Tunteiden pelkääminen on hölmö syy jäädä ilman läheisyyttä ja seurustelua
Olen huomannut, että monet ihmiset pelkäävät aivan hysteerisesti tunteita, ja sen vuoksi he sabotoivat omia mahdollisuuksiaan tapailu- ja seurusteluasioissa.
Ei uskalleta pyytää toista treffeille, suostua treffeille, suudella, harrastaa seksiä, tapailla, alkaa seurustella, muuttaa yhteen... Sen sijaan pelätään, jarrutellaan, varmistellaan, kielletään omat mukavat tunteet ja pelataan erilaisia pelejä. Vain, koska rakkaudessa on mahdollista kokea myös epämiellyttäviä tunteita.
Joo, on hyvä että meillä on aivoissa jarrumekanismi, joka estää meitä tekemästä typeyyksiä, mutta tuntuu jotenkin tosi hassulta, että kieltää itseltään mahdollisuuden hyvään siksi, että likimain ainoana riskinä on kokea epämiellyttäviä tunteita. Tunteet eivät ole vaarallisia! Ne eivät voi satuttaa meitä. Tunteet eivät pysty tekemään meille mitään muuta kuin saada meidät kokemaan ne.
Valitettavasti myöskään mikään määrä varmistelua ei voi taata, etteikö niitä epämiellyttäviäkin tunteita voisi seurata. Mitään takeita ei voi saada. Toiselta ei voi saada vakuuksia sydänsurujen varalle. Sen sijaan tuo hysteerinen itsen suojelu voi paitsi viedä pois uusia mahdollisuuksia, myös pilata olemassaolevia.
Siksi minusta valmius kokea epämiellyttäviäkin tunteita ja tavoitella hyvää niistä huolimatta on tärkeimpiä inhimillisiä taitoja.
Kommentit (41)
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen, joka ylenkatsoo omia tunteitaan ja ajatuksiaan vain siksi, että ne voivat muuttua, ei ole ihminen ollenkaan, vaan pelkkä varjo tai haamu. Tuuliviiri. Kykenemätön pitkäntähtäimen suunnitelmallisuuteen, onneen, ajan tuomiin palkintoihin.
Päinvastoin. En rakentaisi pitkän aikavälin suunnitelmiani, elämäntapaani tai tavoitteitani minkään niin häilyväisen kuin tunteiden varaan. Tunteita tulee ja menee kuin pilviä taivaalla, mutta arvot ovat suhteellisen pysyviä.
Siksi mietin, minälaista elämää haluan elää ja minkälaisia asioita tehdä, ja toimin sen mukaisesti. Jos minulla on kiva harratus, joka rikastuttaa elämääni, lähden sinne joka viikko, vaikka en jonakin iltana millään jaksaisi. Ja jos haluan tutustua naisiin, teen aloitteita, vaikka hylätyksi tuleminen pelottaisikin.
Tunteet ovat tärkeä osa mielen toimintaa, mutta ne eivät lopulta ole muuta kuin tilapäisiä mentaalisia tapahtumia. Ne eivät ole totta, eikä niihin kätkeydy mitään salattua, mystistä merkitystä. Niiden mukaan toimiessaan on kuin leija, joka on aina uuden tuulenpuuskan vietävissä.
Ja kun olet elänyt elämäsi kaikkia tunteitasi väheksyen ja vakuuttaen itsellesi, että kaikki menee ohi, nyt keskityn telttailuun, koska on kivaa istua yksin metsän hiljaisuudessa, huomaat kuolevasi yksin ja eläneesi yksin. Huomaat, että sinulta on jäänyt kaikki ihmiselämän parhaat jutut kokematta, koska et ole uskaltanut tunnustaa tunteitasi. Mitä tunteet edes ovat, elleivät arvojen ruumiillistuma? Arvosi tulevat todeksi tunteina. Sinun arvosi on sitoutumattomuus, haluttomuus ottaa kantaa.
