Äiti väitti että tuntemani viha on syyllisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Enkä lopeta, mielenkiintoinen aihe. Siis ihminen (äitini) siirtämässä ilmeisesti omaa syyllisyyttään omilta harteiltaan omaan lapseensa suhtautuen tämän normaaleihin ja terveisiin reaktioihin manipuloimalla, mitätöimällä, vähättelemällä, syyttämällä ja valehtelemalla. Ettekö ole muka tunnistaneet ikinä tällaista, joko muissa tai itsessänne, vai olenko minä ainoa, jolle on käyttäydytty näin?

ap

Oletko muka nähnyt jossakin muunlaisia naisia?  

Ei ole.  Siis on ymmärrettävä että se on naisten ominaisuus, eikä vika.   Siispä kaikki miehet on sikoja, kun tuollaista vihjailevat.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vahvasti siltä että tämä äiti on jäänyt kiinni vihaan ja katkeruuteen. Hän ei kykene tunnistamaan eikä käsittelemään omaa suruaan vaan yrittää älyllistää asioita ja päästä siten yli äidistään, mikä on mahdotonta. Hän ei osaa surra aidosti menetyksiään vaan käyttää muiden syyttelyä ja vihaa puolustuskeinonaan. Hän on jämähtänyt tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä uskalla kohdata aidosti omia tunteitaan eikä näin ollen kykene muidenkaan tunteita ja tarpeita huomioimaan kunnolla. Hyvin vaikea auttaa eteenpäin elämässä jos on koko ajan puolustuskannalla...

Ja eikö kognitiivinen terapia just koita saada ihmistä yli asioista (älyllistämällä jopa)? Ihan turhaa. Se oli sitten sellainen terapia. Ei ihme, että jäin kiinni :( Olen kyllä pyristellyt voimakkaasti eroon näistä asioista, mutta ehkä se surun kokeminen on se tapa edetä. Kamalaa. Suru tekee ihmisestä heikon ja usein myös hyvin vastenmielisen muiden silmissä, varsinkin jos siihen liittyy raivoa. Hankalaa hankkiä ystäviä, hei, tulkaa suremaan mun menetyksiä, ja kuulemaan kun syljen ulos pettymykseni. Varmaan kiinnostaa juu. Ja äiti vielä haukkui minua ettei saa kuormittaa sitten ihmisiä millään omilla asioillaan tai he jättävät minut. Tein sitten niin ja huomasin, etten halua sellaisia kavereita mihinkään kun voin itse vain pahoin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin juuri äsken nettiartikkelin äideistä, jotka kääntävät kaiken aina itseensä, sopii mielestäni aiheeseen:

https://www.psychologytoday.com/blog/resolution-not-conflict/201210/whe…

Siis tarkalla diagnoosilla ei mielestäni ole tässä nyt väliä, impulsiivinen epävakaa ja haavoittuva narsisti eivät toisinaan ole kovin kaukana toisistaan, tausta on sama.

Hei, ja ihan oikeilla jäljillä olet lapsentahtisuuden ja ranskalaisen kasvatuksen suhteen. Ranskiksilla on siellä se ongelma, että sikäläinen kasvatustapa tuottaa kärsimättömiä, räjähteleviä, lapsellisia aikuisia. Pariisilaisia joudutaan ylhäältäpäin aikuiskasvattamaan, koska he ovat niin töykeitä, että ajavat turistit pois.

Kuulosti äidiltäni tuo artikkeli, vaikken ymmärtänytkään sitä kuin osin. Varmaan minussa on samoja piirteitä kehittynyt, mutta toisin kuin äitini, pidän niitä vikoinani ja haluaisin saada tilalle terveemmän persoonallisuuden, kun taas äitini mielestä tuo olisi silkaa roskaa.

ap

Kuulostaa tosiaan siltä, että äitisi mielipiteitä ei kannata kuunnella. Voisit harkita tuota, mitä siinä jutussa suositeltiin, että aina kun syyttely, panettelu tms. henkinen väkivalta alkaa, katkaiset keskustelun tavalla tai toisella. Kannattaisi varmaan myös lopettaa nimittely, en olisi yllättynyt, jos äitisi tuntisi salaa itsensä paremmaksi aina, kun sorrut siihen. Ihmiset täällä palstalla on kyllästyneitä, koska kokevat, ettei sinua pysty auttamaan, eikä kukaan pysty vastaamaan niin paljoa, kuin pystyt kirjoittamaan (en edes minä). Mutta sinun tietysti täytyy uskoa, että pystyt tulemaan kuntoon. Se kannattaa, vaikka siihen menisi loppuikä.

Kiitos. Olen alkanut nyt viimeaikasiten tapahtumieni valossa tuntea aitoa halua jättää äiti ainakin siiheksi saakka taakseni, että voin paremmin tai olen kunnossa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Koko lapsuuteni äiti loukkasi minua MUTTA kielsi aina minun tunteeni ja sanoi, että syy tunteisiini oli oma vikani. Myös jos joku muu kuin äiti toimi loukkaavasti minua kohtaan ja tulin vihaiseksi äiti sanoi kaiken olevan minun oma vikani. Lisäksi äiti uskotteli minulle, etten minä voi olla vihainen, siis että kuvittelen itse vain tunteeni vihaksi ja loukkaantumiseksi, vaikka oikeasti se mitä kuulemma tunnen on syyllisyys. En ymmärrä miten joku voi sekoittaa syyllisyydentunteet ja vihan.

