Onko täällä ketään kuka on päässyt masennuksesta yli?

toivoa on, vaikka aikaa prosessi voi viedä, tai tavallaan kai kestää loppuelämän. Ei kai kenestäkään valmista ehdi elämässä tulla!

Vierailija kirjoitti:

Blaa blaa tasoteoria blaa blaa alfat blaa blaa markkina-arvot blaa jännämiehet blaa blaa blaa blaa hempukkanaiset sitä sun tätä blaa blaa. Illasta toiseen. Oletko varmasti heteromies?

Miten tää nyt liittyy mihinkään?? :D

Minulla on ollut pari kolme vaikeampaa masennusjaksoa, viimeisin kolme vuotta sitten. Olen hyväksynyt lääkityksen osaksi loppuelämääni ja kokenut suurta hyötyä kognitiivisesta psykoterapiasta. Hyödyn myös meditaatiosta jos jaksan pitää sitä yllä. Tällä hetkellä olen ollut lepsu...liikunnan suhteen sama juttu :) Yritän parhaani mukaan ajatella, että masennusjaksoja voi tulla mutta tulen selviämään niistä. Meitä on paljon! Voimia sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Blaa blaa tasoteoria blaa blaa alfat blaa blaa markkina-arvot blaa jännämiehet blaa blaa blaa blaa hempukkanaiset sitä sun tätä blaa blaa. Illasta toiseen. Oletko varmasti heteromies?

Miten tää nyt liittyy mihinkään?? :D

Tais mennä vastaus vähän väärään ketjuun. Toivottavasti hän ei masennu, vaan ottaa mokan lahjana :D

Minä olen selvinnyt masennuksesta kolme kertaa, ja tällä hetkellä olen melko tyytyväinen elämääni, melkeinpä onnellinen. Se on täysin mahdollista :) Minua on auttanut lääkkeet, terapia, ystävät, liikunta ja aktiivinen elämänmuutosten tekeminen niiden asioiden suhteen, jotka masennusta ovat aiheuttaneet/ylläpitäneet. Mun kohdalla ainakin se on vaatinut itseltäni paljon työtä, mutta ei olisi varmaan onnistunut ilman terapian tukea. Valtavasti tsemppiä ja lohtua aloittajalle! Jokaisen täytyy varmaan itse loppujen lopuksi löytää ne keinot, jotka omalla kohdalla toimivat, mutta tän ketjun vinkeistä voi saada ideoita, mitä kannattaa kokeilla.

Kiitos, kun kirjoitit viestisi. Olet hyvä ihminen ja sinulla on voimaa sisälläsi ja se näkyy siinä, että pystyt kuvailemaan tunteitasi ja ryhdyit kirjoittamaan niitä ulos. Suosittelen sinua hakeutumaan lääkärikontaktiin ja kertomaan aiemmin kokemastasi seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Masennusoireesi saattavat johtua aiemmasta traumatisoitumisesta ja oikealla hoidolla traumatisoitumisesta voi parantua ja saada mahtavan entistä hienomman elämän, josta ei ole osannut kuvitellakaan. Tosin rohkeutta se vaatii.

Olen lapsuudessani seksuaalisen hyväksikäytön uhri ja tekijä tuomittiin oikeudessa ehdolliseen vankeustuomioon. Olen viettänyt lukuisia tunteja ja vuosia elämästäni psykiatristen sairaanhoitajien vastaanotolla, käynyt Kelan 3v korvaaman traumapsykoterapian ja piipahtanut välillä hakemassa uutta suuntaa psykiatriselta osastolta. Masennus, toivottomuuden tunne, syvä itseinho, syyllisyyden kokemukset, fyysiset traumaoireet ja pelkotilat olivat seuranani monta vuotta. Kuitenkin, hyvällä terapialla ja sopivalla lääkityksellä pikku hiljaa aloin edetä yhden askeleen eteenpäin - välillä kaksi taaksepäin ja kuitenkin koko ajan eteenpäin. Ja huomasin, että traumatisoituminen lieveni, masennus katosi. Aiemmin luulin vain olevani luonteeltani "masentunut" enkä uskonut, että kukaan pitäisi minusta. Kaikki oli, tottakai, harhaa. Jokaisella ihmisellä on annettavaa. Nykyään olen tyytyväinen, onnellinen, pidän itsestäni, nukun ja syön normaalisti, parisuhteessa, ystävien ympäröimä, pian korkeakoulut käynyt ja jaksan tehdä mielenkiintoani vastaavaa työharjoittelua. Sanasi olisivat voineet olla omasta suustani 10 vuotta sitten.