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkina kertoina kun olen luottanut tunteisiini ja antanut elämässäni tilaisuuden rakkaudelle, olen saanut vain turpiini. Siksi varmistelu ja itsesuojelu ja sinkkunakin on jopa onnellisempaa kuin peläten koska uusi mies "muuttaa mielensä" tai toteaa "miten kaunis ja ihana olen, mutta ei ole vaan tunteita".
Niin, nuo ovat aivan mahdollisia seurauksia siitä, että kiinnostuu jostakusta. Olen itsekin päättänyt tapailusuhteita siksi, ettei minulla ole riittäviä tunteita, ja niin ovat kumppaninikin lopettaneet. Jopa monen vuoden seurustelusuhteet ovat päättyneet.Mutta tämä on minusta ihan okei. En haluaisi sitä, mutta jos niin käy, se on silti parempi kuin toisessa roikkuminen vain siksi, ettei uskalla lopettaa juttua, joka ei toimi.Joo, torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, mutta se on pelkkä tunne, ja kun sille ei anna määräänsä enempää merkitystä, siitä yli pääseminen on paljon, paljon helpompaa. Tietenkin pettymyksen ja sydänsurun hetkellä toivoo, ettei tarvitsi kokea sitä, mutta en ole koskaan ajatellut, että luopuisin seurustelusta noiden vuoksi. En halua antaa tilapäisile mielen tuotoksille noin paljon valtaa elämäni tärkeimpiin asioihin.
Pelkkä tunne? Miten tuo sitten onnistuu, ettei anna sille määräänsä enempää merkitystä?
Se liittyy siihen teoriaan, joka ihmisellä on omasta mielestään. Uskooko hän, että ajatukset ja tunteet, joita mieli tuottaa, ovat yhtä kuin minä: aina totta tai ainakin vakavasti harkitsemisen arvoisia, tärkeitä, vakavasti otettavia. Vai uskooko hän, että tunteet ja ajtukset ovat aivojen tuottamaa mekkalaa ja luonteeltaan kuin juorut ja huhut: ehkä totta, ehkä osittain totta, ehkä täysin pötyä; jotakin, mitä ei tarvitse ottaa niin vakavasti; jotakin minästä erillistä; jotakin, mitä tulee arvioida niiden hyödyllisyyden näkökulmasta, ja jättää sikseen, jos ne eivät vie elämää siihen suuntaan, johon omat arvot osoittavat.
Hyvä mielenterveys ei ole mahdollista, ellei ymmärrä ajatusten/tunteiden ja minän erillisyyttä toisistaan. Tässä mindfulness ja kolmannen aallon kognitiivinen käyttäytymisterapia ovat erittäin hyödyllisiä työkaluja.Mutta kun niillä tunteillahan on kaksi puolta. Jos haluan jonkun kanssa parisuhteeseen, minun pitää myös tuntea niitä ihastumisen ja kiintymyksen tunteita. Eihän siinä muuten ole järkeä. Sitten kun näiden tunteiden osalta kokeekin pettymyksen, tottakai se sattuu, mitä lujempaa tunnepuolella on lähtenyt mukaan. Eli se, että "kieltää" itseltään ne liian suuret pettymykset, edellyttää myös, etten ihastu niin vahvasti. Pitää jarrutella, ettei se pettymys ole liian suuri. Ethän voi ajaa autoakaan 80 km/t, mutta päättää, että jos tulee kolari, se vauhti olikin vain 50 km/t.
Olet ihan oikeassa. Jos haluaa rakastaa, on oltava myös valmis sydänsuruihin. Mutta sydänsuruista on paljon helpompi selvitä, kun kokee, että kuitenkin on toiminut itseään ja muita kohtaan oikein, ei kadu mitään, hyväksyy epämiellyttävät tunteet siinä missä miellyttävätkin, ja tietää, että epämiellyttävätkin tunteet ovat vain tunteita ja menevät ohi.
Minä ainakin arvostan ihmissuhteiden tuomaa hyvää niin paljon, että olen valmis kokemaan myös ne pettymykset ja torjutuksi tulemiset, joita ihmissuhteisiin väistämättä liittyy. En väistele, surkuttele tai pelkää niitä, koska kokemuksesta tiedän, että selviän kyllä.