Vielä vähemmän tajuan, että joku menee väittämään omalle lapselleen tämän vihan tunteista, että "ei, kyllä sä tunnet nyt vain syyllisyyttä, kun olet käyttäytynyt niin huonosti".

Ai että jos suutuin, niin käyttäydyin huonosti? Voi vittu saatanan ämmä, se oli siksi tasan vain, koska sä ansaitsit sen, oksennus-vittupää.

Hei ylläpito, saisko tämän aloituksen kirjoittajan jo banniin ettei se käyttäis av-yhteisöä a) oksennuspaljunaan b) ilmaisena terapeuttina.

Ei vaan enää jaksais kivikissan aivopieruja, yli  vuoden jo sietänyt.

Kiitos etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Enkä lopeta, mielenkiintoinen aihe. Siis ihminen (äitini) siirtämässä ilmeisesti omaa syyllisyyttään omilta harteiltaan omaan lapseensa suhtautuen tämän normaaleihin ja terveisiin reaktioihin manipuloimalla, mitätöimällä, vähättelemällä, syyttämällä ja valehtelemalla. Ettekö ole muka tunnistaneet ikinä tällaista, joko muissa tai itsessänne, vai olenko minä ainoa, jolle on käyttäydytty näin?

ap

En jaksa lukea koko ketjua, mutta projisoinniltahan tuo kuulostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ymmärtänyt itsestään vauvantahtisuutta ollenkaan. Toimin kyllä niin miehen tuella, koska se siis kuulosti hemmetin hyvältä ajattelulta. Eikö se ranskalainen kasvatus ole sitä, että vauvan tarpeet on ihan se ja sama? En siis halunnut olla ranskalainen äiti, vaikka se tavallaan houkutti. Viis lapsista, äiti puunaa ja juo nyt skumppaa. Äitini ihaili kyllä ranskalaista kulttuuria ja varmaan tapaa kasvattaa siellä lapsia, mutta otti vain ne kohdat, joissa rajoitetaan lapsia, huomioon sieltä.

Koitan kaivaa esille että miten haluaisin, että minua kohdeltaisiin, niin samalla lailla vauvaa, lasta jne. Mutta aika vaikea ottaa tyhjästä.

ap

Minä nyt vähän pelkään että tämä on yhtä tyhjän kanssa, mutta perheneuvolan kautta voi kysyä olisiko mahdollisuutta päästä johonkin perheterapian tyyliseen, missä sinua ohjataan tulkitsemaan omia lapsiasi oikein ja edistetään teidän vuorovaikutusta. Tällaista ainakin tehdään tietääkseni äidin ja vauvan kanssa, kun vuorovaikutus on jostain syystä selvästi vinoutunutta, esim. masennuksen vuoksi tai äidin oman lapsuuden vuoksi. Mutta se vuorovaikutuksen tietoinen muuttaminen vaatii paljon reflektiota ja tahtoa.

Minä koen, että minulla on oikeus aidosti saada kokemus hyvästä vuorovaikutuksesta lasteni kanssa, eikä opetella tapoja, joiden perustat ovat siksi hukassa, etten ole itsekään saanut kokea sitä hyvää, jota minun kuuluisi antaa lapsilleni. Mutta tavallaan toki mieluummin edes näytellen, kuin että ihan pieleen, mutta on minullakin oltava oikeus siihen hyvään, mitä muut minulta sitten saisivat.

ap

Jos se terapia toimii, niin kyse on ihan aidosta asiasta ja vuorovaikutussuhdekin paranee.

Yhtään kenelläkään ei ole mitään "oikeutta toimivaan vuprovaikutussuhteeseen". Ihmiset vuorovaikuttavat kykyjensä ja rajoitustensa mukaan.

Jos haluaa tehdä henkisille rajoituksilleen jotain, menee esimerkiksi terapiaan eikä repeatilla sekoile vauvapalstalla.

Muutosta ei tule jos vain istuu haluamassa eikä itse tee asioita toisin.

On oikeus terveeseen vuorovaikutussuhteeseen. Jos sen rakennusaineet on lapsena tuhottu, niin ei siinä sanota vain että voi ei vaan ne pitää auttaa kuntoon. Itse sitä ei lapsi pysty tekemään, koska muutenhan voisimme kaikki kasvaa aikuisiksi häkeissä ja vain saada tiedon ja ruokamme kaltereiden lävitse ja liikuntatuokiot siihen väliin. On terapiassa. Ne auttaa joilla on ne terveet vuorovaikutusmallit.

