Vanhin lapsenlapsi vaan on se kaikista rakkain

Saman olen huomannut, siskollani on jo neljä lastenlasta ja useimmiten kun soittelemme, puhuu siitä vanhimmasta, vaikka näkee ja hoitaa kyllä niitä nuorempiakin. Ihan varmasti tykkää kaikista ja kohtelee tasapuolisesti, mutta silti se vaan on aistittavissa.

No meillä noin paskaan munmiin pantiin välit poikki kokonaan.

Ei kai sitä tunteilleen kukaan mitään mahda, jos näin luonnollisesti se menee.

Minun lapset ovat serkussarjan nuorimmasta päästä. Ja todellakaan eivät ainakaan niitä mummin rakkaimpia ole.

Meidän mummin suosikki on lastenlapsista toiseksi nuorin - se joka hänen mielestään on eniten hän nuorena....

Onneks mun mummi teki poikkeuksen. Kuolinvuoteellaankin sanoi mun olleen aina erityinen <3.

En nyt anoisi että rakkaampi mutta erityisen läheinen on koska yhteistä historiaa on enemmän.

Minulla on pojan poika ja tytär ja on todella mielenkiintoista seurata pientä tyttöä koska minulla ei ole heistä kokemusta.

Tutustumisvaihe menossa.

Rakkaita ovat molemmat 💕

Vaikka vanhin lapsenlapsi tuntuisi tärkeimmältä, niin ei niitä nuorempia silti saa sorsia! Pitää kohdella heitä niin tasapuolisesti kuin osaa. Lahjojen kanssa se on helppoa. Huomion kanssa voi olla vaikeampaa, mutta siinäkin pystyy tekemään parhaansa.

Sama vanhimman lapsen kanssa. Hännänhuiput tulee muiden mukana, vailla mitään yksilöllistä vanhempien rakkautta.

Ihminen voi nimen omaan korjata omaa käytöstään. 

Appivanhemmista ikävä kyllä näkee, että vanhin lapsenlapsi (tyttärenpoika) on paras ja muutenkin nokkimisjärjestys on selvääkin selvempi.  Ne lapset, jotka ovat elämässään eniten tarvinneet vanhempiensa pönkittämistä, saavat saman automaattisesti myös lapsilleen.

Kyllä se vaan on isovanhempien luonteestakin kiinni. Jos omista lapsistaankin on tykännyt eniten vaan pieninä, niin kyllä sama toistuu lastenlasten kohdalla: ensimmäiset lapsenlapset ovat kasvaessaan muuttuneet vähemmän tärkeiksi - varsinkin mitä enemmän niitä pieniä on jonon jatkoksi siunaantunut.

Mun vanhemmilla on 3 lastenlasta, 2 siskon lasta ja siten meidän paria vuotta nuorempi lapsi. Sisko perheineen asuu 400 km päässä isovanhemmista, me 70 km:n. Isovanhemmat meni aina hoitamaan siskon lapsia, kun ne oli kipeinä( vaikka siskon ja miehen työpaikasta olisi maksettu hoitaja kotiin) , kävivät kaikissa tarhan ja koulun isovanhempien illoissa. Siskon lapset ovat viettäneet esim. syyslomia mummolassa viikon kerrallaan. Meidän lasta eivät ole hoitaneet koskaan, eivätkä tietenkään ole osallistuneet mihinkään tarhan tai koulun juhliin. Seuraus: siskon lapset, nyt 15- ja 17-v käyvät edelleen mummolassa. Meidän lapsi, 13-v, on kokonaan kieltäytynyt mummolavierailuista jo 12-vuotiaasta lähtien.

No, ei mun mutsin mielestä. Ei halua olla tekemisissä vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Välit laitoin poikki, ja toivon eukole ja lähipiirilleen kaikkea pahaa.

Kaksi lapsenlasta, ja aivan vilpittömästi voin sanoa, että yhtä rakkaita ovat minulle molemmat! ❤️

Meidän mummi toivoi aina tytärtä, mutta sai 3 poikaa. Niimpä minä ja siskoni (vaikka ollaankin nuorimman pojan nuorimmat lapset) ollaan mummin kanssa läheisimmät. Ollaan myös ainoat tytöt, joita tähän sukuun on syntynyt 60-luvun jälkeen.

Haahkat voisivat silti miettiä käytöstään. Minun mummo (nyt jo dementoitunut ja pian varmaan kuoleva, ei väliä) otti serkkuni suosikkilapsekseen, koska tämä oli poika. Me muut, joiden mummo hän myös on emme ole kuulemma mitään tähän kultapoikaan verrattuna, itse omin sanoin tätä lapsena usein kuulin. No, eipä käy serkku enää rahan kerjuulla kun mummeli laitoksessa.

