Lue keskustelun säännöt.
Sinkkuuden pohjaton yksinäisyys
11.10.2016 |
Muistan ajan, jolloin sinkkuus oli riemukasta: oli täydellinen vapaus ja riippumattomuus, sai treffailla poikaystäväehdokkaita mielin määrin eikä ollut tilivelvollinen olemisistaan ja tekemisistään kenellekään.
Enää ikuisuuksiin sinkkuus ei ole ollut tätä. Nyt se on vain synonyymi pohjattomalle yksinäisyydelle, läheisyyden kaipuulle ja rakkauden tarpeelle. Sitä ei meinaa kestää millään. Sitä ei haluaisi joutua kestämään. Ja kuitenkin joutuu, sillä toimivan parisuhteen rakentaminen on näköjään aivan liian vaikeaa.
Kun tietää, että olisi niin paljon annettavaa, valtavasti rakkautta, jonka haluaisi omistaa sille omalle ihmiselleen, jota ei näemmä koskaan tule. Rakkaus ja kipu ovat lähellä toisiaan, ja kun ei saa kokea rakkautta, niin ei jää paljon vaihtoehtoja. Välillä koskee niin lujaa, ettei fyysinen kipu ikinä. Tuntuu, että luhistuu, on täydellisen tyhjä olo sisältä.
Surullisinta on nähdä, kuinka oma elämä lipuu ohitse. Siitä ei saa mitään irti kuin puoliteholla, kun ei voi jakaa arkea toisen kanssa. On lohdutonta tietää, ettei kuulu kenellekään, ei ole kenellekään se tärkein. Ettei ole ketään. Ystäviä, kavereita on, mutta yski minulta puuttuu ja sen mukana kaikki: rakkaus. Hälinää, elämää, seuraa, mutta lopulta vieressä: ei ketään.
Miten ihmeessä te muut samassa tilanteessa olevat sinkut jaksatte yksinäisyyttä?
Kommentit (99)
En ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta en ole ollenkaan yksinäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut vastentahtoisesti sinkku koko elämäni enkä ole koskaan päässyt kokemaan tuota hupivaihetta... Asiat on ap:lla hyvin kun on edes joskus ollut valinnanvaraa.
Surullista että koet sinkkuuden noin. Minulle sinkkuus on elämänehto; en voisi kuvitellakaan jakavani itseäni ja elämääni yhdenkään ihmisen kanssa kokonaan. Ahdistaa ajatuskin, että pitäisi "kuulua" jollekin, ja joku olisi läsnä joka päivässä ja joka hetkessä. Kaikki vapaus olisi mennyttä.
Olen samassa tilanteessa, päivästä päivään vain "olen olemassa" enkä mitään muuta.
Minulla menee ihan hyvin sinkkuna. En taida kaivata rakkautta ollenkaan. Kaipa sitä silti voisi rakastua, mutta ei jotenkin innosta lähteä edes ottamaan selvää. Vierastan ajatusta vastuullisemmasta elämästä.
M35
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samassa tilanteessa, päivästä päivään vain "olen olemassa" enkä mitään muuta.
Niin tuttua, olen elossa mutta en elä. Olen ollut sinkku 15 vuotta ja juuri ne elämän parhaat ja tärkeimmät vuodet, nyt alkaa tuntua jo siltä ettei ketään enää edes halua tavata. Olisipa tosi ihana tavata juuri se oikea nyt, kun perheenperustaminen ja oikeastaan ihan kaikki on jo myöhäistä.
N40
Olen itse ollut pitkään sinkku ja haluan kyllä parisuhteen. Silti nämä ap:n tyyliset kommentit niin netissä kuin reaalielämässä kavereita ja tuttavilta kuulostaa jotenkin omituisilta. Toki me kaikki olemme erilaisia ja joillekin parisuhde on se tärkein asia. Olethan sinä kuitenkin itsellesi tärkeä, läsnä ja voit kokea asioita ominesi. Kerrot, että on tuskaa kun ei saa kokea rakkautta. Osaatko määrittää onko sinulle toinen tärkeämpi toista; rakastaa vai tulla rakastetuksi. Elämässä voi osoittaa rakkautta niin monella eri tavalla ja tehdä sen kautta hyvää siihen asti, kuin se romanttinen rakkaus tulee elämääsi. Jos kyse on enemmän siitä, että tulisit rakastetuksi, niin osaatko rakastaa itseäsi? Mahdollisessa tulevassa rakkaussuhteessa saadaksesi rakkautta sinun tulee myös osata rakastaa takaisin, treenaa sitä rakkauden levittämistä ympärillesi siihen asti, kuin elämä tuo eteesi sinulle puolison.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samassa tilanteessa, päivästä päivään vain "olen olemassa" enkä mitään muuta.