Puhe siitä, että jokaisella on oikeus vuorovaikuttaa niin surkeasti kuin osaa ja se on hyväksyttävä on minusta kamalaa. Siis toisia kohtaan saa muka käyttäytyä huonosti, koska satutettiin lapsena?

ap

Ei ketään kohtaan saisi käyttäytyä huonosti, mutta jotkut nyt vaan valitettavasti käyttäytyvät huonosti. Sille ei oikein muuta voi, kuin yrittää olla mahdollisimman vähän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Äitiäsi et saa muuttumaan. Hyväksy se tosiasia ja keskity elämääsi niiden kanssa, jotka kohtelevat sinua hyvin. Sellaisia ovat miehesi ja lapsesi, jotka kohtelevat sinua usein paremmin kuin sinä heitä. Joten arvosta heitä ja hyväksy se, että omaa äitisuhdettasi et enää välttämättä kuntoon saa. Lopeta pään seinään hakkaaminen ja keskity itsesi kuntouttamiseen terapian keinoin ja perheesi tuella. Päätä että sinä pystyt päästämään irti äidistäsi.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tytär on oman aitinsä kopio, enemmän tai vähemmän, joka muuta väittää on yleensä liiankin paljon äitinsä kaltainen luonteeltaan. Ei haluta hyväksyä että olisi itse samanlainen, vaikka eroa ei juurikaan ole. Tämän kaltaisten naisten yleensä kannattaa katsoa peilin kautta menneisyyteensä, löytyykö sieltä ihmisiä joiden kanssa itse olet laittanut välit poikki esim, hetkellisen mielijohteen takia ja ollut huomioimatta toisen tunteita, vaikka he ovat sinusta välittäneet ? Toisin sanoen oletko itse ollut toisia kohtaan huomioimaton ? Kannattaisi pyytää näiltä ihmisiltä anteeksi, se vaivaa sinun sisimpääsi niin kauan kunnes annat helpotuksen toiselle ja samalla itsellesi. Välinpitämättömyys on askel henkisiin sairauksiin.

En tiedä mihin tämä ketju nyt liittyy ja kuka ap on, mutta Oijoijoi, en usko kyllä tuohon, että jokainen tytär on äitinsä kopio. En todellakaan ole, en enempää, enkä vähempää ole alkoholistin, väkivaltaisen hullun kopio, sitten niin mitenkään.

Esikoisen kanssa en ymmärtänyt myöskään kasvatuksesta vielä mitään, kuuntelin vain toisten neuvoja, älä pidä sylissä, älä anna nukkua vieressä, loputonta kieltolistaa. Mutta opin. Sen osasin jo vauvan syntyessä, että en toista äitini virheitä millään tasolla, enkä halua samankaltaiseksi. Minut kasvatettiin syyllistämisen ja häpeän kautta. Humalainen ihminen pahoinpiteli minua jo pienenä ja aina, Aina syy oli minussa. Olinhan niin kauhea ja ei olisi pitänyt syntyäkään. Ääneen puhuminenkin oli pahasta, opin hienosti hiipimään kotona ja jättämään juopuneen hullun rauhassa sohvalle katsomaan televisiota. Vaikka mikä hätä olisi ollut, äidin puoleen ei vaan käännytty.

Olen katkaissut välit äitiini, joka jaksaa kyllä marttyyrina sitä itkeä jokaiselle, joka viitsii kuunnella. Vaan eihän siinä meidän elämänhistoriaa avatakaan, vain se, että kauhea tyttö ei käy koskaan eikä hän saa olla mummo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ymmärtänyt itsestään vauvantahtisuutta ollenkaan. Toimin kyllä niin miehen tuella, koska se siis kuulosti hemmetin hyvältä ajattelulta. Eikö se ranskalainen kasvatus ole sitä, että vauvan tarpeet on ihan se ja sama? En siis halunnut olla ranskalainen äiti, vaikka se tavallaan houkutti. Viis lapsista, äiti puunaa ja juo nyt skumppaa. Äitini ihaili kyllä ranskalaista kulttuuria ja varmaan tapaa kasvattaa siellä lapsia, mutta otti vain ne kohdat, joissa rajoitetaan lapsia, huomioon sieltä.

Koitan kaivaa esille että miten haluaisin, että minua kohdeltaisiin, niin samalla lailla vauvaa, lasta jne. Mutta aika vaikea ottaa tyhjästä.

ap

Minä nyt vähän pelkään että tämä on yhtä tyhjän kanssa, mutta perheneuvolan kautta voi kysyä olisiko mahdollisuutta päästä johonkin perheterapian tyyliseen, missä sinua ohjataan tulkitsemaan omia lapsiasi oikein ja edistetään teidän vuorovaikutusta. Tällaista ainakin tehdään tietääkseni äidin ja vauvan kanssa, kun vuorovaikutus on jostain syystä selvästi vinoutunutta, esim. masennuksen vuoksi tai äidin oman lapsuuden vuoksi. Mutta se vuorovaikutuksen tietoinen muuttaminen vaatii paljon reflektiota ja tahtoa.

