Onko täällä ketään kuka on päässyt masennuksesta yli?

Olen sairastanut masennuksen ja burn outin, sekä ahdistuneisuushäiriön.

En tiedä, voiko sanoa, että olisin toipunut, mutta olen oppinut elämään kroonisen sairastumistaipumukseni kanssa. Minulla on päällä jatkuva lääkitys, ja en uskalla edes ajatella sen lopettamista, sillä oireet palaavat sen jälkeen hyvin nopeasti.

Kaikki ihmiset ovat erilaisia, ja masennukset erilaisia, mutta uskon että sinäkin voit saada apua ja päästä takaisin kiinni elämään. Vaadi hoitoa, ja kokeile sinnikkäästi erilaisia lääkkeitä. <3 Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja paljon voimia tulevaan.

Lääkkeet varmaan vaikuttavat eri ihmisillä eri tavoin. Itselläni Voxra ei turruttanut tunteita. Kun lakkasin syömästä niitä, huomasin seksuaalisen halukkuuteni piristyvän. Ei se lääke sitä pois vienyt missään vaiheessa, mutta vasta lopetettuani huomasin, että oli se vähän vaimentanut. Cipralex on monella vienyt seksihalut ja orgasmikyvyn, joten sitä en ottaisi.

Ootteko ajatelleet, te, joiden masennus johtuu jostakin traumatisoivasta kokemuksesta menneessä, että se henkilö, joka ne koki, on aivan eri kuin se, joka nyt on. Eikä mikään pakota sitä nykyistä henkilöä enää kantamaan sellaista taakkaa jokaisena päivänä. Niitä pahoja juttuja ei tarvitse käydä enää läpi, jos ne on kerran kokenut.

Sen raskaan muiston voi hyväksyä osaksi menneitä ja sen korvikkeeksi alkaa havainnoimaan nykyisyyttä, elämään vapaammin. On varmasti joitain mukaviakin asioita, joita voi miettiä. Vaikka tulevaisuutta? Tai edes tätä hetkeä. Mitä tänään on hyvin? Mitä ihanaa haluaisit elämääsi?

Masennuksesta mennään ensin ali. Ja sitten ryömitään sivulle poispäin varovasti. Ja sitten piiikkuhiljaa kasvatetaan uudet juuret ja lähdetään ylöspäin.

En osaa sanoa olenko ollut sitten masentunut vai en, mutta elin hyvin raskasta aikaa useita vuosia. Päätin, että en tarvitse kenenkään lupia ja hyväksyntää siihen kuka olen ja tämä on ainoa elämäni, jonka suunnan itse voin määrätä. Vaikka elämä olikin hyvin synkkää löysin siitä synkkyydestä vahvuuteni. Minä pärjään yksinkin ja se onkin helppo tapa elää. Minun ei tarvitse selitellä kenellekään mitään. Enkä yritä olla kenenkään kaveri tai ystävällinen kenellekään. En ole enää niissä syvissä vesissä kun löysin vahvuuteni pärjätä yksin.

Semmosen kymmenen+ vuotta siinä meni. Opin hyväksymään rajojani, supistin tavotteitani, en yritäkään "normaalia" elämää. Kova sauna sulla on edessä. Tsemppiä.

233

Minä. 

Masennus on vakava sairaus, joka vaatii hoitoa. Mielipaha, alakulo, epävarmuus, suru ja pettymys kuuluvat elämään, eivät välttämättä ole masennusta. Masennus on usein "tunteiden poissaoloa", kuten terapeuttini sanoi. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut vain noin kuusi tunnetta ja ne kaikki olivat plexilasia. Hypomania oli minulle ominaista ja yhtenä oireena sairastuin myös paniikkihäiriöön. 

Kävin yli neljä vuotta terapiassa kaksi kertaa viikossa, minkä lisäksi minulla oli SSRI -lääkitys (erimerkkisiä lääkkeitä) 30 mg/ pvä. Pysyin koko ajan työkykyisenä, osastojaksoja ei ollut. Paniikkihäiriö parani muutamassa kuukaudessa hoidon aloittamisen jälkeen. Siihen sain tueksi myös beetasalpaajia, mutta ne jäivät pian pois, en tarvinnut niitä enää. 