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen, joka ylenkatsoo omia tunteitaan ja ajatuksiaan vain siksi, että ne voivat muuttua, ei ole ihminen ollenkaan, vaan pelkkä varjo tai haamu. Tuuliviiri. Kykenemätön pitkäntähtäimen suunnitelmallisuuteen, onneen, ajan tuomiin palkintoihin.
Päinvastoin. En rakentaisi pitkän aikavälin suunnitelmiani, elämäntapaani tai tavoitteitani minkään niin häilyväisen kuin tunteiden varaan. Tunteita tulee ja menee kuin pilviä taivaalla, mutta arvot ovat suhteellisen pysyviä.
Siksi mietin, minälaista elämää haluan elää ja minkälaisia asioita tehdä, ja toimin sen mukaisesti. Jos minulla on kiva harratus, joka rikastuttaa elämääni, lähden sinne joka viikko, vaikka en jonakin iltana millään jaksaisi. Ja jos haluan tutustua naisiin, teen aloitteita, vaikka hylätyksi tuleminen pelottaisikin.
Tunteet ovat tärkeä osa mielen toimintaa, mutta ne eivät lopulta ole muuta kuin tilapäisiä mentaalisia tapahtumia. Ne eivät ole totta, eikä niihin kätkeydy mitään salattua, mystistä merkitystä. Niiden mukaan toimiessaan on kuin leija, joka on aina uuden tuulenpuuskan vietävissä.
Ja kun olet elänyt elämäsi kaikkia tunteitasi väheksyen ja vakuuttaen itsellesi, että kaikki menee ohi, nyt keskityn telttailuun, koska on kivaa istua yksin metsän hiljaisuudessa, huomaat kuolevasi yksin ja eläneesi yksin. Huomaat, että sinulta on jäänyt kaikki ihmiselämän parhaat jutut kokematta, koska et ole uskaltanut tunnustaa tunteitasi. Mitä tunteet edes ovat, elleivät arvojen ruumiillistuma? Arvosi tulevat todeksi tunteina. Sinun arvosi on sitoutumattomuus, haluttomuus ottaa kantaa.
Puhut täysin minun viestieni ohi. En ymmärrä lainkaan, mistä oudot tulkintasi kumpuavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiassa on kaksi puolta. Miksi satuttaa itseään jos ei ole pakko? Jos toinen osapuoli on iloinen päiväperhonen, joka vaan hyppelee kukasta kukkaan, ja toinen vakavampi jumittaja, kyllä se jumittaja tietää, ettei päiväperhon kanssa suhteilusta tule kuin kipua ja tuskaa. Miksi siis vaivautua?
Itse en ala miehen kanssa enää mihinkään, ellei se ole täysin tosissaan ja valmis sitoutumaan.
Mistä tiedät onko se mies valmis sitoutumaan jos et ensin ala tapailla sitä ja selvitä miten te kaksi edes sovitte yhteen? Tarkoitatko oikeasti että suostut treffeille vain jos mies on valmis muuttamaan kirjansa sinun luoksesi ennen ensimmäistä tapaamista? Selitä nyt ihmeessä.
Jos seksiä on, suhde joko etenee sitoutumista kohti tai ei jatku. So simples. Muutaman kerran kestän seksiä ilman valtavaa surutyötä erotessa. Mutta itselleni satunnainen seksi ei ole minkään väärti ilman tunteita.
Siis tarkoitatko, että kun olet harrastanut seksiä jonkun kanssa kerran tai pari, haluat suhteen "etenevän kohti sitoutumista", tai muuten päätät suhteen? Mitä se "eteneminen kohti sitoutumista" sinulle tarkoittaa?
Uskollisuutta ja kummankin osapuolen halua kehittää juuri meidän suhdettamme ykkösprioriteettina. Eli jos mies etsii koko ajan parempaa, pitäkööt sen. Ei minua kiinnosta luuseri, joka harrastaa seksisuhteita sellaisen naisen kanssa, joka ei ole hänen mielestään hänelle paras mahdollinen. Jos muualla on joku parempi, tosimies iskee sen, eikä himmaile muiden kanssa.
