Rakkaudeton liitto

Ja nytkin kuulen kun mies ärjyy 5-vuotiaalle vesirokkopotilaalle siitä, että tämä "tahallaan" oksensi lattialle. Heti sitten huusi minulle, kun en saanut yksivuotiasta pidettyä keittiöstä pois häiritsemästä hänen ruoanlaittoaan. Osansa saavat myös muut. Ärtyy naapureiden toiminnasta, jopa lukiessaan lehdestä jotain hänen mielestään järjetöntä. Hän ei koe, että olisi aina vihainen, päin vastoin on sitä mieltä, että minä olen.

Olen kateellinen muille pariskunnille, jotka ovat oikeassa suhteessa. Saavat seksiä, ovat kumppaneita ja voivat purkaa huoliaan toisilleen.

Olisi ihana lähteä jonkun kanssa kahden romanttiselle viikonlopulle. Mutta siitä ei tulisi mieheni kanssa mitään.

Olen totaalisen masentunut elämään näin. Lasken vain aikaa siihen, että voi. Lähteä. Ja mikä vapaudessa odottaa? Yksinäisyys. Olen kuitenkin jo yli 40. Työssä tapaan jatkuvasti ihania miehiä, mutta varattujahan he kaikki ovat. Ja mitä tekee 45-vuotias hyvä mies jos toiselle kierrokselle joutuu? Ottaa itseään 10-15 vuotta nuoremman. Eli yksin jäänen.

Olen ihan ok-näköinen, mutten enää mikään kaunotar kuten joskus nuorena, ja kyllähän se ikäkin jo naamasta näkyy. Ja nämä kahden lapsen runtelemat isot riippurinnat tuskin ketään enää tässä elämässä tulevat kiihottamaan.

Lähtisin.

Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa ja miten henkisesti kestit? Välttelitkö kotia, vai mitä? Itse olisin varmaan koko ajan poissa, mutta toki en halua olla lasten luota poissa.

Jos sä oot töissä klo 19-20 asti, niin mies ilmeisesti sit lasten kanssa pitkälti illat? Onko sekään reilua? Lähinnä lapsia ajatellen, jos mies ärjyy ja karjuu niillekin alvariinsa? Onko lapsilla sun mielestä tosiaan parempi olla näin kuin esim. viikko-viikko -systeemillä, jolloin toinen vanhempi pystyy aina lepäämään viikon töiden jälkeen ja ehkä jaksaa sit paremmin sen viikon lasten kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Jos sä oot töissä klo 19-20 asti, niin mies ilmeisesti sit lasten kanssa pitkälti illat? Onko sekään reilua? Lähinnä lapsia ajatellen, jos mies ärjyy ja karjuu niillekin alvariinsa? Onko lapsilla sun mielestä tosiaan parempi olla näin kuin esim. viikko-viikko -systeemillä, jolloin toinen vanhempi pystyy aina lepäämään viikon töiden jälkeen ja ehkä jaksaa sit paremmin sen viikon lasten kanssa?

No mies on lasten kanssa 17-19 yleensä, eli ei kai 2 h päivässä voi nyt niin liikaa olla. Miehellä myös iisimpi työ. Mulla uusi työ, joka on nopeatempoista, vastuullista ja stressaavaa asiantuntijatyötä. Ja olinhan lasten kanssa 1,5 v kotona aivan juuri. Ei mies ollut silloinkaan paremmalla päällä vaikka minä hoidin yöherätykset yksin.