Minä koen, että minulla on oikeus aidosti saada kokemus hyvästä vuorovaikutuksesta lasteni kanssa, eikä opetella tapoja, joiden perustat ovat siksi hukassa, etten ole itsekään saanut kokea sitä hyvää, jota minun kuuluisi antaa lapsilleni. Mutta tavallaan toki mieluummin edes näytellen, kuin että ihan pieleen, mutta on minullakin oltava oikeus siihen hyvään, mitä muut minulta sitten saisivat.

ap

Ei. Nyt menit lassukoiden reviirille. Ei sinulla ole oikeutta sellaiseen, mitä ei ole olemassa. Kukaan ei pysty sitä maitolasia sinulle enää tuomaan, koska maito meni maahan jo. Aika ei kulje kahteen suuntaan.

Ainoa mitä voit tehdä on kovasti töitä. Näytellä oikean äidin osaa ja pyytää ajoittain anteeksi sitä, ettei se oikein suju. Ja pyytää tosissasi anteeksi, ja tarjota hyvitystä. Tätä tehdessäsi ehkä alat rakentaa ihan todellista itsearvostusta. Mutta ensin pitäisi lakata huutamasta minäminää.

Kun valitat ettei kukaan ymmärrä/piittaa miltä sinusta tuntuu, puhut äitisi suulla. Sinulle tehty vääryys ei vähennä kykyäsi tehdä itse väärin. Päin vastoin, se lisää sitä. Äitiisi varmaan pätikin mitä sinusta sanoi, hän vihasi sinua koska koki syyllisyyttä eikä osannut sitä kantaa. Vihaa vain takaisin, mutta nyt olisi aika kyetä kokemaan sitä syyllisyyttä myös.

Et ole enää lapsi, vaan aikuinen, varustettuna aikuisen kyvyllä tehdä pahaa itsekeskeisyyksissäsi. Kanna se syyllisyys ja vastuu, ja häpeä. Ensin millin palasina, sitten sentin. Jos teet sen oikein, se alkaa jopa vähitellen tuntua hyvältä. Sitten voit puhdistautua väärästä häpeästä, kun lakkaat sysimästä koko pakettia äidin suuntaan. Ei se ole pommi. Elämän kello siellä sisällä vain tikittää.

Siinä ylistyslaulu syyllistämiselle, selittää syyllistämällä sen miksi syyllistäminen on oikein ja syyllistetyn oma vika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vahvasti siltä että tämä äiti on jäänyt kiinni vihaan ja katkeruuteen. Hän ei kykene tunnistamaan eikä käsittelemään omaa suruaan vaan yrittää älyllistää asioita ja päästä siten yli äidistään, mikä on mahdotonta. Hän ei osaa surra aidosti menetyksiään vaan käyttää muiden syyttelyä ja vihaa puolustuskeinonaan. Hän on jämähtänyt tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä uskalla kohdata aidosti omia tunteitaan eikä näin ollen kykene muidenkaan tunteita ja tarpeita huomioimaan kunnolla. Hyvin vaikea auttaa eteenpäin elämässä jos on koko ajan puolustuskannalla...

En kykenekään. Ei siitä silloin voi minua syyttää, etten ole sitä vielä käsitellyt. En löydä sitä, en saa kiinni siitä, en saa siihen mitään yhteyttä. Vielä.

Yksin ei uskalla kohdata ja yksin moni minut haluaisi jättää. Ihmiset, ah!

ap

Se oli kirjoitettu äidistäsi, mutta hauskaa ja aika oivaltavaakin, eikö totta, että tunnistit siitä itsesi?

Joten nyt hihat heilumaan. Lopetat tämän palstan terrorisoinnin, ymmärrät että kukaan muu ihminen ei ole sinulle velkaa yhtään mitään, muilla ihmisillä ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Ja sitten alat toimia aktiivisesti niin että otat vastuun omasta käyttäytymisestäsi ja otat suunnan kohti aikuiseksi kasvamista. Ihan niinkuin me muutkin on jouduttu tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ymmärtänyt itsestään vauvantahtisuutta ollenkaan. Toimin kyllä niin miehen tuella, koska se siis kuulosti hemmetin hyvältä ajattelulta. Eikö se ranskalainen kasvatus ole sitä, että vauvan tarpeet on ihan se ja sama? En siis halunnut olla ranskalainen äiti, vaikka se tavallaan houkutti. Viis lapsista, äiti puunaa ja juo nyt skumppaa. Äitini ihaili kyllä ranskalaista kulttuuria ja varmaan tapaa kasvattaa siellä lapsia, mutta otti vain ne kohdat, joissa rajoitetaan lapsia, huomioon sieltä.

Koitan kaivaa esille että miten haluaisin, että minua kohdeltaisiin, niin samalla lailla vauvaa, lasta jne. Mutta aika vaikea ottaa tyhjästä.

ap

Minä nyt vähän pelkään että tämä on yhtä tyhjän kanssa, mutta perheneuvolan kautta voi kysyä olisiko mahdollisuutta päästä johonkin perheterapian tyyliseen, missä sinua ohjataan tulkitsemaan omia lapsiasi oikein ja edistetään teidän vuorovaikutusta. Tällaista ainakin tehdään tietääkseni äidin ja vauvan kanssa, kun vuorovaikutus on jostain syystä selvästi vinoutunutta, esim. masennuksen vuoksi tai äidin oman lapsuuden vuoksi. Mutta se vuorovaikutuksen tietoinen muuttaminen vaatii paljon reflektiota ja tahtoa.

