Lue keskustelun säännöt.
Miksi jään aina sosiaalisissa tilanteissa ulkopuoliseksi?
28.09.2016 |
Muuten olen ihan onnellinen ja tyytyväinen elämääni mutta tämä ainainen ulkopuolisuuden tunne vaivaa. Töissä ynnä muissa sosiaalisissa tilanteissa. En usko olevani ihmisenä mitenkään inhottu enkä koe syrjimistä muiden toimesta. En ole hankala ihminen tai sellainen etten tulisi toimeen muiden kanssa. Mutta itse tunnen aina jäävän jotenkin ulkopuoliseksi. Koen että muut pitävät toisistaan enemmän ja mua pidetään tylsänä tyyppinä.
Taas tänään muut töissä sopivat vapaa-ajanviettoa keskenään mutta mua ei kukaan pyytänyt mukaan. En vaan ole sellainen hauska seuranpitäjä ja muiden hauskuttaja vaan rauhallinen ja vähän vakavakin. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (48)
Jotenkin voisi itsekin ilmaista olevansa kiinnostunut muiden seurasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystyn samaistumaan tuohon. Sitä en osaa sanoa että mistä se johtuu tai miten asiaa voisi auttaa.
Meilläkin on työporukalla viikoloppuna illanvietot ja olen ainoa, jota ei ole kutsuttu.
Tähän asti olin aina luullut, että tullaan hyvin koko porukka toimeen, mutta ei näköjään. Eipä se hyvältä tuntunut, kun tajusin, että olen ainoa joka jää ulkopuolelle.
Sama juttu. Koskaan ei pyydetä mihinkään, kukaan ei tule juttelemaan, on aina niin ulkopuolinen olo. En tiedä, ehkä olen itse jotenkin aihuttanut syrjäytymiseni. Äaken aloitin uudessa työpaikassa ja tuntuu että sama meno jatkuu kuin edellisessä paikassa, eli olo on ulkopuolinen. Vaikka yritän mennä mukaan jne.
Minulla sama. Jään aina jotenkin paitsioon. En osaa tuoda itseäni riittävän näyttävästi "tykö".(?) Töissä ollessani se vielä meni, koska työt nyt hoitui ihan mukavasti, tulin työkavereiden kanssa toimeen jne. Mutta nyt kun olen taas kotona lasten kanssa, niin en vaan "pääse porukoihin" perhekerhoissa yms. paikoissa. Mä en vaan osaa. Tuntuu että kaikkialla kaikilla on jo joku/jotkut, ja ettei minuun huvita edes tutustua. Vaikka mä voisin olla ihan kivakin. Noh, onneksi mulla on sentään perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon itse samanlainen. Pari kuukautta nyt uudella paikkakunnalla, enkä vieläkään ole viettänyt koulun ulkopuolella aikaa kenenkään kanssa.. :(
Ootteko koskaan miettineet, että mitä jos kaikista tuntuu tältä, siis että on ulkopuolinen? Toiset vaan silti menee rohkeasti mukaan ja toiset jää poteroihinsa murehtimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samanlainen. Menen kyllä rohkeasti mukaan, juttelen, olen ihan hauskakin ... ja yritän pitää yhteyttä, järjestää itse jotain ... ja aina lopputulos on se, että porukassa jossa kaikki ovat uusia toisilleen, minä olen se joka ei saa kenestäkään edes FB-kaveria (no vähän kärjistettynä mutta niinkin on kerran käynyt).
En jaksa yrittää enää. Onneksi on sentään perhe.
Sama juttu. Olen aika tyypillinen erityisherkkä. En viihdy suurissa, meluisissa joukoissa, vaan juttelen ihmisten kanssa mieluiten kahdestaan. En myöskään hallitse small talkia, koska pidän sitä turhanpäiväisenä. Keskustelen mielummin syvällisesti. Minua siis pidetään tylsänä, koska en ole meluisa, höpöttäjä, ilopilleri. Se on vain hyväksyttävä, että tässä ei-erityisherkkien maailmassa herkkiä ihmisiä ei pidetä yhtään minään.
Onneksi viihdyn myös yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Numero 4, tosi kurja kuulla. Miten voit olla ainoa jota ei ole kutsuttu. Koetko tulevasi töissä juttuun ihmisten kanssa? Onko kaikki muut tosiaan kutsuttu? Miten pysty olemaan työkavereidesi kanssa tuon tiedon jälkeen? Eikö se tieto ahdista että jättävät ulkopuolelle.