En saanut Kelalta kuntoutustukea, mutta onneksi minulla oli yksityinen vakuutus, joka korvasi terapiasta kaksi vuotta. Sen jälkeen vedimme perheen kanssa vain vyötä tiukemmalle. Sairauteni hoidon keskeyttäminen ei ollut mahdollista.

Olen nyt ollut 10 vuotta terve ja uskon, että myös pysyn terveenä. Toisaalta, elämä on kaikin puolin arvaamatonta muutenkin, joten eihän sitä koskaan tiedä. Opin kuitenkin terapiassa (kognitiivinen yksilöterapia) niin paljon asioita, että osaan tunnistaa ja käsitellä  ahdistuksiani, joita kaikille tulee silloin tällöin. 

Pääsin hoitoon siten, että sain yhtenä aamuna työmatkalla niin kovan ahdistuskohtauksen, että jäin kyydistä pois ja menin lähimpään terveyskeskukseen, joka oli yksityinen. Pääsin puolessa tunnissa tutkimuksiin, eikä minussa ollut mitään fyysistä vikaa. Sain lähetteen konsultoivalle psykiatrille, joka määräsi minulle lääkkeet ja suositteli minulle terapeuttia. Jo ensimmäinen käynti terapeutilla osoitti meille molemmille, että hoitosuhteemme tulee toimimaan. Ellei se olisi toiminut, minun olisi pitänyt itse etsiä (psykiatrin neuvojen mukaan) sopiva terapeutti. Hoitosuhteeseen ryhdyttiin ainakin silloin kahden "koekäynnin" jälkeen. Terapiasuhde on niin vaativa, ettei kuka tahansa sovi kenelle tahansa. 

En tiedä olisinko jaksanut etsiä toista terapeuttia. Olisin ehkä vain jäänyt lääkkeiden varaan. 

Lääkkeet auttavat masennuksen oireisiin ja kotikonstejakin on: kahvin ja alkoholin vähentäminen, säännöllisen liikunnan lisääminen ulkoilmassa. Masennus liittyy mm. aivojen välittäjäsolujen toimintaan, aivot tarvitsevat happea, arki säännöllisyyttä. Terapia parantaa sairauden, eikä se todellakaan ole mitään "juttelua ammattiauttajan kanssa", vaan vakavan sairauden hoitamista, eli kovaa työtä. 

Mutta siis paranin, opin paljon itsestäni ja ihmisistä, olemisesta ja elämästä. Ymmärrän muita ihmisiä paremmin nyt kuin ennen sairastumistani. Perheelle tuo jakso oli raskas, mutta koska suhteemme oli hyvä, se kesti sen. 

Ai niin, minulla ei ollut alunalkaen pienintäkään käsitystä siitä, että olisin masentunut, olinhan työkykyinen ja energionen (= hypomania, pelxilasitunteet). Luulin paniikkihäiriötä jonkinlaiseksi vakavaksi sydänvaivaksi. 

Anteeksi pitkä vastaus, mutta aihe on vakava, en osaa sitä kuitata puolellatoista rivillä. 

En jaksanut lukea kaikkia vastauksia sori siitä. Kroonisen masennuksen hoidossa pelkkä terapia ei auta, tarvitaan myös oikea lääkitys. Tai terveyskeskuslääkäriltä tilaat ajan. Pyydä terapeuttiasi suosittelemaan psykiatria, jolla käydä muutaman kerran oikean lääkityksen löytymiseksi. Sitten jaksat ajatella oikeaa ruokavaliota ja liikunnan aloittamista sekä niiden omien unelmien toteuttamista.

Niin kauan kun on elämää on toivoa. Kaikki järjestyy kyllä kun saat oikeaa hoitoa. Ihan varmasti.

