Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut ihmiset saarnaavat? Kaikki tietää, ettei saarnaamisesta ole hyötyä.
17.10.2016 |
Lapseni isä on tällainen. Oli soittanut ja saarnannut. Lapsi laittoi puhelimen pöydälle pariksi minuutiksi, kun nosti puhelimen, oli isä vieläkin äänessä eikä edes tiennyt mitään, ettei lapsi kuuntele.
Kaikkihan tietää, ettei saarnaamisesta ole hyötyä. Miksi sitten jotkut saarnaavat? Jos joku saarnaa heille, muuttuvatko he itse?
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saarnaaja rakastaa ääntään ja omia ajatuksiaan.
Se vie tilan kaikilta muilta. Eikä sitä pääse pakoon, ääni kantaa ovenkin läpi.
Henkilökohtainen saarna jättää pohtimaan, mitä sille pitäisi antaa että se hiljenee.
Saarnaaja ei näe saarnansa kohdetta, ainoastaan oman päämääränsä.
Saarna on yksipuolinen tapa kommunikoida.
Se on besserwisseröintiä. Se on myös tapa lytätä toinen esittämällä omaa erinomaisuuttaan.
Tässäpä näitä mun mietteitä. Se, jonka eksälle maksetaan inspiroivista luennoista.
Meillä on vissiin sama eksä...
ApKun me päädyttiin eroon, niin mies itki sitä että missä meni vikaan. Meillähän oli alkuun ollut niin ihania pitkiä keskutelujakin. Ei muuten ollut, tajusin. Se oli puhunut ja alussa mä olin jaksanut ihastuneena kuunnella. Ja ihailin sen puhetaitoja.
Mutta kuuntelijaksi hänestä ei koskaan ollut. Se oli se iso asia, mikä tuli meidän väliin. Hän kyllä puhui ja puhui ja odotti jotain tapahtuvaksi, mutta ei nähnyt omassa käytöksessään mitään vikaa.
Kun erosta on kulunut tämän verran mitä meillä, niin mun käy toista aidosti sääliksi. Hän ei pysty muuttumaan eikä tajua että puheen määrällä ajaa vaan läheisiään loitolle. Jos hän kerrankin pysähtyisi ja kuuntelisi...
Me taas tapasimme niin nuorina, ettei mies silloin vielä saarnannut. Tai en vain muista. Joka tapauksessa mies ei myöskään näe itsessään mitään vikaa. Hän ei kykene joustamaan, vaan ajaa omaa asiaansa lähinnä syyllistämällä. Oman itsen ja oman arvon kohottaminen on joka paikassa Silmiinpistävää.
Meidänkin erosta on jo vuosia ja minäkin lähinnä tunnen myötätuntoa. Kuinka ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Lapsille sanon, että ei hän ilkeä halua olla, hän ei vain muuta osaa. Lisäksi oman hyvyyden ja oikein tekemisen korostaminen on hämmentävää seurattavaa. Ja tämä itsekorostus ilmenee saarnaamisella.
Tajusin kirjoituksestasi sen aiemmin, että hän keskittyy niin omaan päämääräänsä, ettei huomaa ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu, että siinä saarnaamisessa lähinnä kaadetaan oma paha olo toisen niskaan. Jos mua ärsyttää (ja hävettää), että lapsi oli taas jättänyt kotitehtävät tekemättä ja wilma laulaa niin minä saarnaan, jotta saan siirrettyä sen oman häpeän ja pahan fiiliksen sen lapsen niskaan. Todennäköisesti läksyjenteko into ei tästä kohene, mutta se ei välttämättä ole edes sen saarnan suurin tarkoitus. Jos halutaan saada lapsi tekemään ne läksyt niin käytetään muita, fiksumpia keinoja. Joku joka ei mitään psykologiasta tajua voi tietysti kuvitella, että se saarna saa lapsen nyt toimimaan jatkossa oikein.
Mun isä oli saarnaaja ja toimi juurikin omaa pahaa oloa purkaakseen. Joskus muistan soittaneeni hänelle synttärionnitteluja (liian myöhään, olisi pitänyt soittaa heti aamulla). Sain koko puhelun ajan kuunnella (puhelin oli tosin pöydällä ja puuhasin muuta) kuinka hän on koko päivän odottanut, että soitan ja veli soitti jo aiemmin. Minulla oli pienet lapset, jotka piti viedä arkipäivänä hoitoon ja töihinkin piti mennä ja siellä töitä tehdä. Soitin siis iltaruuan jälkeen, kun pakolliset asiat oli hoidettu. Väärin. Muutoinkin kun hänelle soitin niin sain vain kuunnella saarnaa kuinka en ole taaskaan pitkään aikaan soittanut. Meni taas tovi, että viitsin soittaa:)
Kun me päädyttiin eroon, niin mies itki sitä että missä meni vikaan. Meillähän oli alkuun ollut niin ihania pitkiä keskutelujakin. Ei muuten ollut, tajusin. Se oli puhunut ja alussa mä olin jaksanut ihastuneena kuunnella. Ja ihailin sen puhetaitoja.
Mutta kuuntelijaksi hänestä ei koskaan ollut. Se oli se iso asia, mikä tuli meidän väliin. Hän kyllä puhui ja puhui ja odotti jotain tapahtuvaksi, mutta ei nähnyt omassa käytöksessään mitään vikaa.
Kun erosta on kulunut tämän verran mitä meillä, niin mun käy toista aidosti sääliksi. Hän ei pysty muuttumaan eikä tajua että puheen määrällä ajaa vaan läheisiään loitolle. Jos hän kerrankin pysähtyisi ja kuuntelisi...