Miten antaa äidille anteeksi?
Äitini on aina ollut hyvin kärkäs ja omalaatuinen ihminen, jonka sanomiset ovat satuttaneet lapsesta asti. Äitini on aina vaatinut minulta paljon (vaikka olen elänyt ns. hyvää elämää opiskellen ja töitä tehden, ei se ole riittänyt). Tähän asti olen pystynyt antamaan anteeksi (en kuitenkaan unohtamaan) pahat sanat, mutta nyt tilanne on toinen.
Muutama kuukausi sitten äitini ylitti itsensä syyttämällä minua avioerostani (mieheni petti pitkään selkäni takana ja sitten lähti). Tämän lisäksi äitini nosti samalla esille vanhan nuoruudentraumani. Ensimmäinen poikaystäväni raiskasi minut ollessani alaikäinen. Kerroin raiskauksesta nuorena äidilleni heti tapahtuneen jälkeen, mutta hän jätti minut yksin asian kanssa enkä saanut apua. Äitini kokee raiskauksen olevan omaa syytäni, koska seurustelin tuon pojan kanssa. "Olin niin pettynyt, kun aloit seurustelemaan alaikäisenä", hän muun muassa totesi. Tuon äidin avautumisen jälkeen emme ole olleet tekemisissä minun tahdostani. Äiti ei ymmärrä, miksen pidä yhteyttä eikä hän koe sanoneensa minulle mitään väärää. "Minähän vain olen rehellinen".
Ylireagoinko? Miten tällaisista kommenteista pääsee yli, kun kyseessä on oma äiti? Muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (21)
Et tosiaan ylireagoi. Joskus on vain parempi ottaa etäisyyttä vaikka olisi kyseessä oma äitikin.
Ja ikävä kyllä vaikea on päästä yli, suhtaudun ihmisiin aina epäluuloisesti. T2.
Normiarkeen ei vaikuta. Joskus edelleen itken äidin puheiden takia, äiti syyttänyt kaikista eroista minua. Tyypillistä häiriintyneille.
Et todellakaan ylireagoi. Suosittelen tämän kirjan lukemista: http://www.hs.fi/elama/a1408507779244
Jep. Laiha "sopu" ja runsaasti välimatkaa tuollaisille "kyllä Siperia opettaa" -ihmisille.
Miten toimitte tilanteissa, jossa toinen vanhemmistanne on tuollainen mutta saman katon alla asuva toinen vanhempi on ok ja haluaisitte tavata häntä?
Mä en olis enää missään yhteydessä moiseen hirviöön. Älä pidä mitään yhtyttä. Älä vastaa yhteydenottoihin tai mihinkään. Äitisi nyt ulos kokonaan elämästäsi. Vaikka alussa tuntuu ehkä pahalta, niin tulet ennen pitkään huomaamaan, että voit paremmin eikä ketään ole lyttäämässä itsetuntoasi maanrakoon.
Minä oon katkaissut välit narsistiäitiini. Se tuntuu IHANALTA. En enää tunne syyllisyyttä. Voin hyvin ja olen onnellinen. Suurimman osan ajasta en edes muista koko eukon olemassaoloa. 40 vuotta ehti tehdä tuhojaan mutta loppuelämä on minun. Vaati kyllä vuosien työn että pystyin katkaisemaan napanuoran. Muuta kautta kuulen äidin elämästä. Hänellä on ihailijahovinsa eikä oikeasti edes kaipaa minua tai mun lapsia.
Kannattaa yrittää antaa anteeksi, vaikka se on vaikeaa. Viha syö ihmistä. Mutta se anteeksi antaminen ei tarkoita sitä, että pitäisi sietää tuollaista kohtelua. Eli täytyy myös suojella itseään.
Minun äitini on myös tuollainen. Hän on ihan seko, mm. naureskelee minulle tuttujensa kanssa, jopa minun läsnäollessa. Kuvottava tyyppi suoraan sanottuna. Olen muuttanut 700 kilometrin päähän hänestä. Näemme hyvin harvoin, enkä todellakaan luota häneen. Kerron hänelle elämästäni mahdollisimman vähän. Oikeastaan ainoa syy, miksi olen häneen vielä yhteydessä, on vielä kotona asuva pikkusiskoni.