Kumpikaan ei pystyisi hoitamaan yksin vuoroviikoin vaikka lapsille se voisi olla parempi. Tosin 1,5 vuotiaasta en haluaisi olla erossa noin pitkää aikaa. Ja sitten talous. Tienaan yli keskipalkan, mutta mun palkalla en yksin pystyisi kustantamaan asuntoa Helsingissä kolmelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä oot töissä klo 19-20 asti, niin mies ilmeisesti sit lasten kanssa pitkälti illat? Onko sekään reilua? Lähinnä lapsia ajatellen, jos mies ärjyy ja karjuu niillekin alvariinsa? Onko lapsilla sun mielestä tosiaan parempi olla näin kuin esim. viikko-viikko -systeemillä, jolloin toinen vanhempi pystyy aina lepäämään viikon töiden jälkeen ja ehkä jaksaa sit paremmin sen viikon lasten kanssa?

No mies on lasten kanssa 17-19 yleensä, eli ei kai 2 h päivässä voi nyt niin liikaa olla. Miehellä myös iisimpi työ. Mulla uusi työ, joka on nopeatempoista, vastuullista ja stressaavaa asiantuntijatyötä. Ja olinhan lasten kanssa 1,5 v kotona aivan juuri. Ei mies ollut silloinkaan paremmalla päällä vaikka minä hoidin yöherätykset yksin.

Kumpikaan ei pystyisi hoitamaan yksin vuoroviikoin vaikka lapsille se voisi olla parempi. Tosin 1,5 vuotiaasta en haluaisi olla erossa noin pitkää aikaa. Ja sitten talous. Tienaan yli keskipalkan, mutta mun palkalla en yksin pystyisi kustantamaan asuntoa Helsingissä kolmelle.

Sulla on sit aika pitkä aika vielä odottaa. Ei riitä muutama vuosi. Ei se sen helpompaa, kun on pienet koululaiset + rahaa kuluu enempi, kun lapset ovat isompia. Hammasta purren vaan, jos kerran erota ei voi ja mies ei halua muuttua.

Miehesi on burnoutin partaalla. Ei tuohon mitkään terapiat auta jos sinä et ole valmis helpottamaan miehen taakkaa. Enemmän omaa vapaa-aikaa kummallekin, myös arkipäivinä. Sovitte vuoropäivät ja -viikonloput jolloin toisella on päävastuu kohdista.

Meillä oli ennen eroa samanlainen tilanne. Tein pitkää päivää töissä, opiskelin ja osallistuin iltaisin lastenhoitoon niin paljon kuin pystyin. En enää jaksanut sitä. Minusta tuli ärtynyt ja vihainen. Jatkuvaa riitelyä vaimon kanssa. Vaimolla oli varmasti myös rankkaa kun oli kotona lasten kanssa, mutta hän ei jotenkin voinut ymmärtää minun tilannetta ollenkaan. Ero tuli kun sanoin etten jaksa enää elää näin. Odotin että vaimo olisi ehdottanut jotain kompromissia asiaan, mutta mitä lie ajatellut kun halusi suoraan erota. Ilmeisesti oli sitä mieltä, että minun panokseni oli liian pieni vaikka se tosiasiassa oli selvästi suurempi.

Etkä tosiaan voi verrata niitä työelämän herrasmiehiä parisuhteessa elämiseen. Moni jaksaa käyttäytyä koodiston mukaan kun tietää, että kotona voi sitten levätä ja purkaa aggressiot. Et voi tietää miten nuo herrasmiehet käyttäytyisivät parisuhteessa kovan stressin alaisena.

Meillä on valitettavasti samanlainen tilanne monella tapaa. Ei läheisyyttä, ei seksiä, ei tukea, ei kunnon keskusteluyhteyttä, ei yrityksiä ratkaista parisuhdeongelmia, ei mitään. Valitettavasti myös henkistä ja epäsuoraa väkivaltaa.

