Mies purkaa ongelmansa minuun..

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama. Muutaman vuoden jaksoin kuunnella ja ymmärtää, mutta sitten kilahdin ja nyt paukutan tulemaan takaisin ainakin samaan tahtiin. Minua ei ole lapsuudessa opetettu luimistelemaan ja ihan ihmettelin, että sellaiseen tilaan menin niin pitkäksi aikaa. Mieheni taas ei ollut tottunut, että joku saattaa sanoa hänelle vastaakin ja siitä hän vetäytyy omaan itseensä pitkäksi aikaa. Viimeisin tällainen riita on nytkin päällä ja mies ei ole puhunut minulle puoleentoista viikkoon, huutanut hän on kyllä viikko sitten, mutta kun normaali puheeni sai aikaan vain sen, että hän alkoi minua päiväkoti-ikäisen tavoin matkimaan, niin jätin hänet märräämään keskenään.

Mies on siis mykkäkoulussa ja minä yritän elää lasten kanssa normaalisti. En lähde hänen kanssaan enää tilannetta rauhoittamaan, sillä silloin mies katsoo, että olen asiaan syyllinen ja tunnustan sen itsekin kun näin teen. Niinpä odotan, että mies tulisi minua vastaan ja alkaisi puhumaan. Puhallan pelin heti poikki jos sieltä tulee yhtään syytöksen tapaistakaan.

Olen niin kyllästynyt tähän liittoon ja sen ongelmiin, että en oikeastaan halua enää tehdä parisuhteen eteen mitään. Olemme puhuneet myös tästä ongelmasta ammatti-ihmiselle pari vuotta sitten ja vuosi sitten meillä oli viimeksi useampia todella isoja rähinöitä jotka saimme jotenkin sovittua. En osaa siis auttaa, mutta meitä on muitakin kanssasisaria.

Olisko syytä ajatella lapsia ja viedä ne pois tuollaisen vaikutukselta miehen malliin? Nyt opetat lapsillesi, että moinen köytös on hyväksyttävää.

Täällä on hiukan samaa. Mies ei tunnu kestävän tunnetta, että hänessä on joku vika, jonka takia hänen osakkeensa tippuu ja minun nousee. Joten pörssin on romahdettava sitten mieluummin.

Täällä silti enemmänkin tuntuu tilanne johtavan siihen, että minun kimppuuni käydään sekä siitä, jos teen jotain hyvin, tai siitä että teen huonosti. Jos teen jotain hänen hyväkseen, tulee paskamyrsky. Mokaamisista huomautetaan yleensä vasta siinä yhteydessä, tai sitten jos itselläni on jotain valittamista. Lisäksi näyttää aina pahemmin siltä, että kritiikin mies saattaa olla sulattavinaan, mutta kosto seuraa. Etenkin jos olen jostain iloinen (ja helpottuneenahan sitä on, kun aihe on saatu käsiteltyä), hän ilmeisesti ei voi sitä sietää koska itse nuolee haavojaan, vaikka teeskentelee asioiden olevan hyvin jo. Joten minulta lähtee matto alta viimeistään seuraavana päivänä. Huvitukset on jotenkin pilattava. Olen sitä jo alkanut odottaa. Ei pitäisi tehdä mitään kivaa kritiikkipäivän jälkeen, koska on aika pelottavaa tajuta, miten vähän hänen mielestään mitään hyvää ansaitsen.

Ehkä pitäisi osata ottaa tilanne kehuna. Että kun kateus on ansaittava... Mutta olisi se silti helpompaa elämää, jos sitä ei tarvitsis joka päivä olla väistelemässä. Ja kun en ymmärrä, miksi hänen on vihattava minua hyvistä asioista, mitä hänen elämäänsä tuon. Ehkä juuri siksi? Että pahinta on kateus siitä, että minun ei tarvitse kokea kateuden korventavan sieluani, mutta hänen tarvii?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama. Muutaman vuoden jaksoin kuunnella ja ymmärtää, mutta sitten kilahdin ja nyt paukutan tulemaan takaisin ainakin samaan tahtiin. Minua ei ole lapsuudessa opetettu luimistelemaan ja ihan ihmettelin, että sellaiseen tilaan menin niin pitkäksi aikaa. Mieheni taas ei ollut tottunut, että joku saattaa sanoa hänelle vastaakin ja siitä hän vetäytyy omaan itseensä pitkäksi aikaa. Viimeisin tällainen riita on nytkin päällä ja mies ei ole puhunut minulle puoleentoista viikkoon, huutanut hän on kyllä viikko sitten, mutta kun normaali puheeni sai aikaan vain sen, että hän alkoi minua päiväkoti-ikäisen tavoin matkimaan, niin jätin hänet märräämään keskenään.

Mies on siis mykkäkoulussa ja minä yritän elää lasten kanssa normaalisti. En lähde hänen kanssaan enää tilannetta rauhoittamaan, sillä silloin mies katsoo, että olen asiaan syyllinen ja tunnustan sen itsekin kun näin teen. Niinpä odotan, että mies tulisi minua vastaan ja alkaisi puhumaan. Puhallan pelin heti poikki jos sieltä tulee yhtään syytöksen tapaistakaan.

Olen niin kyllästynyt tähän liittoon ja sen ongelmiin, että en oikeastaan halua enää tehdä parisuhteen eteen mitään. Olemme puhuneet myös tästä ongelmasta ammatti-ihmiselle pari vuotta sitten ja vuosi sitten meillä oli viimeksi useampia todella isoja rähinöitä jotka saimme jotenkin sovittua. En osaa siis auttaa, mutta meitä on muitakin kanssasisaria.