Niin tuttua, olen elossa mutta en elä. Olen ollut sinkku 15 vuotta ja juuri ne elämän parhaat ja tärkeimmät vuodet, nyt alkaa tuntua jo siltä ettei ketään enää edes halua tavata. Olisipa tosi ihana tavata juuri se oikea nyt, kun perheenperustaminen ja oikeastaan ihan kaikki on jo myöhäistä.
N40
Miksi olet sitä mieltä, että kaikki on myöhäistä? Eliniänodotus sinulla on vielä reilusti yli 40 v. Et kai aio viettää koko sitä aikaa hautajaisia odotellen?
Harrasta, matkaile, käy tapahtumissa, nauti siitä, mitä sinulla on, älä haikaile sitä mitä ei ole. Kukaties, kun teet noita asioita, sattumalta löydät samanhenkisen kumppanin seuraksi
M45
Hanki koira ja android-robotti. No ei vaineskaan...yksinäisyys on ihmisen osa oli sitten parisuhteessa tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu ihan samalta. Loppuelämäni näyttää olevan vain yksinäisten päivien ketju. Viikonloput ja loma-ajat ovat rentouttavuuden sijaan tapettavaa aikaa.
Yksinäisyyttä pahentaa se, että joka puolelta pursuaa parisuhteita. Yhtään naistenlehteä ei voi lukea ilman tarinoita prinsessahäistä tai parisuhdetestejä. Telkkarisarjoissakin melkein kaikilla on parisuhde. Kaikilla ympäristön ihmisillä tuntuu olevan parisuhde tai perhe. Mainoksetkin on kaikki suunnattu pariskunnille. Kukaan muu ei tunnu olevan yksin.
Mitä tehdä lomilla, kun matkoille on tylsää lähteä yksin? Kotona kykkimiseenkin tylsistyy, ja suuri osa lomakohteista karsiutuu pois ihan vain sen takia, että sinne matkustaa niin paljon nuoria pariskuntia hää- ja muille matkoille.
Ainakin sulla on ollut se hauskuusvaihe joskus.
Ikisinkkumies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Finderella kirjoitti:
Minä olen vasta siirtymävaiheessa tuosta hauskasta vaiheesta. Ainakin vielä nyt sitä yksinäisyyttä pystyy lieventämään viettämällä aikaa ja tapaillen ihmisiä, vaikkeivat he ensisilmäyksellä olekaan se elämänkumppani. Olen saanut ihan vain viestittelykavereita, joiden jutut lieventävät yksinäisyyden tunnetta myös.
Koen että potentiaali menee hukkaan, ja että touhuni odotellessa jotain oikeaa, ovat osittain liian kepeitä ja turhia. Mutta en ole vielä löytänyt parempaakaan toimintamallia tilanteeseen. Ensitreffien määrä on huomattavasti vähentynyt sinkkuuden aiemmasta vaiheesta. Mutta sen sijaan tapaan samoja tyyppejä useammin tietämättä miksi tai voiko se mihinkään johtaa..
Sitten joskus, yleensä sunnuntaisin, se todella tuntuu, ettei vierestä herää kukaan. Vaikka joskus herääkin.
Sinulle sinkkuuden pohjaton yksinäisyys = vaihtuvia seksikumppaneita ja kasuaalisia tapaamisia niin paljon kun kalenteriin mahtuu ja blogata jaksaa.
Ei kuulosta kovin pohjattomalta (tai kovinkaan yksinäiseltä)
Finderella kirjoitti:
Minä olen vasta siirtymävaiheessa tuosta hauskasta vaiheesta. Ainakin vielä nyt sitä yksinäisyyttä pystyy lieventämään viettämällä aikaa ja tapaillen ihmisiä, vaikkeivat he ensisilmäyksellä olekaan se elämänkumppani. Olen saanut ihan vain viestittelykavereita, joiden jutut lieventävät yksinäisyyden tunnetta myös.
Koen että potentiaali menee hukkaan, ja että touhuni odotellessa jotain oikeaa, ovat osittain liian kepeitä ja turhia. Mutta en ole vielä löytänyt parempaakaan toimintamallia tilanteeseen. Ensitreffien määrä on huomattavasti vähentynyt sinkkuuden aiemmasta vaiheesta. Mutta sen sijaan tapaan samoja tyyppejä useammin tietämättä miksi tai voiko se mihinkään johtaa..
Sitten joskus, yleensä sunnuntaisin, se todella tuntuu, ettei vierestä herää kukaan. Vaikka joskus herääkin.