Mies on kuin perseeseen ammuttu karhu, lomilla myös, mutta hänen mielestään muut ovat vihaisia. Kaikki ilmeet, jotka eivät ole avoimen ystävällisiä, ovat hänen mielestään myös vihaisia ja ilmaisevat nimenomaan häneen kohdistuvaa vihaa. Neutraalien ilmeiden ja muiden hyvin hienovaraisten päätelmien muodossa hän kokee jatkuvia itseensä kohdistuvia hyökkäyksiä, joista lopulta räjähtää, kun on riittävästi pullottanut niitä sisäänsä. Suuttuessa on todellisuudentaju katkolla. Palauduttuaan on niin eri tilassa, ettei muista edes kunnolla riehumisiaan, eikä pysty käsittelemään asioita. Vaikuttaa olevan sokea käytökselleen, mutta äityessään panettelemaan muita tuottaa niin täydellisen kuvauksen omasta käytöksestään, etten itsekään olisi osannut.

Ja todellakin, lapsuudenkodissa alkanut vaiva. Keljuttaa, kun jotkut panettelevat, että mistäs tiedät, ettei se ole tommonen vaan sun kanssa. Vaan kun tiedän. Jos olen päivän tai pari poissa lasten kanssa, sama äkeä meno vaan jatkuu. Ottaa kierroksia liikenteessä, kaupassa jne. ja sitten myöhemmin valittaa, kuinka taas ärsytti.

Luulen, että meillä on paljon välttelevästi kasvatettuja alkujaan herkkiä ja "vääränlaisia" miehiä, jotka ovat sitten päättäneet, että on turvallisempaa kovettaa itsensä ja olla aina pahalla päällä, niin ei tule pettymyksiä. Ja kokevat, että se on oikeutettua, heiltä, ei muilta.

Joo, lähtemistä itsekin ajattelen harva se päivä. Ja järjestelen pikkuhiljaa asioita niin, että se olisi helpompaa. Käyn itse terapiassa purkamassa tunteitani ja ajatuksiani. Olen ehdottanut miehellekin niin pari- kuin yksilöterapiaakin, mutta hänessähän ei sitten ole mitään vikaa. On monta tapaa olla arjessa poissa huonosta suhteesta. Voi harrastaa jotain, somettaa, kuunnella musiikkia luurit päässä, lukea. Eikä minua yksinäisyys pelota. Pidän omasta seurastani ja sinkkuna ainakin olisi mahdollisuus harrastaa enemmän seksiä.

Työtilanteeni on sellainen, että lyhyempää päivää en voi tehdä. Kuuluu työn luonteeseen, ja olen vielä koeajallakin. Ja alani töitä on todella vähän, kaikissa vaaditaan pitkää päivää.

Jotenkin tuntuu, että asenne on se, että nainen ei saisi toimia näin. Sen sijaan on ihan normitilanne, jos mies joutuu tekemään 1-2 tuntia ylitöitä joka päivä.

Ja tätä uutta tilannetta on kestänyt vasta pari kuukautta. Sitä ennen mies sai 1,5 v ajan olla vapaa lasten viennistä ja hauista. Kotona odotti ruoka. Yöt hän sai nukkua, minä valvoin vauvan kanssa. Mutta ei se tuuli silloinkaan parempi ollut.

Voi olla, että työpaikan miehet ovat kotona ihan toisenlaisia. Muutaman olen nähnyt vaimonsa kanssa, ja kohteliaita ovat olleet tulloinkin. Mun mies saattaa soittaa huutaen kesken työpäivän. Ja kyllä kaveriporukan miehetkin kohtelevat naisiaan hyvin. Mun mies on seurassa välinpitämätön. Oltiin juuri juhlissa, jossa mies hengasi miespuolisten kavereiden kanssa syrjemmällä ja minä olin yksin. Paitsi en ollut, sillä useampi mies piti mulle seuraa. Mies vain jälkikäteen totesi välinpitämättömänä että noi miehet pitivät mua viehättävänä ja teki itsestään pellejä kun pörräsivät typerinä ympärillä. Eli tavallaan oli jopa ylpeä, että hänen naisensa herätti kiinnostusta. Ei vaan sitten itse ole kiinnostunut.