Olisko syytä ajatella lapsia ja viedä ne pois tuollaisen vaikutukselta miehen malliin? Nyt opetat lapsillesi, että moinen köytös on hyväksyttävää.

Lapset ovat jo teinejä ja olen heidän kanssaan asioista jutellut usein. Lapseni ovat aina olleet erittäin fiksuja, ajattelevaisia ja hyviä keskustelemaan ja heille ei ole onneksi tullut samoja tapoja. Mieheni on hyvä isä, mutta huono käsittelemään tällaisia asioita. Hän osaa olla lastensa kanssa todella mukava, asiallinen ja empaattinenkin, sitä asiaa kukaan ei voi kiistää ja siitä olen häntä kiittänyt usein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mies on aika samanlainen ja muutenkin saman tyylinen tarina hänen menneisyydestään. Toi on tosi raskasta välillä. Ihan sama mitä teet tai jätät tekemättä, kaikki on väärin ja kaikki on paskaa. Riita tulee joka tapauksessa koska minä olen toiminut väärin ja tyhmästi, tai jättänyt toimimatta. Silloin kun hänellä menee asiat hyvin niin tätä ongelmaa ei ole. Kaiken stressin purkaa minuun. Lisäksi jos minulla on joskus stressiä tai kiukkua, niin sitä hän ei sidä sitten ollenkaan.

Minä olen ollut tollainen mies. Johtuu todennäköisesti menneisyyden tai lapsuuden traumoista, jotka on jääneet hoitamatta. Psykoterapia ja kiinnostus muutokseen auttaa tuhon.

Minäkin haluaisin kovasti kuulla tarinasi, koska meilläkin on tällaista. Mikä sai sinut ymmärtämään, että muutos on tarpeen ja kuinka rohkaistuit hakeutumaan terapiaan?

Varsinaisen terapian hakeminen ei ollu miusta edes kummonen kynnys ylitettäväksi, mut se yhteydenotto auttavaan tahoon ja ensimmäisten kertojen keskustelu omista asioista. Mie nimittäin otin yhteyttä ns. mielenterveystoimistoon ja sain sitä kautta apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mies on aika samanlainen ja muutenkin saman tyylinen tarina hänen menneisyydestään. Toi on tosi raskasta välillä. Ihan sama mitä teet tai jätät tekemättä, kaikki on väärin ja kaikki on paskaa. Riita tulee joka tapauksessa koska minä olen toiminut väärin ja tyhmästi, tai jättänyt toimimatta. Silloin kun hänellä menee asiat hyvin niin tätä ongelmaa ei ole. Kaiken stressin purkaa minuun. Lisäksi jos minulla on joskus stressiä tai kiukkua, niin sitä hän ei sidä sitten ollenkaan.

Kiitos, juuri näin. Minun stressiä tai ahdistusta hän ei kestä. Jos kerron olevani ahdistunut kun joku juttu meni pieleen niin hän ei oikein osaa sanoa siihen mitään. Jos näytän ahdistuneelta niin hän hermostuu, alkaa jäkättää että minun pitää hoitaa asiat paremmin tai sitten karkaa lenkille pakoon tilannetta. Jos minulle sattuu jotain surullista ja itken, hän vilkuilee minua pelästyneenä ja joko hermostuu tai sitten välttelee. Ap.

Mun mieheni myös tuntuu välillä ymmärtävän sen, että hän on kohdellut minua huonosti, jos siis on hermostunut syyttä ja on syyttänyt minua. Nykyään olen jo hieman tottunut tuohon käytökseen, ja tiedän että se ei todella ole minun syyni vaikka mies sen saa niin kuulostamaankin siinä tilanteessa.  Onneksi olen luonteeltani muutenkin tosi rauhallinen ja "järkevä". Mies on sähäkkä ja impulsiivinen. Mä tiedän AP toi on tosi raskasta välillä elää tuommosen ihmisen kanssa :)

Joo minun mies myös välillä ymmärtää ilmeisesti, koska sellaisia "hyvittelyjaksoja" saattaa tulla tuon kiukuttelun jälkeen. Ja meillä on ihan sama tilanne, minä olen rauhallinen ja järkevä, mies taas impulsiivinen, sähäkkä ja vähän kuumakalle, ihan kamalan nopea reagoimaan tunteella mitättömiin asioihin jotka ei minua ja monia muita hetkauttaisi mitenkään. Ap.  

Kuulostaa niin tutulta :) Juurikin tuo, että hermostuu ihan mitättömistä asioista. Sellaisista mistä minä en olisi moksiskaan. Mies vaikka etsii vaatekaapista jotain tiettyä paitaa, ja jos ei 20 sekunnissa löydy, niin naama on norsunvitulla ja suusta tulee "voi vittu no ei tietenkään ole just sitä paitaa...voi vittu". Ja siis ihan raivona vartin ajan. Selvästi hänellä on siis jotain tunteiden hallinnan ongelmia, sen olen huomannut ja hän on itsekin myöntänyt sen (myöntänyt siis hyvänä päivänä, silloin kun hänellä on paha päivä niin hän ei myönnä mitään, vaan kaikki on minun syytäni, siis aivan kaikki). Riidellessä joskus hän myös karjuu ja huutaa pää punasena. Joskus lähden siihen huutoon mukaan kun ei vaan kertakaikkiaan kestä omakaan hermo syyllistämistä ja huutamista. Yleensä onneksi pysyn rauhallisena. Mieheni on ihana 95% ajasta, ja mitään ongelmaa ei ole. Mutta sitten se 5% on ihan perseestä.

Olin kerran avioliitossa ja sen jälkeen päätin,että samaan talouteen ei tule miestä. On kyllä kavereita ja romanssia,mutta ei ei ei,saman katon alle ei.