Tuntuu hyvältä huomata, että täältä löytyy vertaistukea ja rohkaisevia sanoja, etten ylireagoi. :)
Ap
Olen pahoillani puolestasi. Äitisi ei tuosta miksikään muutu eikä varmastikaan ikinä myönnä, että olisi tehnyt jotenkin väärin. Se on hänen vikansa/vaurionsa, ei sinun. Itsesi kannalta olisi hyvä, jos voisit siinä mielessä antaa hänelle anteeksi, että voisit mielessäsi hyväksyä (että noin kävi) ja päättää asian ja jatkaa eteenpäin niin, että pidät äitisi vastedes tietoisesti kauempana. Älä puhu hänelle mitään henkilökohtaisista asioistasi. Äläkä syyllisty mistään, mistä hän aiheetta sinua syyllistää! Anna hänen tavata lapsiasi. Sinun ei kuitenkaan tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä enempää kuin itse näet tarpeelliseksi ja sinun kannattaa tehdä se omasta aloitteestasi, ei hänen - älä anna hänen pompottaa sinua enää yhtään.
Samanlaisen syyllistävän marttyyriäidin lapsena tiedän, mitä elämä sellaisen kanssa ikävimmillään on. Emmekä me kaksi ole taatusti ainoita.
Anna anteeksi mutta älä päästä satuttamaan enempää. Etäisyyttä siis.
Ihan kuin omasta elämästäni. Mun mutsi jaksoi aina hokea, kuinka monella tavalla olen epäonnistunut. Enää en pidä yhteyttä. Mutsi ei kyllä ole radiohiljaisuudesta moksiskaan.
Narsistivanhempien uhrit taas vauhdissa
Et ylireagoi. Tilanne on hankala, koska jokaisella on vain yksi äiti ja äiti on aina äiti.
Mulla on 30 vuotta ollut ongelmia äitini kanssa joka puuttuu joka jumalan asiaan. Milloin minulla on vanhanaikainen talvitakki, milloin ostin väärästä taloyhtiöstä asunnon tai milloin keittiön kaapissani on liian vähän hyllyjä tai parvekelasit pesemättä. Hänen aivoituksista voisin kirjoittaa muutaman A-nelosen.
Olen yrittänyt tästä puhua äidin kanssa, koska nyt sama jatkuu tyttäreni asioiden kanssa. Tyttärellä on 2 lasta ja 2 koiraa, äiti on kehottanut viemään heidän koirat piikille. Haukkuu vävypoikaa saamattomaksi sekä mulle että tyttärelle. Vähän vätyshän se on, mutta mielestäni se ei ole meidän ongelmamme.
Lapsenhoidosta olen saanut lukemattoman määrän puheluita äidiltä. Tytär toteuttaa jotain ihme kiintymyysvanhemmuutta, heillä sormiruokaillaan, molemmat lapset on täysimetetty puolivuotiaaksi ja nukkuvat perhepedissä. Minä kohta 5-kymppisenä en ymmärrä näitä ollenkaan, mutta kun kaikki näyttää toimivan ja lapset on tyytyväisiä niin tehkööt mitä tykkäävät.
Äidin kommentti on, että tottakai hän voi meidän asoihimme puuttua - jos ei hän niin kuka sitten?
Anna anteeksi ja unohda? Tai sit katkaise välit ja elä sen kanssa?
Mikä on äitisi versio tästä kertomuksesta? Ehkä vaan oot epäonnistunut etkä itse myönnä sitä?
Suosittelen lämpimästi kirjaa Enkö ole koskaan tarpeeksi hyvä - Karyl McBride. Itse olen viimeisessä kappaleessa menossa ja kirjassa käsitellään juuri vastaavista tilanteista ylipääsyä ja oman elämän jatkamista, anteeksiantoa ja eteenpäin pääsemistä.
Lainaa kirjastosta ja lue vaikka pari aukeamaa, lupaan olosi helpottavan ymmärryksen myötä..
Tsemppiä, muista että et ole sellainen, mitä äitisi väittää. <3
Mun narsistiäitini ihan samanlainen. Ollaan yhteydessä harvoin, nähdään vielä harvemmin enkä kerro mitään henkilökohtaista.