AINA on toivoa. Traumatisoituminen kannattaa hoitaa. Hoivaamalla itsensä kuntoon - avulla, on suurin lahja, jonka itselleen voi antaa, koska ei ole olemassa ketään muuta sinua kuin Sinä. Olet arvokas, rakastettava ja hyvä ihminen. Suosittelen traumaa kokeneille tutustumaan kirjaan: Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen ja kertomaan kokemuksistaan lääkärillä, jotta saa lähetteen eteenpäin hoitoon. Ihanaa talvea kaikille!

Kuolemallahan siitä pääsee yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Blaa blaa tasoteoria blaa blaa alfat blaa blaa markkina-arvot blaa jännämiehet blaa blaa blaa blaa hempukkanaiset sitä sun tätä blaa blaa. Illasta toiseen. Oletko varmasti heteromies?

Miten tää nyt liittyy mihinkään?? :D

Tais mennä vastaus vähän väärään ketjuun. Toivottavasti hän ei masennu, vaan ottaa mokan lahjana :D

:DD

Reilu 10v eriasteisia masennusjaksoja. 19-vuotiaana tilanne sitten räjähti käsiin, kun erosin todella epäterveestä parisuhteesta, aloin juoda tolkuttomasti (300e pelkkään kaljaan viikossa), rahoitin ryyppäämisen pikavipeillä, iskin aina eri miehen baarista mukaan, eikä tietenkään ehkäisyä. Ihme, etten saanut tautia tai raskautunut..

Tätä jatkui vuoden, kävin mielisairaalassa n. 1,5kk rauhoittumassa avolla välissä.

Yritin itsemurhaa lukemattomia kertoja eri tavoilla, Tottakai epäonnistuen. Muistan erään aamun, jolloin heräsin edellisen illan viinapullon ja lääkesatsin jälkeen, olin vielä keskipäivälläkin aivan sekaisin..

Kaikki kulminoitui sitten siihen, että hyppäsin autoon, kiihdytin niin kovaan vauhtiin ku reuhka kulki ja täräytin metsään.

Kolme päivää pakkokoomassa, viikko teholla, yht. 1,5kk sairaalassa. Sieltä vielä viikoksi toiseen mielisairaalaan. Yht. Reilu 3kk pyörätuolissa, kahdesta kohtaa murtunut lantio, murtunut lapaluu, kämmenestä kaksi luuta, neljä kylkiluuta ja leuka kolmesta kohtaa.

Hengissä.

Palasin opiskelemaan toisen ammattini loppuun, nyt viisi vuotta myöhemmin äiti kahdelle lapselle, si-nivelten nivelrikot, todennäköinen hermovaurio ym. Pikkuvaivoja.

Vaan elossa. Hengitän. Mun elämästä puuttuu viikkoja, koska en vaan muista mitään.

Mutta elämä on antanut (ja ottanutkin kyllä) niin paljon tuon "kuoleman" jälkeen, että en hetkeäkään antaisi pois.

Mulla ei ole sulle antaa ku toivoa. Lupaus siitä, että asiat voi olla paremminki. Mikset nyt kattois loppuun asti mitä elämällä sulle ois tarjolla?

Mää tiedän, että kun on tarpeeksi syvällä, sieltä on helvetin vaikea räpistellä ylös. Eikä siinä jokku läheisten rakkaus ja tsemppaus paljon auta (niin julmalta ku se kuulostaaki).

Jokku oppii nätisti, toiset sillä helvetin lekalla. Mää olin jälkimmäistä ryhmää, toivon sulla olevan parempi tuuri :) Mutta jonkinlaisen kolauksen se valitettavasti vaatii..