Olen aloittajan kanssa eri mieltä tunteiden vaikutuksesta ihmiseen. Tunteet todella voivat satuttaa. Kun oikein suree menetettyä rakkautta, niin siihen voi jopa kuolla. Tietysti ääritapauksessa. Mutta joka tapauksessa rakkaussuhteen päättyminen on todella stressaava tilanne, johon ei halua joutua kovin monta kertaa elämässä.
Mutta tietysti tutustuminen toiseen edellyttää riskinottokykyä, jonkinasteista heittäytymistä.
Nykyaika nettitreffeineen on tuonut myös uusia haasteita. On helppo laatia nettiprofiili, joka ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Voi valehdella olevansa vapaa, vaikka onkin varattu tms. Sitten hyväuskoinen treffikumppani nielee syötin ja alkaa tapailla, ehkä rakastuu jne. Itsellenikin kävi niin, että rakastuin varattuun mieheen ja vasta jonkin kuukauden kuluttua sain selville, että mies olikin naimisissa. Tuollaiset kokemukset saavat miettimään, kannattaako ylipäätään yrittää löytää kumppania vai elelisikö aivan vain yksin ja siten säästyisi tällaisilta pettymyksiltä.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen, joka ylenkatsoo omia tunteitaan ja ajatuksiaan vain siksi, että ne voivat muuttua, ei ole ihminen ollenkaan, vaan pelkkä varjo tai haamu. Tuuliviiri. Kykenemätön pitkäntähtäimen suunnitelmallisuuteen, onneen, ajan tuomiin palkintoihin.
Päinvastoin. En rakentaisi pitkän aikavälin suunnitelmiani, elämäntapaani tai tavoitteitani minkään niin häilyväisen kuin tunteiden varaan. Tunteita tulee ja menee kuin pilviä taivaalla, mutta arvot ovat suhteellisen pysyviä.
Siksi mietin, minälaista elämää haluan elää ja minkälaisia asioita tehdä, ja toimin sen mukaisesti. Jos minulla on kiva harratus, joka rikastuttaa elämääni, lähden sinne joka viikko, vaikka en jonakin iltana millään jaksaisi. Ja jos haluan tutustua naisiin, teen aloitteita, vaikka hylätyksi tuleminen pelottaisikin.
Tunteet ovat tärkeä osa mielen toimintaa, mutta ne eivät lopulta ole muuta kuin tilapäisiä mentaalisia tapahtumia. Ne eivät ole totta, eikä niihin kätkeydy mitään salattua, mystistä merkitystä. Niiden mukaan toimiessaan on kuin leija, joka on aina uuden tuulenpuuskan vietävissä.
Ja kun olet elänyt elämäsi kaikkia tunteitasi väheksyen ja vakuuttaen itsellesi, että kaikki menee ohi, nyt keskityn telttailuun, koska on kivaa istua yksin metsän hiljaisuudessa, huomaat kuolevasi yksin ja eläneesi yksin. Huomaat, että sinulta on jäänyt kaikki ihmiselämän parhaat jutut kokematta, koska et ole uskaltanut tunnustaa tunteitasi. Mitä tunteet edes ovat, elleivät arvojen ruumiillistuma? Arvosi tulevat todeksi tunteina. Sinun arvosi on sitoutumattomuus, haluttomuus ottaa kantaa.
Puhut täysin minun viestieni ohi. En ymmärrä lainkaan, mistä oudot tulkintasi kumpuavat.
Älä huoli, tunne menee pian ohi.
Kun on kerrankin todella pahasti saanut siipeensä, ei ole rohkeutta aloittaa uutta suhdetta sillä kauhukuvat edellisestä suhteesta kummittelevat vahvasti mielessä ja tästä pelosta ei ole helppo irtaantua. Sitä tulee varovaiseksi ihmisten suhteen kun on joutunut pahasti jonkun taholta petetyksi. Tällaista painolastia kantaa niin monet ihmiset, myös minä itse. Se estää heittäytymästä uuteen suhteeseen täysillä, sitä koko ajan odottaa että jokin menee pahasti pieleen, pelottaa että sydän särkyy uudelleen. Sitten jos tähän yhtälöön lisätään kasa muitakin henkisiä ongelmia, niin onko mikään ihme että minä ja monet muutkin olemme todella sitoutumiskammoisia?