Kokemusta masennuksesta 8 pitkää vuotta. Aikalailla samat ajatukset oli. Siitä ainakin 5 vuotta terapiaa ja lääkitys vuoden. Monesti kuvittelin päässeeni jo masennuksesta vain havaitakseni sen edelleen olevan. Itsekin aina ollut herkkä ja rankka lapsuus todennäköisesti vaikutti. Keväällä kävin elämässä niin pohjalla ja tuntui, että kaikki mitä oli pelännyt - kävi toteen. Olin aloittanut taas terapian hieman ennen sitä. Kaikki 8 vuotta asioiden pohdiskelua ehkä vaikuttivat siihen, että eräänä päivänä olin saanut tarpeeksi. Olin ilmeisesti työstänyt mielessä kaikkia asioita tarpeeksi kauan, että havahduin miksi elämä oli niin onneton. Olin aina ollut kiltti, tunnollinen ja tehnyt kuten muut haluaa. Kun viimein kuppi meni nurin, niin havahduin omalta osaltani siihen, että pitkät kaikille ja kaikelle.. ketään ei kiinnosta eikä kukaan voi tehdä elämääni kuin minä itse. Sinä keväisenä aamuna kaikki elämässä loksahti paikoilleen - jostain tuntemattomasta syystä. Pari viikkoa meni ihmetellessä elämää uusin silmin. Terapeutti sanoi sen olevan mahdollista. Selitystä tälle muutokselle omassa päässä, en ole tarkalleen keksinyt. Olen työstänyt asioita vuosia, hyväksynyt ne, päästänyt irti masennuksen turvallisesta kuoresta ja pohjalla käymisen jälkeen aloin arvostamaan itseäni. Enää en mieti muiden elämää ja ajatuksia minusta, elämä on omissa käsissäni ja teen sen mikä tekee minut onnelliseksi ja mitä haluan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reilu 10v eriasteisia masennusjaksoja. 19-vuotiaana tilanne sitten räjähti käsiin, kun erosin todella epäterveestä parisuhteesta, aloin juoda tolkuttomasti (300e pelkkään kaljaan viikossa), rahoitin ryyppäämisen pikavipeillä, iskin aina eri miehen baarista mukaan, eikä tietenkään ehkäisyä. Ihme, etten saanut tautia tai raskautunut..

Tätä jatkui vuoden, kävin mielisairaalassa n. 1,5kk rauhoittumassa avolla välissä.

Yritin itsemurhaa lukemattomia kertoja eri tavoilla, Tottakai epäonnistuen. Muistan erään aamun, jolloin heräsin edellisen illan viinapullon ja lääkesatsin jälkeen, olin vielä keskipäivälläkin aivan sekaisin..

Kaikki kulminoitui sitten siihen, että hyppäsin autoon, kiihdytin niin kovaan vauhtiin ku reuhka kulki ja täräytin metsään.

Kolme päivää pakkokoomassa, viikko teholla, yht. 1,5kk sairaalassa. Sieltä vielä viikoksi toiseen mielisairaalaan. Yht. Reilu 3kk pyörätuolissa, kahdesta kohtaa murtunut lantio, murtunut lapaluu, kämmenestä kaksi luuta, neljä kylkiluuta ja leuka kolmesta kohtaa.

Hengissä.

Palasin opiskelemaan toisen ammattini loppuun, nyt viisi vuotta myöhemmin äiti kahdelle lapselle, si-nivelten nivelrikot, todennäköinen hermovaurio ym. Pikkuvaivoja.

Vaan elossa. Hengitän. Mun elämästä puuttuu viikkoja, koska en vaan muista mitään.

Mutta elämä on antanut (ja ottanutkin kyllä) niin paljon tuon "kuoleman" jälkeen, että en hetkeäkään antaisi pois.

Mulla ei ole sulle antaa ku toivoa. Lupaus siitä, että asiat voi olla paremminki. Mikset nyt kattois loppuun asti mitä elämällä sulle ois tarjolla?

Mää tiedän, että kun on tarpeeksi syvällä, sieltä on helvetin vaikea räpistellä ylös. Eikä siinä jokku läheisten rakkaus ja tsemppaus paljon auta (niin julmalta ku se kuulostaaki).

Jokku oppii nätisti, toiset sillä helvetin lekalla. Mää olin jälkimmäistä ryhmää, toivon sulla olevan parempi tuuri :) Mutta jonkinlaisen kolauksen se valitettavasti vaatii..