Jos vertaistuki inspaa, voin kehitellä jonku anon säpon :)

Jos ei, niin sanon vaan, että mikäpä sen pahan tappas ellei paha ite. Ja siinäkää perkele onnistu ;) :"D

Vierailija kirjoitti:

Reilu 10v eriasteisia masennusjaksoja. 19-vuotiaana tilanne sitten räjähti käsiin, kun erosin todella epäterveestä parisuhteesta, aloin juoda tolkuttomasti (300e pelkkään kaljaan viikossa), rahoitin ryyppäämisen pikavipeillä, iskin aina eri miehen baarista mukaan, eikä tietenkään ehkäisyä. Ihme, etten saanut tautia tai raskautunut..

Tätä jatkui vuoden, kävin mielisairaalassa n. 1,5kk rauhoittumassa avolla välissä.

Yritin itsemurhaa lukemattomia kertoja eri tavoilla, Tottakai epäonnistuen. Muistan erään aamun, jolloin heräsin edellisen illan viinapullon ja lääkesatsin jälkeen, olin vielä keskipäivälläkin aivan sekaisin..

Kaikki kulminoitui sitten siihen, että hyppäsin autoon, kiihdytin niin kovaan vauhtiin ku reuhka kulki ja täräytin metsään.

Kolme päivää pakkokoomassa, viikko teholla, yht. 1,5kk sairaalassa. Sieltä vielä viikoksi toiseen mielisairaalaan. Yht. Reilu 3kk pyörätuolissa, kahdesta kohtaa murtunut lantio, murtunut lapaluu, kämmenestä kaksi luuta, neljä kylkiluuta ja leuka kolmesta kohtaa.

Hengissä.

Palasin opiskelemaan toisen ammattini loppuun, nyt viisi vuotta myöhemmin äiti kahdelle lapselle, si-nivelten nivelrikot, todennäköinen hermovaurio ym. Pikkuvaivoja.

Vaan elossa. Hengitän. Mun elämästä puuttuu viikkoja, koska en vaan muista mitään.

Mutta elämä on antanut (ja ottanutkin kyllä) niin paljon tuon "kuoleman" jälkeen, että en hetkeäkään antaisi pois.

Mulla ei ole sulle antaa ku toivoa. Lupaus siitä, että asiat voi olla paremminki. Mikset nyt kattois loppuun asti mitä elämällä sulle ois tarjolla?

Mää tiedän, että kun on tarpeeksi syvällä, sieltä on helvetin vaikea räpistellä ylös. Eikä siinä jokku läheisten rakkaus ja tsemppaus paljon auta (niin julmalta ku se kuulostaaki).

Jokku oppii nätisti, toiset sillä helvetin lekalla. Mää olin jälkimmäistä ryhmää, toivon sulla olevan parempi tuuri :) Mutta jonkinlaisen kolauksen se valitettavasti vaatii..

Jos vertaistuki inspaa, voin kehitellä jonku anon säpon :)

Jos ei, niin sanon vaan, että mikäpä sen pahan tappas ellei paha ite. Ja siinäkää perkele onnistu ;) :"D

Herranjestas mikä elämä sulla on ollut, huh, olen ihan äimänä täällä! Paljosta olet selvinnyt! Ei ap.

Minulla ei ole vielä diagnosoitu masennusta.

Vähättelen ongelmiani. Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana minun tarpeitani ei ole kuunneltu ja itsetuntoni murskattiin. Olen kaikesta selvinnyt miten kuten, mutta pahoinvointia on jatkunut kohta 10 vuotta. En osaa puhua tunteistani, pelkään että fiilikseni näkyvät ulospäin. En tunnista omia tarpeitani. Olen itselleni julma ja kohtuuton, peilistä katsoo hirviö, vaikka minulla on parisuhde ja ystäviä.

Lääkärin mielestä en ole tarpeeksi sairas, koska osaan tunnistaa tunteitani ja olen aktiivinen ihminen, teen paljon juttuja. Kolikon kääntöpuoli: nukun huonosti, saan paniikkikohtauksia, en osaa sanoa ei, vapaapäivinä en pääse ylös sängystä.