Minä koen, että minulla on oikeus aidosti saada kokemus hyvästä vuorovaikutuksesta lasteni kanssa, eikä opetella tapoja, joiden perustat ovat siksi hukassa, etten ole itsekään saanut kokea sitä hyvää, jota minun kuuluisi antaa lapsilleni. Mutta tavallaan toki mieluummin edes näytellen, kuin että ihan pieleen, mutta on minullakin oltava oikeus siihen hyvään, mitä muut minulta sitten saisivat.

ap

Ei. Nyt menit lassukoiden reviirille. Ei sinulla ole oikeutta sellaiseen, mitä ei ole olemassa. Kukaan ei pysty sitä maitolasia sinulle enää tuomaan, koska maito meni maahan jo. Aika ei kulje kahteen suuntaan.

Ainoa mitä voit tehdä on kovasti töitä. Näytellä oikean äidin osaa ja pyytää ajoittain anteeksi sitä, ettei se oikein suju. Ja pyytää tosissasi anteeksi, ja tarjota hyvitystä. Tätä tehdessäsi ehkä alat rakentaa ihan todellista itsearvostusta. Mutta ensin pitäisi lakata huutamasta minäminää.

Kun valitat ettei kukaan ymmärrä/piittaa miltä sinusta tuntuu, puhut äitisi suulla. Sinulle tehty vääryys ei vähennä kykyäsi tehdä itse väärin. Päin vastoin, se lisää sitä. Äitiisi varmaan pätikin mitä sinusta sanoi, hän vihasi sinua koska koki syyllisyyttä eikä osannut sitä kantaa. Vihaa vain takaisin, mutta nyt olisi aika kyetä kokemaan sitä syyllisyyttä myös.

Et ole enää lapsi, vaan aikuinen, varustettuna aikuisen kyvyllä tehdä pahaa itsekeskeisyyksissäsi. Kanna se syyllisyys ja vastuu, ja häpeä. Ensin millin palasina, sitten sentin. Jos teet sen oikein, se alkaa jopa vähitellen tuntua hyvältä. Sitten voit puhdistautua väärästä häpeästä, kun lakkaat sysimästä koko pakettia äidin suuntaan. Ei se ole pommi. Elämän kello siellä sisällä vain tikittää.

Siinä ylistyslaulu syyllistämiselle, selittää syyllistämällä sen miksi syyllistäminen on oikein ja syyllistetyn oma vika.

Anteeksi, perun tuon edellisen, sehän olikin selvästi osoitettu miehille, jolloin asia on eri. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ymmärtänyt itsestään vauvantahtisuutta ollenkaan. Toimin kyllä niin miehen tuella, koska se siis kuulosti hemmetin hyvältä ajattelulta. Eikö se ranskalainen kasvatus ole sitä, että vauvan tarpeet on ihan se ja sama? En siis halunnut olla ranskalainen äiti, vaikka se tavallaan houkutti. Viis lapsista, äiti puunaa ja juo nyt skumppaa. Äitini ihaili kyllä ranskalaista kulttuuria ja varmaan tapaa kasvattaa siellä lapsia, mutta otti vain ne kohdat, joissa rajoitetaan lapsia, huomioon sieltä.

Koitan kaivaa esille että miten haluaisin, että minua kohdeltaisiin, niin samalla lailla vauvaa, lasta jne. Mutta aika vaikea ottaa tyhjästä.

ap

Minä nyt vähän pelkään että tämä on yhtä tyhjän kanssa, mutta perheneuvolan kautta voi kysyä olisiko mahdollisuutta päästä johonkin perheterapian tyyliseen, missä sinua ohjataan tulkitsemaan omia lapsiasi oikein ja edistetään teidän vuorovaikutusta. Tällaista ainakin tehdään tietääkseni äidin ja vauvan kanssa, kun vuorovaikutus on jostain syystä selvästi vinoutunutta, esim. masennuksen vuoksi tai äidin oman lapsuuden vuoksi. Mutta se vuorovaikutuksen tietoinen muuttaminen vaatii paljon reflektiota ja tahtoa.

Minä koen, että minulla on oikeus aidosti saada kokemus hyvästä vuorovaikutuksesta lasteni kanssa, eikä opetella tapoja, joiden perustat ovat siksi hukassa, etten ole itsekään saanut kokea sitä hyvää, jota minun kuuluisi antaa lapsilleni. Mutta tavallaan toki mieluummin edes näytellen, kuin että ihan pieleen, mutta on minullakin oltava oikeus siihen hyvään, mitä muut minulta sitten saisivat.

ap

Ei. Nyt menit lassukoiden reviirille. Ei sinulla ole oikeutta sellaiseen, mitä ei ole olemassa. Kukaan ei pysty sitä maitolasia sinulle enää tuomaan, koska maito meni maahan jo. Aika ei kulje kahteen suuntaan.