Täällä käsi pystyssä myös. Olen mies ja rakastan vaimoani, mutta hän ei minua. Pitkä liitto takana kera lasten. Mutta kun toista ei voi pakottaa... Eletään elämä pois ilman seksiä, halauksia, pusuja ja kosketuksia. Aiemmin olen halaillut jne. mutta sitä tunnetta kun toinen kavahtaa kosketusta en halua enää ikinä kokea. Vaimoni sentään tietää elävänsä ihmisen kanssa joka haluaa ja rakastaa häntä. Itse en todennäköisesti enää ikinä saa kokea tunnetta että joku haluaa minua.

Nykyään sitä miettii enemmän ja enemmän että millaista elämämme olisi jos eroaisimme, löytäisikö molemmat onnen. Mutta lapset ne lapset.

Näin meillä mites teillä?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on valitettavasti samanlainen tilanne monella tapaa. Ei läheisyyttä, ei seksiä, ei tukea, ei kunnon keskusteluyhteyttä, ei yrityksiä ratkaista parisuhdeongelmia, ei mitään. Valitettavasti myös henkistä ja epäsuoraa väkivaltaa.

Mies on kuin perseeseen ammuttu karhu, lomilla myös, mutta hänen mielestään muut ovat vihaisia. Kaikki ilmeet, jotka eivät ole avoimen ystävällisiä, ovat hänen mielestään myös vihaisia ja ilmaisevat nimenomaan häneen kohdistuvaa vihaa. Neutraalien ilmeiden ja muiden hyvin hienovaraisten päätelmien muodossa hän kokee jatkuvia itseensä kohdistuvia hyökkäyksiä, joista lopulta räjähtää, kun on riittävästi pullottanut niitä sisäänsä. Suuttuessa on todellisuudentaju katkolla. Palauduttuaan on niin eri tilassa, ettei muista edes kunnolla riehumisiaan, eikä pysty käsittelemään asioita. Vaikuttaa olevan sokea käytökselleen, mutta äityessään panettelemaan muita tuottaa niin täydellisen kuvauksen omasta käytöksestään, etten itsekään olisi osannut.

Ja todellakin, lapsuudenkodissa alkanut vaiva. Keljuttaa, kun jotkut panettelevat, että mistäs tiedät, ettei se ole tommonen vaan sun kanssa. Vaan kun tiedän. Jos olen päivän tai pari poissa lasten kanssa, sama äkeä meno vaan jatkuu. Ottaa kierroksia liikenteessä, kaupassa jne. ja sitten myöhemmin valittaa, kuinka taas ärsytti.

Luulen, että meillä on paljon välttelevästi kasvatettuja alkujaan herkkiä ja "vääränlaisia" miehiä, jotka ovat sitten päättäneet, että on turvallisempaa kovettaa itsensä ja olla aina pahalla päällä, niin ei tule pettymyksiä. Ja kokevat, että se on oikeutettua, heiltä, ei muilta.

Joo, lähtemistä itsekin ajattelen harva se päivä. Ja järjestelen pikkuhiljaa asioita niin, että se olisi helpompaa. Käyn itse terapiassa purkamassa tunteitani ja ajatuksiani. Olen ehdottanut miehellekin niin pari- kuin yksilöterapiaakin, mutta hänessähän ei sitten ole mitään vikaa. On monta tapaa olla arjessa poissa huonosta suhteesta. Voi harrastaa jotain, somettaa, kuunnella musiikkia luurit päässä, lukea. Eikä minua yksinäisyys pelota. Pidän omasta seurastani ja sinkkuna ainakin olisi mahdollisuus harrastaa enemmän seksiä.