Kiitos tästä keskustelusta. Kirjoitukset antoivat minulle voimaa, vaikka vielä tuntuu raskaalta "ottaa niitä sydämeen".

Täällä myös yksi parantunut!

Takana siis ilmeisesti aika yleinen combo, eli masennus + sosiaalisten tilanteiden kammo + yleinen ahdistuneisuushäiriö. Sairastuin 16-vuotiaana, huonoimmassa jamassa olin 20-vuotiaana.

Lääkkeistä vasta kolmas, venlafaksiini toimi ja teki minut oireettomaksi. Mitään terapiaa tms. en saanut.

Suunnitelmani oli tämä: Hae erilaisia kokemuksia, eli kasvata itsetuntemusta ja itsevarmuutta. Opiskele, hanki työpaikka. Rakenna elämä vakaaksi ja turvalliseksi, jotta lääkkeistä irtautuminen onnistuu. 24-vuotiaana olin päässyt tähän pisteeseen että se tuli ajankohtaiseksi.

Lopetin siis lääkkeet n. 1½ vuotta sitten, joista eka vuosi oli yhtä hullunmyllyä. Venlafaksiinista on TODELLA vaikeaa päästä irti. Ne oireet on paitsi fyysisiä, myös eritoten psyykkisiä. Siksi moni varmaan kuvitteleekin että masennus palaa heti takaisin, mutta ohimeneviä ne ovat olleet. 

Nyt lääkkeettömänä tuntuu kuin vihdoinkin eläisi, lääkittynä sitä jotenkin käy autopilotilla ja kaikki on koko ajan vain ihan ok. On mahtavaa kun nyt voi kokea ihmiselämän tunneskaalan laidasta laitaan. 

Tuo lääkkeistä irtautuminen oli myös aikamoinen psykologinen karuselli, josta selviytyneenä en voi muuta kuin nostaa hattua itselleni ja pitää huolta elämäni tärkeimmästä ihmisestä -itsestäni.

Aloitus olisi voinut olla minun kirjoittamani vuosi tai pari sitten. Tiedän hyvin miltä se epätoivo tuntuu, kun ei ihan oikeasti jaksa enää uskoa siihen että tilanne voisi parantua. Mutta jos PÄÄTÄT alkaa uskomaan toisin, se tahtotila itsessään on jo olennaisin alku muutokselle.

Kirjoitit että sinulla on paljon unelmia. Se on todella, siis todella hyvä asia, sillä tavallaan tiedät jo syvällä sisimmässäsi mitä haluat ja tiedät mitä sinun tulee tehdä. Et vain masentuneena jaksa uskoa itseesi, tai ehkä uskalla edes haluta tarpeeksi, sillä etenkin isojen unelmien seuraaminen on lähes aina pelottavaa. Nyt sinun täytyy kuitenkin kerätä sisältäsi rohkeus kohtaamaan nämä todelliset tarpeesi, ja sinun täytyy tehdä konkreettinen suunnitelma siitä miten pääset lähemmäksi näitä unelmia. Sinun täytyy siis järjestää elämäsi uusiksi (ainakin osittain, riippuen siitä kuinka moni asia elämässäsi on ristiriidassa todellisen Sinun kanssa) niin, että otat joka päivä toiminnallasi pienen askeleen lähemmäksi näitä haaveita ja kohti uutta elämää. Nimittäin jos teet tämän, on arjessasi kohta automaattisesti merkitys ja uusi suunta. Tästä ei kuitenkaan paljoa puhuta sillä yhteiskunta haluaisi sinun toki paljon mielummin jatkavan entistä puuduttavaa elämääsi lääkkeiden turvin (koska näin ollen sinusta saataisiin ikuinen asiakas, ja valitettavasti nykyisessä maailmassa rahasi on hyvinvointiasi tärkeämpää), mutta mielestäni juuri nämä asiat ovat intohimon ohella keskeisimpiä aseita masennusta vastaan ja avaimia motivaatioon.