Ainoa mitä voit tehdä on kovasti töitä. Näytellä oikean äidin osaa ja pyytää ajoittain anteeksi sitä, ettei se oikein suju. Ja pyytää tosissasi anteeksi, ja tarjota hyvitystä. Tätä tehdessäsi ehkä alat rakentaa ihan todellista itsearvostusta. Mutta ensin pitäisi lakata huutamasta minäminää.

Kun valitat ettei kukaan ymmärrä/piittaa miltä sinusta tuntuu, puhut äitisi suulla. Sinulle tehty vääryys ei vähennä kykyäsi tehdä itse väärin. Päin vastoin, se lisää sitä. Äitiisi varmaan pätikin mitä sinusta sanoi, hän vihasi sinua koska koki syyllisyyttä eikä osannut sitä kantaa. Vihaa vain takaisin, mutta nyt olisi aika kyetä kokemaan sitä syyllisyyttä myös.

Et ole enää lapsi, vaan aikuinen, varustettuna aikuisen kyvyllä tehdä pahaa itsekeskeisyyksissäsi. Kanna se syyllisyys ja vastuu, ja häpeä. Ensin millin palasina, sitten sentin. Jos teet sen oikein, se alkaa jopa vähitellen tuntua hyvältä. Sitten voit puhdistautua väärästä häpeästä, kun lakkaat sysimästä koko pakettia äidin suuntaan. Ei se ole pommi. Elämän kello siellä sisällä vain tikittää.

Ai siis syyllisyyttä siitä, että lapseni kärsivät siitä, millainen olen? En voi tuntea siitä syyllisyyttä, koska eihän se ole minun vikani? Minä olisin tehnyt kaiken hyvin ja oikein, jos minua olisi kohdeltu oikein, eikö niin? En minä ole tahallani tällainen laisinkaan. Tyhmää oli tietty tehdä lapsia, mutta enhän mä voi sanoa heille sitä. Miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että teen jotain mitä terve ihminen ei tekisi, vaikka tiedänkin sen olevan väärin? Siis syyllisyyttä? Ehkä tunnenkin. Ei se silti muuta mitään.

Pitäisikö minun katua, että opin lapsuudessani sen, mitä opetettiin?

ap

Ei vaan syyllisyyttä siitä, mitä lapsille tai muille teet, tässä ja nyt, jokapäivä. Sellaista syyllisyyttä joka laittaa toimimaan paremmin. Kosminen syyllisyys on asia erikseen, sitä ei niin kovin kannata potea kun se vain lamaannuttaa. Äitisi ei kohdellut sinua huvikseen huonosti vaikka se varmasti jotain kaunaa hänessä tyydytti. Kukaan ei tee kaikkea hyvin ja oikein, joten turhaan kadehdit sellaista, mitä ei ole olemassa. Käytät tuota vain oljenkortena, jotta ei tarvitsisi tehdä mitään. Kuten äitisikin teki. Hyväksy viallisuus, itsessä, äidissä, kaikissa. Alat hengittää kevyemmin.

Jos näet talon palavan, kyllä sinun täytyy kokea jonkinlaista syyllisyyttä jos et saa soitettua palokunnalle. Kädetönkin itkee silloin käsiensä puuttumista, ettei voi naputella puhelinta, vaikkei siinä tavallaan mitään järkeä olekaan. Sinä sen sijaan kiljut, että en minä sitä sytyttänyt joten en voi sitä sammuttaakaan.

Ihmiset eivät pidä siitä, että heitä yritetään värvätä sinulle itsellesi vahingolliseen hankkeeseen tueksi ja itsesäälin välineeksi. Et voi heitä siitä syyttää, koska se on vain tervettä. Sääli itseäsi ihan rauhassa sitten kun lapset ovat nukkumassa ja ota vaikka suklaalevy kainaloon ja kuuntele surumarsseja, mutta lopun päivää yritä olla ihmisiksi, sen minkä osaat. Huomenna vähän enemmän kuin tänään.

Nythän mammat tekee sitä, että siirtävät syyllistämisen sukupolvien yli, kun "hoitavat" lastenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vahvasti siltä että tämä äiti on jäänyt kiinni vihaan ja katkeruuteen. Hän ei kykene tunnistamaan eikä käsittelemään omaa suruaan vaan yrittää älyllistää asioita ja päästä siten yli äidistään, mikä on mahdotonta. Hän ei osaa surra aidosti menetyksiään vaan käyttää muiden syyttelyä ja vihaa puolustuskeinonaan. Hän on jämähtänyt tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä uskalla kohdata aidosti omia tunteitaan eikä näin ollen kykene muidenkaan tunteita ja tarpeita huomioimaan kunnolla. Hyvin vaikea auttaa eteenpäin elämässä jos on koko ajan puolustuskannalla...

En kykenekään. Ei siitä silloin voi minua syyttää, etten ole sitä vielä käsitellyt. En löydä sitä, en saa kiinni siitä, en saa siihen mitään yhteyttä. Vielä.

Yksin ei uskalla kohdata ja yksin moni minut haluaisi jättää. Ihmiset, ah!

ap

Se oli kirjoitettu äidistäsi, mutta hauskaa ja aika oivaltavaakin, eikö totta, että tunnistit siitä itsesi?