Itse olen aika herkkä ja jos koen että minut jätetään ulkopuolelle niin vetäydyn ja alan vältellä kyseistä ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Olen aika tyypillinen erityisherkkä. En viihdy suurissa, meluisissa joukoissa, vaan juttelen ihmisten kanssa mieluiten kahdestaan. En myöskään hallitse small talkia, koska pidän sitä turhanpäiväisenä. Keskustelen mielummin syvällisesti. Minua siis pidetään tylsänä, koska en ole meluisa, höpöttäjä, ilopilleri. Se on vain hyväksyttävä, että tässä ei-erityisherkkien maailmassa herkkiä ihmisiä ei pidetä yhtään minään.
Onneksi viihdyn myös yksin.
Just näin itsellänikin. No, sillä voi aina lohduttautua, että eipä siellä seurassa varmaan viihtyisikään, kun juttujen sisältö ei ole itselle mielekästä. Se ulkopuoliseksi jäämisen kokemus ei ole tietenkään mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Olen aika tyypillinen erityisherkkä. En viihdy suurissa, meluisissa joukoissa, vaan juttelen ihmisten kanssa mieluiten kahdestaan. En myöskään hallitse small talkia, koska pidän sitä turhanpäiväisenä. Keskustelen mielummin syvällisesti. Minua siis pidetään tylsänä, koska en ole meluisa, höpöttäjä, ilopilleri. Se on vain hyväksyttävä, että tässä ei-erityisherkkien maailmassa herkkiä ihmisiä ei pidetä yhtään minään.
Onneksi viihdyn myös yksin.
Minäkään en viihdy meluisissa paikoissa, mutta koen silti että pärjään niissäkin ja että osaan small talkin ihan hyvin. Osaan myös puhua syvällisiä, ja varsinkin politiikka on (olisi) lempiaiheitani. Koen silti olevani herkkä, muiden tunnetiloille yms. Ja olen empaattinen. Sinä ehkä pitäisit minua höpöttäjänä ja ilopillerinä, ja koen ainakin itse että toit ne viestissäsi esiin negatiivisina piirteinä ihmisessä? Koen myös olevani aidosti elämäniloinen ihminen, vaikka ei ne vastoinkäymisetkään vieraita ole.
Olen sellainen ihmeellinen väliinputoaja aina ja kaikkialla.
Huoh, olisitte nähneet millaista oli olla vanhempainyhdistyksen kokouksessa ensimmäistä kertaa viime viikolla. Yleensä en näin tahdo edes ajatella, mutta siellä tuli tunne että wau, nämä ihmiset ei tosiaan pidä minusta.
9
Vierailija kirjoitti:
Ootteko koskaan miettineet, että mitä jos kaikista tuntuu tältä, siis että on ulkopuolinen? Toiset vaan silti menee rohkeasti mukaan ja toiset jää poteroihinsa murehtimaan.
Työpaikalla juteltiin kahvitauolla liikunnasta, tai lähinnä siunailtiin liikkumattomuutta, ja pari työkaveria kertoi käyvänsä kahvakuulailemassa pari kertaa viikossa lähipuistossa. Ei siis mikään ryhmäliikuntajuttu vaan ihan keskenään ja ehdottivat sitten muille että ens kerralla tulette kanssa mukaan.
No, tietenkin menin minäkin ja se muiden reaktio olikin "ihana" yllätys. Sellainen tyrmistys paistoi kasvoilta kun totesivat miltei yhteen ääneen että ei me nyt oikeasti aateltu että säkin tulet. Jotenkin sitä meni ihan sanattomaksi kun oli sinne muutama muukin tullut eli tuo ehdotus ei ollut mitään smalltalkiakaan jonka olisin tyhmänä tulkinnut väärin.
Tuon jälkeen mä en enää koskaan epäillyt etteikö tämä ulkopuolisuuden tunne olisi ihan aito. Mä olen ulkopuolinen ,en vaan tosiaan tiedä miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olet suhtautunut työkavereihisi tuon kahvakuulaepisodin jälkeen? Pystytkö olemaan normaalisti heidän seurassa? Osaatko yhtään sanoa mistä se johtuu että jäät ulkopuolelle? Aika huonoa käytöstä kyllä työkavereiltakin
Vierailija kirjoitti:
Miten olet suhtautunut työkavereihisi tuon kahvakuulaepisodin jälkeen? Pystytkö olemaan normaalisti heidän seurassa? Osaatko yhtään sanoa mistä se johtuu että jäät ulkopuolelle? Aika huonoa käytöstä kyllä työkavereiltakin
Ei sitä tunnetta oikein voi edes kuvata, tukala ja epämukava ehkä kuvaa parhaiten ja joka päivä oikeastaan toivoo että tulisi joku työhomma sopivasti niin, ettei sitä vaan voi kahvitauon takia jättää kesken. Toisaalta fiilis on kuitenkin siinä mielessä helpompi kuin ennen, kun enää ei tarvitse miettiä olenko oikeasti "persona non grata" vai onko se pelkkää omaa kuvitelmaa.