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkina kertoina kun olen luottanut tunteisiini ja antanut elämässäni tilaisuuden rakkaudelle, olen saanut vain turpiini. Siksi varmistelu ja itsesuojelu ja sinkkunakin on jopa onnellisempaa kuin peläten koska uusi mies "muuttaa mielensä" tai toteaa "miten kaunis ja ihana olen, mutta ei ole vaan tunteita".
Niin, nuo ovat aivan mahdollisia seurauksia siitä, että kiinnostuu jostakusta. Olen itsekin päättänyt tapailusuhteita siksi, ettei minulla ole riittäviä tunteita, ja niin ovat kumppaninikin lopettaneet. Jopa monen vuoden seurustelusuhteet ovat päättyneet.
Mutta tämä on minusta ihan okei. En haluaisi sitä, mutta jos niin käy, se on silti parempi kuin toisessa roikkuminen vain siksi, ettei uskalla lopettaa juttua, joka ei toimi.
Joo, torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, mutta se on pelkkä tunne, ja kun sille ei anna määräänsä enempää merkitystä, siitä yli pääseminen on paljon, paljon helpompaa. Tietenkin pettymyksen ja sydänsurun hetkellä toivoo, ettei tarvitsi kokea sitä, mutta en ole koskaan ajatellut, että luopuisin seurustelusta noiden vuoksi. En halua antaa tilapäisile mielen tuotoksille noin paljon valtaa elämäni tärkeimpiin asioihin.
Onnellisuus ja rakkauskin on vain tunteita. Miksi niille pitäisi antaa valtaa elämässä?
Minulle onnellisus ei ole vain tunne vaan kokemus ja tieto siitä, että elämäni on sellaista kuin haluankin sen olevan. Miellyttävät tunteet kuten rakastumisen tuoma ilo ovat paitsi hyödyllisiä, myös äärimmäisen mukavia. Rakkaudella ei ole sellaista valtaa elämässäni, että kokisin elämäni olevan tyhää ja merkityksellistä ilman sitä, mutta se on pirun mukavaa, ja seurustelu on antoisaa, ja siinä on minulle ihan riittävästi syytä tavoitella noita asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiassa on kaksi puolta. Miksi satuttaa itseään jos ei ole pakko? Jos toinen osapuoli on iloinen päiväperhonen, joka vaan hyppelee kukasta kukkaan, ja toinen vakavampi jumittaja, kyllä se jumittaja tietää, ettei päiväperhon kanssa suhteilusta tule kuin kipua ja tuskaa. Miksi siis vaivautua?
Itse en ala miehen kanssa enää mihinkään, ellei se ole täysin tosissaan ja valmis sitoutumaan.
Mistä tiedät onko se mies valmis sitoutumaan jos et ensin ala tapailla sitä ja selvitä miten te kaksi edes sovitte yhteen? Tarkoitatko oikeasti että suostut treffeille vain jos mies on valmis muuttamaan kirjansa sinun luoksesi ennen ensimmäistä tapaamista? Selitä nyt ihmeessä.
Jos seksiä on, suhde joko etenee sitoutumista kohti tai ei jatku. So simples. Muutaman kerran kestän seksiä ilman valtavaa surutyötä erotessa. Mutta itselleni satunnainen seksi ei ole minkään väärti ilman tunteita.
Siis tarkoitatko, että kun olet harrastanut seksiä jonkun kanssa kerran tai pari, haluat suhteen "etenevän kohti sitoutumista", tai muuten päätät suhteen? Mitä se "eteneminen kohti sitoutumista" sinulle tarkoittaa?