Joten nyt hihat heilumaan. Lopetat tämän palstan terrorisoinnin, ymmärrät että kukaan muu ihminen ei ole sinulle velkaa yhtään mitään, muilla ihmisillä ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Ja sitten alat toimia aktiivisesti niin että otat vastuun omasta käyttäytymisestäsi ja otat suunnan kohti aikuiseksi kasvamista. Ihan niinkuin me muutkin on jouduttu tekemään.

Miten niin oli kirjoitettu äidistäni? "yrittää älyllistää asioita ja päästä siten yli äidistään, mikä on mahdotonta." Ai äitini yrittää päästä yli äidistään? En ole koskaan sanonut hänellä olleen sellaisia ongelmia.

Ja ettekä ole joutuneet kasvamaan aikuisiksi samasta pisteestä, josta minä joudun, vaan teidät on autettu ensin paljon pitemmälle tai ei ole estetty menoanne pitemmälle. Valitettavasti minun sheimaamisyrityksesi valheella (tuo kirjoitus johon muka viittasit ei ollut äidistäni) epäonnistui.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ymmärtänyt itsestään vauvantahtisuutta ollenkaan. Toimin kyllä niin miehen tuella, koska se siis kuulosti hemmetin hyvältä ajattelulta. Eikö se ranskalainen kasvatus ole sitä, että vauvan tarpeet on ihan se ja sama? En siis halunnut olla ranskalainen äiti, vaikka se tavallaan houkutti. Viis lapsista, äiti puunaa ja juo nyt skumppaa. Äitini ihaili kyllä ranskalaista kulttuuria ja varmaan tapaa kasvattaa siellä lapsia, mutta otti vain ne kohdat, joissa rajoitetaan lapsia, huomioon sieltä.

Koitan kaivaa esille että miten haluaisin, että minua kohdeltaisiin, niin samalla lailla vauvaa, lasta jne. Mutta aika vaikea ottaa tyhjästä.

ap

Minä nyt vähän pelkään että tämä on yhtä tyhjän kanssa, mutta perheneuvolan kautta voi kysyä olisiko mahdollisuutta päästä johonkin perheterapian tyyliseen, missä sinua ohjataan tulkitsemaan omia lapsiasi oikein ja edistetään teidän vuorovaikutusta. Tällaista ainakin tehdään tietääkseni äidin ja vauvan kanssa, kun vuorovaikutus on jostain syystä selvästi vinoutunutta, esim. masennuksen vuoksi tai äidin oman lapsuuden vuoksi. Mutta se vuorovaikutuksen tietoinen muuttaminen vaatii paljon reflektiota ja tahtoa.

Minä koen, että minulla on oikeus aidosti saada kokemus hyvästä vuorovaikutuksesta lasteni kanssa, eikä opetella tapoja, joiden perustat ovat siksi hukassa, etten ole itsekään saanut kokea sitä hyvää, jota minun kuuluisi antaa lapsilleni. Mutta tavallaan toki mieluummin edes näytellen, kuin että ihan pieleen, mutta on minullakin oltava oikeus siihen hyvään, mitä muut minulta sitten saisivat.

ap

Jos se terapia toimii, niin kyse on ihan aidosta asiasta ja vuorovaikutussuhdekin paranee.

Yhtään kenelläkään ei ole mitään "oikeutta toimivaan vuprovaikutussuhteeseen". Ihmiset vuorovaikuttavat kykyjensä ja rajoitustensa mukaan.

Jos haluaa tehdä henkisille rajoituksilleen jotain, menee esimerkiksi terapiaan eikä repeatilla sekoile vauvapalstalla.

Muutosta ei tule jos vain istuu haluamassa eikä itse tee asioita toisin.

On oikeus terveeseen vuorovaikutussuhteeseen. Jos sen rakennusaineet on lapsena tuhottu, niin ei siinä sanota vain että voi ei vaan ne pitää auttaa kuntoon. Itse sitä ei lapsi pysty tekemään, koska muutenhan voisimme kaikki kasvaa aikuisiksi häkeissä ja vain saada tiedon ja ruokamme kaltereiden lävitse ja liikuntatuokiot siihen väliin. On terapiassa. Ne auttaa joilla on ne terveet vuorovaikutusmallit.

Puhe siitä, että jokaisella on oikeus vuorovaikuttaa niin surkeasti kuin osaa ja se on hyväksyttävä on minusta kamalaa. Siis toisia kohtaan saa muka käyttäytyä huonosti, koska satutettiin lapsena?

ap

Ei ketään kohtaan saisi käyttäytyä huonosti, mutta jotkut nyt vaan valitettavasti käyttäytyvät huonosti. Sille ei oikein muuta voi, kuin yrittää olla mahdollisimman vähän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Äitiäsi et saa muuttumaan. Hyväksy se tosiasia ja keskity elämääsi niiden kanssa, jotka kohtelevat sinua hyvin. Sellaisia ovat miehesi ja lapsesi, jotka kohtelevat sinua usein paremmin kuin sinä heitä. Joten arvosta heitä ja hyväksy se, että omaa äitisuhdettasi et enää välttämättä kuntoon saa. Lopeta pään seinään hakkaaminen ja keskity itsesi kuntouttamiseen terapian keinoin ja perheesi tuella. Päätä että sinä pystyt päästämään irti äidistäsi.