Oma masennukseni perustui vuosia pitkälti sille, että en elänyt rehellisenä itselleni ja haaveilleni ja elin arkea joka ei todellisuudessa tuntunut oikealta. En tiennyt kuka olin, enkä tiennyt mitä halusin tehdä tai olla. En uskonut, että minusta olisi tavoittelemaan omia salaisia unelmani ja tyydyin siksi vähempään ja aivan väärään elämään, mikä tietysti masensi. Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin siihen, että voin joko katkeroitua ja paeta näitä tosiasioita loputtomiin, tai sitten kohdata sisäiset kutsumukseni ja alkaa toimimaan rehellisinä niille. Tämä "totuuden hetki" ja asioiden kohtaaminen oli parantumisessa omasta mielestäni yksi vaikeimmista. mutta samalla myös viisauttaan ja tärkein kohta jonka toteuttaminen vaati todella vaikeita ja radikaalejakin asioita: lopetin mm. järkevän ja "turvallisen" polun kulkemisen ja lopetin opiskelut koulussa joka ei vastannut haaveitani, vaihdoin ihmissuhteita (usko minua, et tee mitään ihmisullä jotka eivät usko sinuun tai millään tapaa jarruttavat parantumistasi, mutta valitettavasti pitkään masentuneena sitä usein päätyy tällaiseen seuraan koska ei enää kunnioita itseään tarpeeksi eikä näin ollen osaa vaatia sitä muilta), vaihdoin asuinpaikkaa (miksi asuisit paikassa tai ympyröissä jotka ahdistavat? miksi tekisit asioita joista et aidosti pidä?), aloitin uudet harrastukset, aloitin terapian, aloin pitämään sekä fyysisestä että henkisestä hyvinvoinnistaan huolta (mm. vähensin alkoholinkäytön minimiin, pakotin itseni aloittamaan pikkuhiljaa säännöllisen liikunnan, muutin unirytmin kuntoon, opettelin uuden monipuolisen, serotoniinia boostaavan (!!!) ruokavalion ja pääsin eroon puutostiloista jne jne) ja yksinkertaisesti kaikin keinon pakotin itseni elämään ja tekemään asioita jotka pikkuhiljaa vievät minua niitä omia "mahdottomia" unelmani kohti. Ja tiedätkö mitä?

jatkuu seuraavassa viestissä...

...jatkuu

Kun aloin tekemään näitä asioita (huom. päivä kerrallaan, yksi pieni asia kerrallaan!!!) noin vuodessa koko elämäni oli muuttunut ja sisälläni oli syttynyt palo, jonka olemassaolosta en osannut edes haaveilla masentuneena. Ja tämän tein kokonaan ilman lääkkeitä, ilman lottovoittoa, ilman "ihmeitä". Se ihme on nimittäin sinussa jo valmiina, jos päätät ottaa sen käyttöön. Tiedän että se on vaikeinta mitä voit ikinä kuvitella tekeväsi, mutta toisaalta se on myöskin ainoa asia jolla todella on mitään väliä. Moni muutos on alkuun yhtä kärsimystä, mutta jos se tähtää hyvinvointiisi, eikö se ole silloin melkein minkä tahansa hetkellisen epämukavuuden tunteen arvoista?