Jos vertaistuki inspaa, voin kehitellä jonku anon säpon :)

Jos ei, niin sanon vaan, että mikäpä sen pahan tappas ellei paha ite. Ja siinäkää perkele onnistu ;) :"D

Herranjestas mikä elämä sulla on ollut, huh, olen ihan äimänä täällä! Paljosta olet selvinnyt! Ei ap.

Tuota.. No onhan tässä ollut kaikenlaista elämänkulun aikana, mutta on ihmisiä, joilla on asiat huonomminki :) Ruukaan sanoa aina että jokasella on oma henkilökohtanen helvettinsä. Toisille se on se, ettei isi ostanut pinkkiä ponia lapsena ja toiset käy pohjan kautta. Kenestäkään se ei silti tee parempaa tai huonompaa :) ei voi vertailla tunteita, kun joku selveää "helpommalla" on pienemmätkin vastoinkäymiset hänelle yhtä vaikeita, kun minulle esimerkiksi nyt se, että taistelen erään "potilaalle ei tarvii antaa lääkkeitä ennenku pää on kainalossa"-lääkärin kanssa siitä, että saan lapsieni kannalta elintärkeät kipulääkkeeni apteekista ulos, kun ilman en pysty liikkumaan kivun vuoksi (juurikin tuo tod.näk. Hermovaurio kipujen syynä. Siksi todennäköinen, koska en ole päässyt vielä kipupolille jossa se voitaisiin todeta loppuun.). Lääkäri siis pitää minua vaan hulluna lääkenarkkina kun ei ilmiselvästikkään ole tutustunut papereihini kunnolla.

Menipä ohi, mutta ymmärtänette pointin :)

Mutta jotenkin tekee mieli sanoa kiitos :D

Aloittajalle vielä, KAIKESTA selveää. Älä luovuta. Pienoishelvetistä on portti uloskin :)

Älä aktiivisesti he masentuneena suhdetta, siitä tulee yleensä vääränlainen kun suhteen aloittaa masentuneena. Silloin tuppaa hakemaan vääränlaisia kumppaneita.

Hae apua, keskity itseesi. Koeta saada sopiva lääkitys. Se on totta, että tietyssä suhteessa liikunta auttaa. Joku rankka laji, jossa voi purkaa vihaa ja patoutumia.

Älä ainakaan ala juomaan. Saatika narkkaamaan, niinku joku tuolla ehdotti O.o

*hae suhdetta. Voi puhelin -.-" <3

"Onko täällä ketään kuka on päässyt masennuksesta yli?"

On. Tajusin että ne on vain tunteita eikä niillä ole merkitystä. Ja BOOM, ei enää masennusta.

..jatkoa.

Lisäksi jätin alkoholin 3-4vuotta sitten pois. Lisäksi aloin harrastamaan urheilua. Se toi uutta itsevarmuutta. Suurimpia oivalluksia oli, ettei kukaan muukaan mieti mitä muut ajattelee. Pitää vain miettiä itseään ja tehdä oma elämänsä - sellainen kuin haluaa. Tein rohkeita vetoja, vaikka pelotti. Ajattelin, että kaikesta selviää. Mietin aina miksi pelkään sosiaalisia tilanteita, en saa mitään aikaiseksi ja inhosin itseäni.. niiden yksittäinen pohtiminen ei auttanut. Ei auttanut käskyt itselleni, että ryhdistäydy. Kaikki johtui huonosta itsetunnosta, en uskonut itseeni enkä ansainnut mitään. Menneet olen hyväksyt ja pistänyt ne taakseni. Niin vaikealta kuin se nyt kuulostaakin, niin menneisyys pitää käsitellä (terapia), hyväksyä ne. Ne ovat tehneet sen mikä nyt olet, mutta ei sen tarvitse ikuisesti niin olla. Olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa ja sinun pitää ja saat tehdä elämästäsi sellaisen kuin haluat.

Kaikkea hyvää omaan taisteluusi

Kiitos vielä kaikille kannustavista kommenteista. Aion kyllä ottaa vinkkinne käyttöön!

Ap