Uskollisuutta ja kummankin osapuolen halua kehittää juuri meidän suhdettamme ykkösprioriteettina. Eli jos mies etsii koko ajan parempaa, pitäkööt sen. Ei minua kiinnosta luuseri, joka harrastaa seksisuhteita sellaisen naisen kanssa, joka ei ole hänen mielestään hänelle paras mahdollinen. Jos muualla on joku parempi, tosimies iskee sen, eikä himmaile muiden kanssa.
Okei, mutta eikö tämä ole ihan tavallista? Miksi toit tämän esiin kuin erityistapauksen?
Ai tunteet ei voi satuttaa? Parisuhteeni päättyi 2 viikkoa sitten ja olen sen jälkeen ollut ihan p*skana, sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Minkälainen kuollut kala voi vain ohittaa kaikki tunteet olankohautuksella?
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkina kertoina kun olen luottanut tunteisiini ja antanut elämässäni tilaisuuden rakkaudelle, olen saanut vain turpiini. Siksi varmistelu ja itsesuojelu ja sinkkunakin on jopa onnellisempaa kuin peläten koska uusi mies "muuttaa mielensä" tai toteaa "miten kaunis ja ihana olen, mutta ei ole vaan tunteita".
Niin, nuo ovat aivan mahdollisia seurauksia siitä, että kiinnostuu jostakusta. Olen itsekin päättänyt tapailusuhteita siksi, ettei minulla ole riittäviä tunteita, ja niin ovat kumppaninikin lopettaneet. Jopa monen vuoden seurustelusuhteet ovat päättyneet.
Mutta tämä on minusta ihan okei. En haluaisi sitä, mutta jos niin käy, se on silti parempi kuin toisessa roikkuminen vain siksi, ettei uskalla lopettaa juttua, joka ei toimi.
Joo, torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, mutta se on pelkkä tunne, ja kun sille ei anna määräänsä enempää merkitystä, siitä yli pääseminen on paljon, paljon helpompaa. Tietenkin pettymyksen ja sydänsurun hetkellä toivoo, ettei tarvitsi kokea sitä, mutta en ole koskaan ajatellut, että luopuisin seurustelusta noiden vuoksi. En halua antaa tilapäisile mielen tuotoksille noin paljon valtaa elämäni tärkeimpiin asioihin.
Onnellisuus ja rakkauskin on vain tunteita. Miksi niille pitäisi antaa valtaa elämässä?
Minulle onnellisus ei ole vain tunne vaan kokemus ja tieto siitä, että elämäni on sellaista kuin haluankin sen olevan. Miellyttävät tunteet kuten rakastumisen tuoma ilo ovat paitsi hyödyllisiä, myös äärimmäisen mukavia. Rakkaudella ei ole sellaista valtaa elämässäni, että kokisin elämäni olevan tyhää ja merkityksellistä ilman sitä, mutta se on pirun mukavaa, ja seurustelu on antoisaa, ja siinä on minulle ihan riittävästi syytä tavoitella noita asioita.
Mitä järkeä sinun on haikailla ihastumisen iloa tai mitään muutakaan tunnetta, kun et kuitenkaan niitä seuraa. Tunteita ne vaan ovat, ja jos niitä seuraat, olet kuin leija taivaalla, tuulenpuuskien uhrina.
Olet tainnut erehtyä lukemaan jonkun Tommy Hellstenin teoksen ja pidät sitä nyt totena. Traagista.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkina kertoina kun olen luottanut tunteisiini ja antanut elämässäni tilaisuuden rakkaudelle, olen saanut vain turpiini. Siksi varmistelu ja itsesuojelu ja sinkkunakin on jopa onnellisempaa kuin peläten koska uusi mies "muuttaa mielensä" tai toteaa "miten kaunis ja ihana olen, mutta ei ole vaan tunteita".