Riippuu ihmisestä ja siitä kuinka "sekaisin" ihminen menee lapsenlapsen syntymästä. Toisille lapsenlapsen syntymä on luonnollinen osa elämän kiertoa, ja näille on helpompaa nähdä jokaisen lapsenlapsen rikkaus. Toisille se taas on jotain ihan maailmaa mullistavaa, ja tämän vuoksi ensimmäiseen kohdistuu ehkä kohtuuttomiakin odotuksia ja tunne-elämyksiä. Ensimmäisen sortin mummot iloitsevat siitä kun omat lapset saavat kokea vanhemmuuden ilon ja ihmeen, ja jälkimmäiset siitä että he itse saavat rakkaudelle kohteen ja kokea isovanhemmuuden. Näin kärjistetysti..

Henkilökohtaisesti pidän ensimmäistä tapaa terveenä ja normaalina, tosin onhan jälkimmäinenkin ymmärrettävää. Sanoisin kuitenkin, että jos ensimmäisen lapsenlapsen syntymästä tulee itselle niin suuri tunne-elämys ettei seuraavat tunnu enää miltään, niin kannattaa miettiä mitä sen lapsenlapsen kuvittelee paikkaavan omassa elämässä. Onko parisuhteessa kaikki hyvin, onko oma olo yksinäinen, pelottaako vanhuus , kaduttaako omassa äitiydessä jokin jne. Lapsenlapsihan ei voi olla elämän tarkoitus, se on liian iso taakka tuoreelle perheelle.

Onhan sellaisiakin mummoja, jotka sanovat kokeneen isovanhemmuuden voimakkaammin kuin oman lapsen syntymän. Mielestäni tällainen kertoo siitä ettei ole tyytyväinen elettyyn elämään, ja kuvittelee lapsenlapsen olevan toinen mahdollisuus. Tämä on, ja ei ole, totta. Lapsenlapsi on mahdollisuus olla mummo lapsenlapselle ja tuki omalle lapselle. Se ei kuitenkaan ole mahdollisuus ottaa revanssia äitiydestä.

Kannattaa ap miettiä ihan ajatuksella mitä se ensimmäinen lapsenlapsi sinulle symbolisesti tarkoittaa. Lapsihan on aina lahja vanhemmilleen, ei vanhempien lahja isovanhemmille, jotta he saisivat merkityksen vanhuudenpäivilleen. Toki isovanhemmuudesta saa nauttia ja iloita, mutta oma rooli tulee ymmärtää.

Meillä on pidetty huolta siitä, että eri lasten lapset  eivät ole samaan aikaan mummolassa eikä mummo (äitini) koskaan puhu mitään muista lapsenlapsista kuin niistä, jotka ovat paikalla. On myös sovittu, että emme sisarusten kesken puhu siitä, mitä lapsemme ovat mummolassa tehneet tai sieltä saaneet, jotta kukaan ei koe, että hänen lapsensa saa vähemmän huomiota.

Äidin 60v-päivät oli hankalat, kun minä ja lapset käytiin aamulla, sisko oli iltapäivällä (kun siellä oli muu suku) ja veli perheineen illalla. Samaan aikaan ei voitu mennä, ettei mummilta olisi saanut kukaan enempää huomiota kuin toinen.

Hankalaa on se, että siskoni kuopus ja minun esikoiseni ovat ensi syksynä menossa samaan kouluun, missä he todennäköisesti tapaavat toisensa tai ainakin saavat tietää, että ovat serkuksia. Ei ole lapselle hyväksi tietää, että mummilla on muitakin lapsenlapsia kuin oman perheen lapset.

Meillä mummo jätti huomiotta viisi lapsenlastaan ja huomioi ainoastaan yhden, sen tyttären vanhimman tyttären. Sitä sitten palvoi. Ei paljoa viittineet muut sitten ajan kanssa mummolla käydä tai soitella kun mummo puhui vaan siitä mitä tämä lempilapsenlapsi nyt oli sanonut tai tehnyt. Isoisä oli aina jämpti, että sama kohtelu kaikille, kaikille yhtälailla lahjat ja huomio. Ikävä kyllä isoisä kuoli paljon mummoa aikaisemmin. Mummo kylvi sitten kaiken huomion ja isoisän jälkeensä jättämän perinnön tälle yhdelle lapsenlapselle.

Aivan typerä kommentti. Tottakai siihen vanhimpaan lapsenlapseen joutuu investoimaan eri tavalla kuin muihin, koska rooli isovanhempana hakee vasta paikkaansa. Mutta ihan samalla tavalla sitä rooliaan hakee myös vanhemmat ensimmäisen lapsen kanssa. Jotkut ihmiset vain päättävät ihan omassa päässään että tämän lapsen erityisyys menee kaiken edelle, vaikka on normaalia, että siihen ensimmäiseen on panostanut eri tavalla. Ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muut olisi yhtä tärkeitä ja etteikö niihin muihin voisi luoda (jos vain viitsii) yhtä erityisen suhteen. Ensimmäiseen liittyy ne nostalgisimmat muistot mutta mitään tekemistä rakkauden määrällä ei siinä ole. Vähän niin kuin ensi rakkauskin. Se on usein erityinen mutta ei silti pitkällä tähtäimellä sen erityisempi kuin muutkaan suhteet.