Tavallaan siis antanut varmuutta luottaa omiin tuntemuksiin ja siihen että vaisto on harvoin väärässä.
Suomi on aika tyly ja kehittymätön paikka sosiaalisessa mielessä. Tämä näkyy työpaikkojen kahvitunneilla, äitien puistohierarkioissa ja vaikka missä. Älkää syyttäkö niin paljon itseänne. Jos yhteisössä jotakin syrjitään, se yhteisö ei voi hyvin. Kukaan siellä ei voi silloin oikeasti hyvin.
Sympatiani. Ja sama juttu itselläni. Aina se ulkopuolinen, lapsena naapuruston leikeissä, koulussa, harrastuksissa, ammattiopinnoissa, työpaikoissa, äitiporukoissa, lasten harrastuksissa. Aina.
Itsestäni olen syytä etsinyt, kun psykologinkin mukaan "jos aina eri ikäkausina erilaisissa yhteisöissä joutuu kiusatuksi tai ulkopuoliseksi, täytyy syytä hakea peilistä". En ole neljäänkymmeneen vuoteen vielä keksinyt millä sitä kelpaisi muille.
Itse olen sellainen tyyppi, jonka seuraan ihmiset helposti hakeutuvat. Olen aina kaikille ystävällinen, hauska ja kohtelias, ja usein on ihan kiva jutella uusien ihmisten kanssa. Kuitenkaan en ystävysty helposti enkä rupea syvällisemmin tutustumaan kuin ihan poikkeustapauksissa. Yleensä silloin ilmassa on kemiaa, huumorintajujen klikkaamista, tavallista ihmeellisempää sielujen sympatiaa.
Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tästä, mutta usein ihmiset, joilla ei oikein ole ystäviä, eivät oikein tunnista sosiaalisia signaaleja ja rivienvälejä. Sitä, milloin ihmisillä synkkaa aidosti ja milloin vain jutustellaan kohteliaisuudesta. Ei tämä todellakaan tee kenestäkään huonompaa ihmisiä, vahvuuksia voi olla niin monenlaisia.
En voi oikein neuvoa muuta, kuin että etsikää ihminen, joka teitä todella kiinnostaa ja yrittäkää tutustua tähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootteko koskaan miettineet, että mitä jos kaikista tuntuu tältä, siis että on ulkopuolinen? Toiset vaan silti menee rohkeasti mukaan ja toiset jää poteroihinsa murehtimaan.
Työpaikalla juteltiin kahvitauolla liikunnasta, tai lähinnä siunailtiin liikkumattomuutta, ja pari työkaveria kertoi käyvänsä kahvakuulailemassa pari kertaa viikossa lähipuistossa. Ei siis mikään ryhmäliikuntajuttu vaan ihan keskenään ja ehdottivat sitten muille että ens kerralla tulette kanssa mukaan.
No, tietenkin menin minäkin ja se muiden reaktio olikin "ihana" yllätys. Sellainen tyrmistys paistoi kasvoilta kun totesivat miltei yhteen ääneen että ei me nyt oikeasti aateltu että säkin tulet. Jotenkin sitä meni ihan sanattomaksi kun oli sinne muutama muukin tullut eli tuo ehdotus ei ollut mitään smalltalkiakaan jonka olisin tyhmänä tulkinnut väärin.
Tuon jälkeen mä en enää koskaan epäillyt etteikö tämä ulkopuolisuuden tunne olisi ihan aito. Mä olen ulkopuolinen ,en vaan tosiaan tiedä miksi.
Oletko varma, että tulkitsit tilanteen oikein? Ehkäpä työkaverit olivat ällistyneitä saapumisestasi, mutta eivät pahalla tavalla? Ehkä he olivat luulleet, että sinua eivät heidän juttunsa ja kahvakuulansa kiinnosta?
Vaikea uskoa, että kukaan käyttäytyisi NOIN törpösti. On todennäköisempää, että kyseessä on muutama päällekäinen väärinkäsitys.
Olen itse vähän samanlainen. Tulen erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeen, mutta keskusteluaiheet ovat aina jotenkin syvälaatuisia ja kommunikoin mieluummin kaksin kuin isossa porukassa. Ehkä sen vuoksi minuakaan ei pyydetä mukaan, kun lähdetään viihteelle. Toisaalta, viihdyn hyvin yksinkin.