Niin, nuo ovat aivan mahdollisia seurauksia siitä, että kiinnostuu jostakusta. Olen itsekin päättänyt tapailusuhteita siksi, ettei minulla ole riittäviä tunteita, ja niin ovat kumppaninikin lopettaneet. Jopa monen vuoden seurustelusuhteet ovat päättyneet.Mutta tämä on minusta ihan okei. En haluaisi sitä, mutta jos niin käy, se on silti parempi kuin toisessa roikkuminen vain siksi, ettei uskalla lopettaa juttua, joka ei toimi.Joo, torjutuksi tuleminen tuntuu ikävältä, mutta se on pelkkä tunne, ja kun sille ei anna määräänsä enempää merkitystä, siitä yli pääseminen on paljon, paljon helpompaa. Tietenkin pettymyksen ja sydänsurun hetkellä toivoo, ettei tarvitsi kokea sitä, mutta en ole koskaan ajatellut, että luopuisin seurustelusta noiden vuoksi. En halua antaa tilapäisile mielen tuotoksille noin paljon valtaa elämäni tärkeimpiin asioihin.
Pelkkä tunne? Miten tuo sitten onnistuu, ettei anna sille määräänsä enempää merkitystä?
Se liittyy siihen teoriaan, joka ihmisellä on omasta mielestään. Uskooko hän, että ajatukset ja tunteet, joita mieli tuottaa, ovat yhtä kuin minä: aina totta tai ainakin vakavasti harkitsemisen arvoisia, tärkeitä, vakavasti otettavia. Vai uskooko hän, että tunteet ja ajtukset ovat aivojen tuottamaa mekkalaa ja luonteeltaan kuin juorut ja huhut: ehkä totta, ehkä osittain totta, ehkä täysin pötyä; jotakin, mitä ei tarvitse ottaa niin vakavasti; jotakin minästä erillistä; jotakin, mitä tulee arvioida niiden hyödyllisyyden näkökulmasta, ja jättää sikseen, jos ne eivät vie elämää siihen suuntaan, johon omat arvot osoittavat.
Hyvä mielenterveys ei ole mahdollista, ellei ymmärrä ajatusten/tunteiden ja minän erillisyyttä toisistaan. Tässä mindfulness ja kolmannen aallon kognitiivinen käyttäytymisterapia ovat erittäin hyödyllisiä työkaluja.Mutta kun niillä tunteillahan on kaksi puolta. Jos haluan jonkun kanssa parisuhteeseen, minun pitää myös tuntea niitä ihastumisen ja kiintymyksen tunteita. Eihän siinä muuten ole järkeä. Sitten kun näiden tunteiden osalta kokeekin pettymyksen, tottakai se sattuu, mitä lujempaa tunnepuolella on lähtenyt mukaan. Eli se, että "kieltää" itseltään ne liian suuret pettymykset, edellyttää myös, etten ihastu niin vahvasti. Pitää jarrutella, ettei se pettymys ole liian suuri. Ethän voi ajaa autoakaan 80 km/t, mutta päättää, että jos tulee kolari, se vauhti olikin vain 50 km/t.
Olet ihan oikeassa. Jos haluaa rakastaa, on oltava myös valmis sydänsuruihin. Mutta sydänsuruista on paljon helpompi selvitä, kun kokee, että kuitenkin on toiminut itseään ja muita kohtaan oikein, ei kadu mitään, hyväksyy epämiellyttävät tunteet siinä missä miellyttävätkin, ja tietää, että epämiellyttävätkin tunteet ovat vain tunteita ja menevät ohi.
Minä ainakin arvostan ihmissuhteiden tuomaa hyvää niin paljon, että olen valmis kokemaan myös ne pettymykset ja torjutuksi tulemiset, joita ihmissuhteisiin väistämättä liittyy. En väistele, surkuttele tai pelkää niitä, koska kokemuksesta tiedän, että selviän kyllä.
Minä en arvosta kyllä pätkääkään sitä toistuvaa tunnetta, kun ei vain kelpaa ja toinen on vain käyttänyt hyväkseen. Useimmiten tällöin huomaa, että se koettu hyväkin on ollut vain pelkkää nöyryyttävää valetta. Eipä siitä oikein pysty jälkeenpäin nauttimaan, vaan haluaa vain unohtaa.
Pahinta on se, että tekee päätöksen toisen puolesta. Näin olen tehnyt, koska ajattelen olevani kelpaamaton / huono.