Sun miehes on pahasti mielenterveysongelmainen, ihan on terapian ja lääkityksen tarpeessa, et sinä voi tuollaisen kanssa pysyä naimisissa jos itse ei halua itselleen hakea apua, siinä sairastuu koko perhe. Se että näkee toisissa vihaa kun sitä ei ole, pitäisi kilisyttää monilla läheisillä jo niitä kuuluisia kelloja, että tämä ihminen on ihan sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä käsi pystyssä myös. Olen mies ja rakastan vaimoani, mutta hän ei minua. Pitkä liitto takana kera lasten. Mutta kun toista ei voi pakottaa... Eletään elämä pois ilman seksiä, halauksia, pusuja ja kosketuksia. Aiemmin olen halaillut jne. mutta sitä tunnetta kun toinen kavahtaa kosketusta en halua enää ikinä kokea. Vaimoni sentään tietää elävänsä ihmisen kanssa joka haluaa ja rakastaa häntä. Itse en todennäköisesti enää ikinä saa kokea tunnetta että joku haluaa minua.

Nykyään sitä miettii enemmän ja enemmän että millaista elämämme olisi jos eroaisimme, löytäisikö molemmat onnen. Mutta lapset ne lapset.

Näin meillä mites teillä?

Sun elämä, ja vaimonkin, on liian lyhyt tuollaiseen elämään. Lapset on vain huono tekosyy. Lapset kärsivät kuitenkin myöhemmin siitä että oppivat tuollaisen kulissiliiton olevan avioliitto, ja kireä ilmapiiri välittyy jo hyvin pienelle lapselle, ihan vastasyntyneetkin osaa aistia mitä vanhemmat tuntee. Mikä siinä on että vanhemmat sysää lasten harteille sen että pitää vaan kestää sitä paskaa elämää lasten takia??? Onko se vaan omaa laiskuutta kun onhan se vaivalloista pistää lusikat jakoon. Kuitenkin suurin osa on tyytyväisempiä elämään eron jälkeen, en ole koskaan kuullut kenenkään aikuisena vanhempiaan kiittävän että pysyivät naimisissa vaikka elämä oli täyttä sontaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä käsi pystyssä myös. Olen mies ja rakastan vaimoani, mutta hän ei minua. Pitkä liitto takana kera lasten. Mutta kun toista ei voi pakottaa... Eletään elämä pois ilman seksiä, halauksia, pusuja ja kosketuksia. Aiemmin olen halaillut jne. mutta sitä tunnetta kun toinen kavahtaa kosketusta en halua enää ikinä kokea. Vaimoni sentään tietää elävänsä ihmisen kanssa joka haluaa ja rakastaa häntä. Itse en todennäköisesti enää ikinä saa kokea tunnetta että joku haluaa minua.

Nykyään sitä miettii enemmän ja enemmän että millaista elämämme olisi jos eroaisimme, löytäisikö molemmat onnen. Mutta lapset ne lapset.

Näin meillä mites teillä?

Juuri samoja fiiliksiä. Joskus mietin, että vaikka en enää pysyvää suhdetta löytäisi, niin edes lyhyt seikkailu, jossa toinen olisi minusta kiinnostunut kantaisi edes pienen matkan. Mutta olen perhekeskeinen. Jos olisin sinkku, kaipaisin varmaan ihan älyttömästi perhe-elämää. Ja jo sen ajatteleminen, että mitä tulisi kahden eronneen ja lapsellisen uusioperheestä. Pitäis joko löytää itseään 10 v vanhempi, jolta lapset jo muuttaneet pois tai joku jolla jo isommat lapset. Lapseton mies tuskin kiinnostuisi, jos ei olisi lisääntymuskyvytön. Muuten varmaan haluaisi oman lapsen. Ja minun lapsiluku on tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä käsi pystyssä myös. Olen mies ja rakastan vaimoani, mutta hän ei minua. Pitkä liitto takana kera lasten. Mutta kun toista ei voi pakottaa... Eletään elämä pois ilman seksiä, halauksia, pusuja ja kosketuksia. Aiemmin olen halaillut jne. mutta sitä tunnetta kun toinen kavahtaa kosketusta en halua enää ikinä kokea. Vaimoni sentään tietää elävänsä ihmisen kanssa joka haluaa ja rakastaa häntä. Itse en todennäköisesti enää ikinä saa kokea tunnetta että joku haluaa minua.

