Esim. lukeminen ja laskeminen nyt kun on niin perustaitoja kuin olla voi joten on ne syytä oppia. Mistä kuvittelet etteivät ystäväsi arvostaisi ja rakastaisi lapsiaan?

Vierailija kirjoitti:

Suomessa tämä kel onni on, se onnen kätkeköön -kulttuuri koskee myös lapsiperheitä. Vauvaperheen äiti joka sanoo nukkuvansa hyvin on omahyväinen, taaperon vanhempi jonka mielestä lapsen kanssa on kiva käydä kaupassa on elvistelijä, ja auta armias jos erehdyt ääneen iloitsemaan jostain lapsesi oppimasta taidosta niin heti tulee joku "kyllä mun serkun Pekka-Kerttulikin oppi luistelemaan jo kolmevuotiaana mut sit sillä olikin lukihäiriö koulussa ja ja ja..." tai "ei meidän Anne-Johanneksessa kyllä ole mitään vikaa vaikka se nyt ei osaakaan virkata, Anne-Johannes keskittyy tärkeämpiin juttuihin".

Tämä ärsytti ainakin itseäni usein. Jos joku kysyi esim. miten on raskaus sujunut, ja siihen vastasi rehellisesti, niin alkoi tulla niitä ootappa ku -vastauksia. Jos taas valitti jostain, niin heti sai vertaistukea.

Olen huomannut tämän myös Facebookin päivityksissä. Jos joku kommentoi sinne jotain positiivista ja iloista omista lapsistaan, niin kommenttejen määrä on vaatimaton. Jos taas joku äiti kirjoittaa jotain negatiivista, niin siellä on lauma muita äitejä kommentoimassa kuinka on niin tuttua ja ai että kun ymmärrän sinua.

En tiedä voiko se sitten johtua juuri tuosta kenellä onni on, se onnen kätkeköön -jutusta. Itse huomasin, että lakkasin vastaamasta rehellisesti kysymyskiin. Jos sanoit, että lapsen kanssa on kiva leikkiä puistossa tai lapsen kanssa on älyttömän mukava touhuta ja kokkailla, matkustaa, käydä ulkona syömässä tai siellä kaupassa, niin heti näki jo toisesta, ettei se usko koko juttua. Jos taas sanoi, että lapseni ei vielä ole oppinut sitä tai tätä, niin johan alkoi omalla lapsella lesottaminen.

En tiedä miksi kaikki ajattelevat, että äidit saisivat vaan sättiä lapsiaan, jotta vertaistukea heruisi. Kaikillahan meillä on erilaiset lapset, joten he myös kehittyvät omaan tahtiin. Onnetonta on kyllä, että vain negatiivisista asioista löytyy tarttumapintaa, joihin muutkin voivat samastua.

Vierailija kirjoitti:

Kai kaikilla on mielestään maailman ihanimmat lapset.

Ei tosiaankaan ole. Muistan omasta lapsuudesta, jolloin pohjalaiskylässä oli tyylinä arvostella niin omat kuin toistenkin lapset. Jonkun pennut kävi omenavarkaissa ja sen jälkeen niistä puhuttiin kuin rosvosakista. Minulle äiti sanoi, että naapurin tytöllä on aina niin hyvät käytöstavat ja hymyä riittää, miksen minä voi olla samanlainen. No miksen voinut, olisiko johtunut ujosta luonteesta, jota pohjalaiset halveksivat. Minua myös haukuttiin liikuntanumeroiden vuoksi ja ihailtiin ääneen niitä, jotka osasivat juosta lujaa, voittivat hiihtokisat tai mainittiin lehtien sivuilla mitalit kaulassa mistä tahansa urheilusta. Minä luulin pitkään olleeni ainoa, joka ei kelvannut vanhemmilleen. Myöhemmin selvisi, että muissakin taloissa lytättiin lapsia vertaamalla muihin. Ulospäin kyllä kehuttiin, että meidän Maija se osaa leipoa leivätkin itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa tämä kel onni on, se onnen kätkeköön -kulttuuri koskee myös lapsiperheitä. Vauvaperheen äiti joka sanoo nukkuvansa hyvin on omahyväinen, taaperon vanhempi jonka mielestä lapsen kanssa on kiva käydä kaupassa on elvistelijä, ja auta armias jos erehdyt ääneen iloitsemaan jostain lapsesi oppimasta taidosta niin heti tulee joku "kyllä mun serkun Pekka-Kerttulikin oppi luistelemaan jo kolmevuotiaana mut sit sillä olikin lukihäiriö koulussa ja ja ja..." tai "ei meidän Anne-Johanneksessa kyllä ole mitään vikaa vaikka se nyt ei osaakaan virkata, Anne-Johannes keskittyy tärkeämpiin juttuihin".

Tämä ärsytti ainakin itseäni usein. Jos joku kysyi esim. miten on raskaus sujunut, ja siihen vastasi rehellisesti, niin alkoi tulla niitä ootappa ku -vastauksia. Jos taas valitti jostain, niin heti sai vertaistukea.