Yksi konkreettinen asia minun täytyy kuitenkin mainita, jonka koin itse masentuneena hyödyllisenä. Tiedän että tämä kuulostaa ihan todella radikaalilta, pelottavalta ja jopa monen mielestä hullulta, mutta haluan silti kertoa tämän sillä koen itse saaneeni asiasta hyötyä. Siellä masennuksen kuopassa, todella epätoivoisena mielestäni jo kaikki keinot kokeilleena, törmäsin nimittäin netissä erääseen vaihtoehtoiseen terapiamuotoon nimeltä psykedeelit (jep hui kamalaa!!). Kiinnostuin aiheesta sen hämärästä maineesta ja ennakkoluuloistani huolimatta,otin selville kaiken tiedon minkä vain suinkin löysin, ja lopulta noin kahden vuoden harkinnan jälkeen sitten päädyin kokeilemaan puhdasta LSD:tä. Haluan tässä kohtaa painottaa, että en missään nimessä kehota ketään tekemään samaa aihetta tutkimatta kun sanon tämän, mutta itselleni tuo kokemus oli aivan äärettömän hyödyllinen ja käänteen tekevä enkä ole kokenut sitä hetkeäkään. Voisin jopa sanoa että se oli yksi osasyy sille miksi lopulta havahduin muuttamaan tilanteeni ja miksi itse parannuin masennuksesta. Mutta painotan sanaa osasyy siksi, että mikään aine tai lääke yksin ei riitä muuttamaan ketään. Sen kaiken muun täytyy olla kunnossa samaan aikaan eikä mikään psykedeeli tai hoito ikinä korvaa niitä perusasioita, joista viestin alussa puhun. Kuitenkin jos sinusta tuntuu että olet jo kokeillut kaiken muun ja jos yhtään samaistuit tekstiini, suosittelen lukemaan aiheesta enemmän. Opiskele, tutki, pohdi ja luo mielipiteesi aiheesta vasta tämän jälkeen. Tämä keino ei missään nimessä sovi kaikille enkä sano, että juuri sinun kannattaisi harkita, mutta sanon että aiheesta kannattaa lukea ja ottaa selvää. Olen itse nykyään niin paljon onnellisempi ja tasapainoisempi, että soisin tällaisen olon mielelläni myös muille sellaisille, jotka ovat siihen valmiita. Jonkun mielestä voin olla nyt automaattisesti "hörhö", mutta jos olen ihan rehellinen olen paljon mielummin onnellinen ja valaistunut hörhö kuin masentunut tavallinen ihminen. :)

3 kertaa elämässäni olen saanut vaikean tai keskivaikean masennusdiagnoosin: 16-vuotiaana, 24-vuotiaana ja 27-vuotiaana. Nyt 31-vuotiaana olen lähes täydellisen onnellinen :)

samalla viisauttaan ja tärkein kohta = samalla VOIMAUTTAVIN ja tärkein kohta :D t. edellinen

Vierailija kirjoitti:

Sulla on unelmia. Se on hyvä merkki! Se kertoo, että sinussa elää silti yhä toiveikkuus ja näet menneen lisäksi myös tulevaisuuden, vaikka ne unelmat eivät vielä tunnukaan realistisilta. Masennus on kuin kuori, siellä alla on ihana ihminen ja mahdollisuus hyvään elämään raskaista kokemuksista huolimatta. Ja sinulla on oikeus siihen. Olet oikeasti vahva, vaikka tunnetkin itsesi heikoksi. Olet tänne asti jaksanut! Onko vertaistuki sinulle tuttua, olisiko siitä apua jos terapia ei anna tarpeeksi? Sinussa ei ole mitään vikaa. Menneisyytesi ei ole sinun syysi. Herkkyytesi, voisiko sitä ajatella myös vahvuutena sen sijaan että koet sen olevan este sinun ja maailman välissä? Se tekee sinusta varmasti empaattisen, syvästi tuntevan ihmisen, moni haluaisi olla sellaisen ihmisen ystävä ja puoliso. Mitä muita ihania puolia sinussa on? Mitä muuta olet kuin masentunut tai hyväksikäytön uhri? Epäonnistumisesta haluaisin sanoa, että jokainen virhe, "epäonnistuminen" on myös kokemuksen kasvua, todellista oppia! Sen jälkeen tietää mikä ei toimi, mitä pitää muuttaa. Älä ole niin ankara itsellesi.[

IHANASTI KIRJOITETTU :)

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi parantunut!

Takana siis ilmeisesti aika yleinen combo, eli masennus + sosiaalisten tilanteiden kammo + yleinen ahdistuneisuushäiriö. Sairastuin 16-vuotiaana, huonoimmassa jamassa olin 20-vuotiaana.

Lääkkeistä vasta kolmas, venlafaksiini toimi ja teki minut oireettomaksi. Mitään terapiaa tms. en saanut.

Suunnitelmani oli tämä: Hae erilaisia kokemuksia, eli kasvata itsetuntemusta ja itsevarmuutta. Opiskele, hanki työpaikka. Rakenna elämä vakaaksi ja turvalliseksi, jotta lääkkeistä irtautuminen onnistuu. 24-vuotiaana olin päässyt tähän pisteeseen että se tuli ajankohtaiseksi.