Nykyään sitä miettii enemmän ja enemmän että millaista elämämme olisi jos eroaisimme, löytäisikö molemmat onnen. Mutta lapset ne lapset.

Näin meillä mites teillä?

Juuri samoja fiiliksiä. Joskus mietin, että vaikka en enää pysyvää suhdetta löytäisi, niin edes lyhyt seikkailu, jossa toinen olisi minusta kiinnostunut kantaisi edes pienen matkan. Mutta olen perhekeskeinen. Jos olisin sinkku, kaipaisin varmaan ihan älyttömästi perhe-elämää. Ja jo sen ajatteleminen, että mitä tulisi kahden eronneen ja lapsellisen uusioperheestä. Pitäis joko löytää itseään 10 v vanhempi, jolta lapset jo muuttaneet pois tai joku jolla jo isommat lapset. Lapseton mies tuskin kiinnostuisi, jos ei olisi lisääntymuskyvytön. Muuten varmaan haluaisi oman lapsen. Ja minun lapsiluku on tässä.

Itse olen niin turtunut tähän nykytilanteeseen intohimottomasta ja rakkaudettomasta liitosta, että ero olisi varmasti parasta mitä voisi tapahtua. Mutta en vaan halua että lapsiani olisi kasvattamassa joku random mulkero jonka vaimoni löytäisi siipakseen.

Eli pidetään kulisseja pystyssä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä käsi pystyssä myös. Olen mies ja rakastan vaimoani, mutta hän ei minua. Pitkä liitto takana kera lasten. Mutta kun toista ei voi pakottaa... Eletään elämä pois ilman seksiä, halauksia, pusuja ja kosketuksia. Aiemmin olen halaillut jne. mutta sitä tunnetta kun toinen kavahtaa kosketusta en halua enää ikinä kokea. Vaimoni sentään tietää elävänsä ihmisen kanssa joka haluaa ja rakastaa häntä. Itse en todennäköisesti enää ikinä saa kokea tunnetta että joku haluaa minua.

Nykyään sitä miettii enemmän ja enemmän että millaista elämämme olisi jos eroaisimme, löytäisikö molemmat onnen. Mutta lapset ne lapset.

Näin meillä mites teillä?

Juuri samoja fiiliksiä. Joskus mietin, että vaikka en enää pysyvää suhdetta löytäisi, niin edes lyhyt seikkailu, jossa toinen olisi minusta kiinnostunut kantaisi edes pienen matkan. Mutta olen perhekeskeinen. Jos olisin sinkku, kaipaisin varmaan ihan älyttömästi perhe-elämää. Ja jo sen ajatteleminen, että mitä tulisi kahden eronneen ja lapsellisen uusioperheestä. Pitäis joko löytää itseään 10 v vanhempi, jolta lapset jo muuttaneet pois tai joku jolla jo isommat lapset. Lapseton mies tuskin kiinnostuisi, jos ei olisi lisääntymuskyvytön. Muuten varmaan haluaisi oman lapsen. Ja minun lapsiluku on tässä.

Itse olen niin turtunut tähän nykytilanteeseen intohimottomasta ja rakkaudettomasta liitosta, että ero olisi varmasti parasta mitä voisi tapahtua. Mutta en vaan halua että lapsiani olisi kasvattamassa joku random mulkero jonka vaimoni löytäisi siipakseen.

Eli pidetään kulisseja pystyssä.

Herää kysymys, että mitä sinä olet vaimossasi nähnyt kun olet häneen aikoinaan rakastunut ja perheen perustanut? Onko vaimolla niin huono maku miesten suhteen? Valitsi kuitenkin sinut?

Tuossa touhussa ei ole mitään järkeä. Ei kenenkään etu.