Olen huomannut tämän myös Facebookin päivityksissä. Jos joku kommentoi sinne jotain positiivista ja iloista omista lapsistaan, niin kommenttejen määrä on vaatimaton. Jos taas joku äiti kirjoittaa jotain negatiivista, niin siellä on lauma muita äitejä kommentoimassa kuinka on niin tuttua ja ai että kun ymmärrän sinua.

En tiedä voiko se sitten johtua juuri tuosta kenellä onni on, se onnen kätkeköön -jutusta. Itse huomasin, että lakkasin vastaamasta rehellisesti kysymyskiin. Jos sanoit, että lapsen kanssa on kiva leikkiä puistossa tai lapsen kanssa on älyttömän mukava touhuta ja kokkailla, matkustaa, käydä ulkona syömässä tai siellä kaupassa, niin heti näki jo toisesta, ettei se usko koko juttua. Jos taas sanoi, että lapseni ei vielä ole oppinut sitä tai tätä, niin johan alkoi omalla lapsella lesottaminen.

En tiedä miksi kaikki ajattelevat, että äidit saisivat vaan sättiä lapsiaan, jotta vertaistukea heruisi. Kaikillahan meillä on erilaiset lapset, joten he myös kehittyvät omaan tahtiin. Onnetonta on kyllä, että vain negatiivisista asioista löytyy tarttumapintaa, joihin muutkin voivat samastua.

Nimenomaan, täsmälleen samaa mieltä. Jos hehkutat, miten ihanasti lapsi osaa asioita ja on hyvä tyyppi, aina löytyy joku, joka kysyy, jokos se oppi kuivaksi tai joko matikka alkaa sujua. Tai sitten fb:ssä jätetään kokonaan kommentoimatta tai tykkäämättä, mutta kertoo jostain ongelmasta, jo alkaa neuvoja tulla ja voimia toivotellaan.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa tämä kel onni on, se onnen kätkeköön -kulttuuri koskee myös lapsiperheitä. Vauvaperheen äiti joka sanoo nukkuvansa hyvin on omahyväinen, taaperon vanhempi jonka mielestä lapsen kanssa on kiva käydä kaupassa on elvistelijä, ja auta armias jos erehdyt ääneen iloitsemaan jostain lapsesi oppimasta taidosta niin heti tulee joku "kyllä mun serkun Pekka-Kerttulikin oppi luistelemaan jo kolmevuotiaana mut sit sillä olikin lukihäiriö koulussa ja ja ja..." tai "ei meidän Anne-Johanneksessa kyllä ole mitään vikaa vaikka se nyt ei osaakaan virkata, Anne-Johannes keskittyy tärkeämpiin juttuihin".

Niin, kulttuuri on sellainen että valittamista pidetään normaalina tapana keskustella lapsiperhearjesta. Mikä on aika ikävää, koska itse koen että mulla ne valitettavat asiat saa joskus lisää palstatilaa omassa mielenmaisemassa, ja jos puhuu vain haasteista, hankaluuksista ja puutteista, niin kohta ei muuta näekään. Toisaalta joskus vertaistuki on paikallaan ja tekee pirun hyvää sanoa että jokin asia on nyt ihan hirveää, mutta jos siihen sitten vastapainoksi sanoisi sitä hyvääkin, huokaisisi lopuksi että vaikka se Kaisa-Antero onkin niin haastava tässä läksyntekoasiassa, niin on sen kanssa kyllä ihanan fiksuja keskusteluja ja vitsin kun meillä oli koko perheenä kivaa viikonloppuna kun käytiin retkeilemässä, miten paljon iloa Kaisa-Antero tuokaan elämään!

Kyllä. Pitäisi pystyä ikävistäkin asioista puhumaan siinä hetkessä ilman että leimataan moniongelmaiseksi.

Kaikenlaisia pikkuvirheitä pidetäänkin lapsissa pahana ja on lupa kauhistella, miten huonosti kauppareissut sujuvat 2-vuotiaan, kirkuvan tenavan kanssa. Sitten kun se lapsi on oikeasti rajaton tai osaamaton, ongelmista pitääkin vaieta. Sitten ei kuorossa huudeta, että niin meilläkin, eikö olekin hirveää. Monella tavalla se vammainen lapsi voi olla rakkaampi ja läheisemmäksi koettu kuin vammaton lapsi. Hänestä on kuitenkin yleisesti lupa puhua tuttujen kanssa vain hyviä asioita. Jos vastoinkäymisiä on koettu, ne eivät voi johtua lapsesta itsestään. Mikä taas on outoa, koska naapurinpojan raivokohtaus kaupassa on lupa puida siten, että onpa sen lapsen kanssa välillä hankala toimia, kun se on niin junttura luonne. Vammaisen lapsen kohdalla sen pitää aina olla tilanne, joka on mahdoton, tai kaikki pitävät vanhempaa sydämettömänä ja kylmänä.

Lapsiperhe-elämä vaikuttaa nykyään kamalammalta kuin aiemmin. Ehkä se on lupa valittaa. On tullut näitä paskaäiti-blogeja (kattokaa miten huono oon ja miten kamalaa on!).

Minullakin on maailman ihanimmat lapset ja olen heistä onnellinen. En yleensä ääneen, sillä onhan se vähän kehumista :)