Aloittaja on tavallaan ihan oikeassa. Vähän samasta asiasta kyse kuin viiltelyssä. Jos viiltelyn aiheuttaman fyysinen kipu on pienempi kuin sen aiheuttama henkinen helpotus, on fyysisen kivun pelossa hölmöä olla viiltelemättä.
Vierailija kirjoitti:
Minkälainen kuollut kala voi vain ohittaa kaikki tunteet olankohautuksella?
Ei kukaan. Mutta ei tässä ollutkaan kyse siitä, että tunteita ei koettaisi, vaan ettei niille anneta määräänsä enempää merkitystä. On ihan eri asia kokea voimakasta surua, kun tietää sen olevan vain normaali ja terve psykologinen reaktio, ei mikään luonnonvoima, ja että niitä tunteiden keskellä syntyneitä ajatuksia omasta epäkelpoudesta ja karmeasta kohtalosta ei kannata erityisemmin kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Mitä järkeä sinun on haikailla ihastumisen iloa tai mitään muutakaan tunnetta, kun et kuitenkaan niitä seuraa.
Vastasin kysymykseesi tuossa viestissä, jota siteerasit. Mutta sinulla tuntuu olevan nyt mielessäsi jokin oma agenda, jonka perusteella ymmärrät tahallasi väärin.
Aloituksen ajatus pähkinänkuoressa: ihmissuhteet antavat enemmän kuin ottavat. Jotkut voivat olla tästä toista mieltä. Joo, kukaan ei voi esim. taata ettei jossain vaiheessa tympäänny tai vaikka rakastu johonkin toiseen, mutta kyllä silti suhteissa on mun mielestä ihan perusteltua käyttää järkeä eikä lyöttäytyä yhteen kenen tahansa kanssa. (Kun aloittaja on sitä mieltä että kaikki "varmistelu" eli järjenkäyttö ja harkinta on "tunteiden pelkäämistä".
hanska kirjoitti:
Olen huomannut, että monet ihmiset pelkäävät aivan hysteerisesti tunteita, ja sen vuoksi he sabotoivat omia mahdollisuuksiaan tapailu- ja seurusteluasioissa.
Ei uskalleta pyytää toista treffeille, suostua treffeille, suudella, harrastaa seksiä, tapailla, alkaa seurustella, muuttaa yhteen... Sen sijaan pelätään, jarrutellaan, varmistellaan, kielletään omat mukavat tunteet ja pelataan erilaisia pelejä. Vain, koska rakkaudessa on mahdollista kokea myös epämiellyttäviä tunteita.
Joo, on hyvä että meillä on aivoissa jarrumekanismi, joka estää meitä tekemästä typeyyksiä, mutta tuntuu jotenkin tosi hassulta, että kieltää itseltään mahdollisuuden hyvään siksi, että likimain ainoana riskinä on kokea epämiellyttäviä tunteita. Tunteet eivät ole vaarallisia! Ne eivät voi satuttaa meitä. Tunteet eivät pysty tekemään meille mitään muuta kuin saada meidät kokemaan ne.
Valitettavasti myöskään mikään määrä varmistelua ei voi taata, etteikö niitä epämiellyttäviäkin tunteita voisi seurata. Mitään takeita ei voi saada. Toiselta ei voi saada vakuuksia sydänsurujen varalle. Sen sijaan tuo hysteerinen itsen suojelu voi paitsi viedä pois uusia mahdollisuuksia, myös pilata olemassaolevia.
Siksi minusta valmius kokea epämiellyttäviäkin tunteita ja tavoitella hyvää niistä huolimatta on tärkeimpiä inhimillisiä taitoja.
Yhteen muuttamisessa on kyllä kyse muustakin kuin tunteista. Aikuisille ihmisille kyse voi olla erittäin isosta ratkaisusta, joka voi pakottaa vaihtamaan työpaikkaa ja paikkakuntaa. Jos suunnitteilla ei ole enää perheen perustamista, niin miksi ylipäänsä pitäisi muuttaa yhteen? Rakastaminen ja parisuhteessa oleminen ei sitä edellytä.
Onnellisuus ja rakkauskin on vain tunteita. Miksi niille pitäisi antaa valtaa elämässä?