Lopetin siis lääkkeet n. 1½ vuotta sitten, joista eka vuosi oli yhtä hullunmyllyä. Venlafaksiinista on TODELLA vaikeaa päästä irti. Ne oireet on paitsi fyysisiä, myös eritoten psyykkisiä. Siksi moni varmaan kuvitteleekin että masennus palaa heti takaisin, mutta ohimeneviä ne ovat olleet. 

Nyt lääkkeettömänä tuntuu kuin vihdoinkin eläisi, lääkittynä sitä jotenkin käy autopilotilla ja kaikki on koko ajan vain ihan ok. On mahtavaa kun nyt voi kokea ihmiselämän tunneskaalan laidasta laitaan. 

Tuo lääkkeistä irtautuminen oli myös aikamoinen psykologinen karuselli, josta selviytyneenä en voi muuta kuin nostaa hattua itselleni ja pitää huolta elämäni tärkeimmästä ihmisestä -itsestäni.

Lääkkeissä on just se huono puoli, että siitä lääkkeiden aiheuttamasta seksittömyydestä ja tasaisesta mielestä tulee osa persoonaa. Sitten kun lääkkeet lopettaa ja alkaa tuntea aitoja tunteita, ne tunteet pelottavat ja tuntuvat oudoilta.

Minulla on vain lievä masennus (dystymia), mutta se on jatkunut ainakin teini-iästä alkaen, vähintään 30 vuotta siis olen ollut vaihtelevassa kunnossa. Taustana vanhempien ero, epävakaa lähivanhempi ja köyhyys, joista aiheutui häpeä omaa olemassaoloa kohtaan. Ei silti mitään kovin dramaattista josta useimmat eivät olisi selvinnneet ilman isompia vaikeuksia. Noin 10 vuotta olin lääkityksellä, jonka vaikutuksesta en päässyt oikein perille. Niitä ei koskaan koetettu vaihtaa. Nyt kaksi vuotta ilman. Vajaa vuosi terapiaa. Vointi paranee hyvin hitaasti ja taakse jääneiden ongelmien lisäksi minua on alkanut painaa tieto menetetyistä vuosikymmenistä ja elämän rajallisuudesta. Ei unelmia. 

Täällä myös yksi keskivaikeasta masennuksesta parantunut! Tosin vielä on lääkitys päällä, koska mulla on hyvin vaikea elämäntilanne, mutta koska lääkitys on auttanut niin paljon, niin minun ei vielä "anneta" lopettaa lääkitystä (ja hyvä niin). Mutta elämäntilanne joka osittain johti masennukseen edelleen suht sama.

Kaksi vuotta kävin terapiassa, ja alle puoli vuotta masennusdiagnoosin jälkeen suostuin lääkitykseen (serotoniinin takaisinoton estäjä: essitalopraami), ja mielestäni se pelasti minut vaipumasta vielä syvempään masennukseen, ja sain monen asian elämässäni kuntoon sen jälkeen.

Ennen olin aika lääkevastainen, mutta nyt voin sanoa, että tämä lääke ainakin pelasti minut (yhdessä terapian kanssa). Edelleen tosiaan on muutama erittäin vaikea asia elämässäni (terapeuttini ihmetteli vasta, miten pystyn käymään normaalisti töissä), mutta koska olen saanut itseni suht hyvään kuntoon henkisesti, niin olen saanut hoidettua myös näitä taustalla olevia asioita.

Joku kirjoitti lääkkeiden aiheuttamasta "tasaisesta mielestä", ja aitojen tunteiden puuttumisesta. Luulen että tällaiset asiat riippuu paljon ihmisestä ja myös lääkkeestä. Itse olen kokenut lähinnä, että ne syvimmät epätoivon laaksot on tasoittuneet, ja tunnen paljon enemmän iloa kuin ennen (enkä juuri epätoivoa). Ja oikeastaan silloin kun minulla EI ollut lääkitystä, niin kaikki oli vain harmaata mössöä, eikä mikään tuntunut miltään (ihmettelin jopa itsekseni miten kukaan voi tuntea iloa tai tyytyväisyyttä mistään).