Ei mulle ole sellaista boxia olemassakaan, jossa voi "yrittää olla mahdollisimman vähän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa". Damage is done already. Aikakoneko mulla pitäisi olla, etten olisi sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja oppisi, mitä opin?? Arvostan muita vasta kun ymmärävät minua. Kunnolla ja oikeasti. Mies onneksi haluaa ymmärtää. Lapsilta sitä ei oikein voi vaatia.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vahvasti siltä että tämä äiti on jäänyt kiinni vihaan ja katkeruuteen. Hän ei kykene tunnistamaan eikä käsittelemään omaa suruaan vaan yrittää älyllistää asioita ja päästä siten yli äidistään, mikä on mahdotonta. Hän ei osaa surra aidosti menetyksiään vaan käyttää muiden syyttelyä ja vihaa puolustuskeinonaan. Hän on jämähtänyt tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä uskalla kohdata aidosti omia tunteitaan eikä näin ollen kykene muidenkaan tunteita ja tarpeita huomioimaan kunnolla. Hyvin vaikea auttaa eteenpäin elämässä jos on koko ajan puolustuskannalla...

En kykenekään. Ei siitä silloin voi minua syyttää, etten ole sitä vielä käsitellyt. En löydä sitä, en saa kiinni siitä, en saa siihen mitään yhteyttä. Vielä.

Yksin ei uskalla kohdata ja yksin moni minut haluaisi jättää. Ihmiset, ah!

ap

Se oli kirjoitettu äidistäsi, mutta hauskaa ja aika oivaltavaakin, eikö totta, että tunnistit siitä itsesi?

Joten nyt hihat heilumaan. Lopetat tämän palstan terrorisoinnin, ymmärrät että kukaan muu ihminen ei ole sinulle velkaa yhtään mitään, muilla ihmisillä ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Ja sitten alat toimia aktiivisesti niin että otat vastuun omasta käyttäytymisestäsi ja otat suunnan kohti aikuiseksi kasvamista. Ihan niinkuin me muutkin on jouduttu tekemään.

Luuletko sinä sitäpaitsi, ettet ole todella loukkaava kirjoittaessasi että se teksti oli MUKA minun äidilleni ja että minä vain hupsista MUKA tunnistin siitä itseni?! Ja sen jälkeen kuvitteletko sinä antavasi minulle jotain neuvoja ja minkähänlaisella oikeutuksella kuvittelet minun arvostavan neuvojasi pierun vertaa, kun pohjustat kaiken mitä aiot sanoa valheella? Se teksti johon viittasit, EI OLLUT äidistäni, en tiedä mistä sait sellaista vammaa päähäsi väittää moista edes ?! Kaikki siinä puhui selvääkin selvemmin minusta. Eikä siinä mitään. Oot ressukka.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vahvasti siltä että tämä äiti on jäänyt kiinni vihaan ja katkeruuteen. Hän ei kykene tunnistamaan eikä käsittelemään omaa suruaan vaan yrittää älyllistää asioita ja päästä siten yli äidistään, mikä on mahdotonta. Hän ei osaa surra aidosti menetyksiään vaan käyttää muiden syyttelyä ja vihaa puolustuskeinonaan. Hän on jämähtänyt tiettyyn kehitysvaiheeseen eikä uskalla kohdata aidosti omia tunteitaan eikä näin ollen kykene muidenkaan tunteita ja tarpeita huomioimaan kunnolla. Hyvin vaikea auttaa eteenpäin elämässä jos on koko ajan puolustuskannalla...

En kykenekään. Ei siitä silloin voi minua syyttää, etten ole sitä vielä käsitellyt. En löydä sitä, en saa kiinni siitä, en saa siihen mitään yhteyttä. Vielä.

Yksin ei uskalla kohdata ja yksin moni minut haluaisi jättää. Ihmiset, ah!

ap

Se oli kirjoitettu äidistäsi, mutta hauskaa ja aika oivaltavaakin, eikö totta, että tunnistit siitä itsesi?

Joten nyt hihat heilumaan. Lopetat tämän palstan terrorisoinnin, ymmärrät että kukaan muu ihminen ei ole sinulle velkaa yhtään mitään, muilla ihmisillä ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Ja sitten alat toimia aktiivisesti niin että otat vastuun omasta käyttäytymisestäsi ja otat suunnan kohti aikuiseksi kasvamista. Ihan niinkuin me muutkin on jouduttu tekemään.

Katsokaa nyt millaisia ressukoita tänne kirjoittaa! Luuli, että viittaamansa teksti oli kirjoitettu minun äidistäni..! Ei mitään älyä päässä, ei mitään... Noita neuvoja ei siis voi ottaa milläänlailla käyttöön, hän itse ehkä uskoo niihin omassa tilanteessaan, no, ehkä ne onkin yhtä totta kuin se, että teksti oli äidistäni!

ap