Kurja tilanne. Teillä on jatkuvasti huono ilmapiiri kotona, mikä ihan varmasti vaikuttaa myös lapsiin. Menneiden tonkiminen ei auta, mutta pakko ihmetellä, miksi olette hankkineet toisen lapsen. Jos nuorempi on yksivuotias, mies on varmaan ollut jo lapsen hankkimisen aikaan ihan samanlainen. Miksi olet halunnut vaikeuttaa elämäntilannettanne entisestään?

Vaikea sanoa, mikä miehelläsi on. Burn out, masennus ehkä. Sekin voi ilmetä kiukkuisuutena. Tuskin kyse on mistään persoonallisuushäiriöstä, jos mies ei ole aikaisemmim ollut tuollainen. Mutta jos hän ei mene lääkäriin eikä ymmärrä, ettei voi hyvin, et voi tehdä oikein mitään. Voit vain miettiä, voisitko jollain tavalla helpottaa hänen oloaan. Itse yrittäisin keskustella. En syyttävästi vaan neutraalisti. Kysyisin, onko toinen onnellinen, mitä muuttaisi elämästään, jos voisi jne. Yrittäisin saada toisen ymmärtämään, ettei ole normaalia olla koko ajan kiukkuinen.

Jos olette kumpikin töissä, olisiko teillä varaa lastenhoitoapuun? Tai voisitteko saada sitä sukulaisilta? Mieti, mitä helpotusta voisitte saada kodinhoitoon. Kummallakin vanhemmalla pitäisi olla edes vähän omaa aikaa. Mieti, miten voisit järjestää sitä.

Parisuhdekeskustelua ei ehkä kannata avata tilanteessa, jossa toinen on romahtamispisteessä. Ensin pitäisi jotenkin saada hallintaan se arjen kaaos. Kun toisen pahin stressi alkaa helpottaa, on suhteen ruotimisen aika. Halutaanko olla yhdessä? Millainen suhteen pitäisi olla, jotta se tyydyttäisi molempia? Tekisikö ero sittenkin teidät onnellisemmiksi?

Kyselit apua omaan jaksamiseesi. Minusta tuntuu, että sinä voit tilanteessa parhaiten. Sinulla on uusi mielenkiintoinen työ ja käyt terapiassa. Totta kai omasta jaksamisesta täytyy pitää huoli, mutta ehkä itse miettisin enemmän, mikä teitä auttaisi perheenä. Tuskin ainakaan se, että yrität olla mahdollisimman paljon poissa kotoa tai kotona ollessasi et ole lainkaan henkisesti läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Kurja tilanne. Teillä on jatkuvasti huono ilmapiiri kotona, mikä ihan varmasti vaikuttaa myös lapsiin. Menneiden tonkiminen ei auta, mutta pakko ihmetellä, miksi olette hankkineet toisen lapsen. Jos nuorempi on yksivuotias, mies on varmaan ollut jo lapsen hankkimisen aikaan ihan samanlainen. Miksi olet halunnut vaikeuttaa elämäntilannettanne entisestään?

Vaikea sanoa, mikä miehelläsi on. Burn out, masennus ehkä. Sekin voi ilmetä kiukkuisuutena. Tuskin kyse on mistään persoonallisuushäiriöstä, jos mies ei ole aikaisemmim ollut tuollainen. Mutta jos hän ei mene lääkäriin eikä ymmärrä, ettei voi hyvin, et voi tehdä oikein mitään. Voit vain miettiä, voisitko jollain tavalla helpottaa hänen oloaan. Itse yrittäisin keskustella. En syyttävästi vaan neutraalisti. Kysyisin, onko toinen onnellinen, mitä muuttaisi elämästään, jos voisi jne. Yrittäisin saada toisen ymmärtämään, ettei ole normaalia olla koko ajan kiukkuinen.