"Ahdistaa tämä sairaus, johon ei ole parannusta ja joka syö itsetuntoa ja tuhoaa elämäni"
"Minullakin oli kerran hengenahdistusta, kun voitin eurojackpotissa 90 miljoonaa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyrin olematta ajattelematta liikaa sinkkuuttani ja ajoittaista yksinäisyyttäni, varjelen näin omaa mielenterveyttäni. Vaikka se tuntuu itsestäkin välillä itsepetokselta, pyrin mielessäni ajattelemaan sinkkuuden hyviä puolia ja ylikorostamaan parisuhteen ja perhe-elämän huonoja puolia. Pitkiä suhteita on takana minullakin ja tiedän, ettei se parisuhteessakaan olo pelkkää auvoa ole. Lomalla olin muutaman päivän kylässä naimisissa olevan veljeni luona, jolle oli syntynyt vauva pari kk sitten. Ei se niidenkään elämä miltään ruusuilla tanssimiselta vaikuttanut... Ostin juuri oman asunnon ja eräs parisuhteessa oleva ystäväni sanoi, että on varmaan mahtavaa että voin sisustaa oman kotini juuri niin kuin itse haluan kysymättä kenenkään toisen mielipidettä. Tarkemmin ajateltuna se on ihan totta! Olen ollut nyt 2,5v yksin ja useimmiten jopa nautin yksinolosta ja rauhallisista, kiireettömistä viikonlopuista yksin. Osaisinkohan enää vaistomaisesti edes ottaa toista ihmistä huomioonkaan menojani suunnitellessani?
Kipeä asia silti on se, että on pakko alkaa valmistautumaan siihen ettei koskaan perusta perhettä. Parisuhteen uskon vielä löytäväni mutta perheestä en olisi enää niin varma... Onneksi ystävät ja lähisukulaiset lisääntyvät juuri nyt kuin kanit, eli lasten kanssa tulen aivan varmasti olemaan tekemisissä ihan niin paljon kuin itse vaan kestän ja/tai haluan!
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu ihan samalta. Loppuelämäni näyttää olevan vain yksinäisten päivien ketju. Viikonloput ja loma-ajat ovat rentouttavuuden sijaan tapettavaa aikaa.
Yksinäisyyttä pahentaa se, että joka puolelta pursuaa parisuhteita. Yhtään naistenlehteä ei voi lukea ilman tarinoita prinsessahäistä tai parisuhdetestejä. Telkkarisarjoissakin melkein kaikilla on parisuhde. Kaikilla ympäristön ihmisillä tuntuu olevan parisuhde tai perhe. Mainoksetkin on kaikki suunnattu pariskunnille. Kukaan muu ei tunnu olevan yksin.
Mitä tehdä lomilla, kun matkoille on tylsää lähteä yksin? Kotona kykkimiseenkin tylsistyy, ja suuri osa lomakohteista karsiutuu pois ihan vain sen takia, että sinne matkustaa niin paljon nuoria pariskuntia hää- ja muille matkoille.
Hae vaikka täältä
itsellesi kaveri reissuun, jos et halua yksin matkata, tai laita oma haku (voit hakea toisen sinkkunaisen, jos et halua miestä riesaksi :-) )
Minähän sanoin, että olen vasta matkalla tästä sinkkuuden hyvistä puolista sinne kyllästymiseen ja yksinäisyyteen ja malttamattomuuteen. Ei ap:kaan sanonut, että hän on aina kokenut näin, vaan on myös osannut nauttia sinkkuudesta.
Finderella kirjoitti:
Minähän sanoin, että olen vasta matkalla tästä sinkkuuden hyvistä puolista sinne kyllästymiseen ja yksinäisyyteen ja malttamattomuuteen. Ei ap:kaan sanonut, että hän on aina kokenut näin, vaan on myös osannut nauttia sinkkuudesta.
Eli lohdutat kaveria kertomalla, että sinulla menee paremmin?
Opettelin eroon ajatuksesta, että elämä yksin on huono vaihtoehto. Joo, perusonnellisuuteni ei ole samalla tasolla kuin asuessani toisen kanssa, ja tämän eron tuntee kyllä selvästi, mutta tuollainen puhe elämän luhistumisesta ja ohi lipumisesta on kyllä tarpeetonta dramatisointia ja kertoo siitä, että suhde omaan itseen ei välttämättä ole ihan kondiksessa.
Tiedän tunteen. Enkä kestä sitä loputtomiin. Sitten sorrun suhteeseen jonkun kanssa joka kohtelee minua huonosti...
Minä olen vasta siirtymävaiheessa tuosta hauskasta vaiheesta. Ainakin vielä nyt sitä yksinäisyyttä pystyy lieventämään viettämällä aikaa ja tapaillen ihmisiä, vaikkeivat he ensisilmäyksellä olekaan se elämänkumppani. Olen saanut ihan vain viestittelykavereita, joiden jutut lieventävät yksinäisyyden tunnetta myös.
Koen että potentiaali menee hukkaan, ja että touhuni odotellessa jotain oikeaa, ovat osittain liian kepeitä ja turhia. Mutta en ole vielä löytänyt parempaakaan toimintamallia tilanteeseen. Ensitreffien määrä on huomattavasti vähentynyt sinkkuuden aiemmasta vaiheesta. Mutta sen sijaan tapaan samoja tyyppejä useammin tietämättä miksi tai voiko se mihinkään johtaa..
Sitten joskus, yleensä sunnuntaisin, se todella tuntuu, ettei vierestä herää kukaan. Vaikka joskus herääkin.