Jos olette kumpikin töissä, olisiko teillä varaa lastenhoitoapuun? Tai voisitteko saada sitä sukulaisilta? Mieti, mitä helpotusta voisitte saada kodinhoitoon. Kummallakin vanhemmalla pitäisi olla edes vähän omaa aikaa. Mieti, miten voisit järjestää sitä.

Parisuhdekeskustelua ei ehkä kannata avata tilanteessa, jossa toinen on romahtamispisteessä. Ensin pitäisi jotenkin saada hallintaan se arjen kaaos. Kun toisen pahin stressi alkaa helpottaa, on suhteen ruotimisen aika. Halutaanko olla yhdessä? Millainen suhteen pitäisi olla, jotta se tyydyttäisi molempia? Tekisikö ero sittenkin teidät onnellisemmiksi?

Kyselit apua omaan jaksamiseesi. Minusta tuntuu, että sinä voit tilanteessa parhaiten. Sinulla on uusi mielenkiintoinen työ ja käyt terapiassa. Totta kai omasta jaksamisesta täytyy pitää huoli, mutta ehkä itse miettisin enemmän, mikä teitä auttaisi perheenä. Tuskin ainakaan se, että yrität olla mahdollisimman paljon poissa kotoa tai kotona ollessasi et ole lainkaan henkisesti läsnä.

Taisit nyt sekottaa kaksi eri kirjoittajaa. Ap:lla uusi työ, mutta en käy terapiassa.

Enkä nyt tiedä voinko tuon uuden, hyvin stressaavan työn myötä hyvin. Jos valitsisin, ottaisin rennon työn ja olisin lasten kanssa enemmän. Mutta multa meni Yt:ssä vanha työ alta heti äitiysloman jälkeen, etsin uuden työn ja nyt yritän olla saamatta potkuja koeajalla. Omaa aikaa ei ole ja olen järjettömän väsynyt. Että miehelläni on helpompi tilanne suht iisissä työssä. Eikä hän saa multa kesken päivän huutosoittoja. Mä vien aamulla lapset ja laitan nukkumaan, eli lastenhoito kyllä jaettu tarkkaan puoliksi.

Vierailija kirjoitti:

Enkä nyt tiedä voinko tuon uuden, hyvin stressaavan työn myötä hyvin. Jos valitsisin, ottaisin rennon työn ja olisin lasten kanssa enemmän. Mutta multa meni Yt:ssä vanha työ alta heti äitiysloman jälkeen, etsin uuden työn ja nyt yritän olla saamatta potkuja koeajalla. Omaa aikaa ei ole ja olen järjettömän väsynyt. Että miehelläni on helpompi tilanne suht iisissä työssä. Eikä hän saa multa kesken päivän huutosoittoja. Mä vien aamulla lapset ja laitan nukkumaan, eli lastenhoito kyllä jaettu tarkkaan puoliksi.

Ok, sorry, luin ketjun nopeasti läpi. Mutta et vastannut kysymyksiini. Ettekö saa mistään lastenhoitoapua? Halusiko mies oikeasti toista lasta? Ettekö käyneet elämäntilannettanne pari vuotta sitten läpi, että mitkä on teidän tukiverkot ja selviytymiskeinot kahden lapsen arjessa? Eihän kukaan nyt vain ajaudu tollaseen tilanteeseen.

Aika ikävän tilanteen olette lapsillenne järjestäneet. Kannattaisikohan miettiä vähän heitäkin? Tosi mahtavaa olla ensin pitkä päivä pk:ssa, sitten katsella ärtynyttä isää, jota ei kiinnosta, ja nähdä iltaisin pari tuntia (jos sitäkään?) äitiä, jota ei kiinnosta.

Ei tuossa ole muuta järkevää vaihtoehtoa, kuin ero, jos ette pysty kumpikaan käytöstänne muuttamaan. Et voi pakoilla lapsiasi miehesi takia, lapset kärsivät tuollaisesta tilanteesta.