Lue keskustelun säännöt.
Miksi jään aina sosiaalisissa tilanteissa ulkopuoliseksi?
28.09.2016 |
Muuten olen ihan onnellinen ja tyytyväinen elämääni mutta tämä ainainen ulkopuolisuuden tunne vaivaa. Töissä ynnä muissa sosiaalisissa tilanteissa. En usko olevani ihmisenä mitenkään inhottu enkä koe syrjimistä muiden toimesta. En ole hankala ihminen tai sellainen etten tulisi toimeen muiden kanssa. Mutta itse tunnen aina jäävän jotenkin ulkopuoliseksi. Koen että muut pitävät toisistaan enemmän ja mua pidetään tylsänä tyyppinä.
Taas tänään muut töissä sopivat vapaa-ajanviettoa keskenään mutta mua ei kukaan pyytänyt mukaan. En vaan ole sellainen hauska seuranpitäjä ja muiden hauskuttaja vaan rauhallinen ja vähän vakavakin. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootteko koskaan miettineet, että mitä jos kaikista tuntuu tältä, siis että on ulkopuolinen? Toiset vaan silti menee rohkeasti mukaan ja toiset jää poteroihinsa murehtimaan.
Työpaikalla juteltiin kahvitauolla liikunnasta, tai lähinnä siunailtiin liikkumattomuutta, ja pari työkaveria kertoi käyvänsä kahvakuulailemassa pari kertaa viikossa lähipuistossa. Ei siis mikään ryhmäliikuntajuttu vaan ihan keskenään ja ehdottivat sitten muille että ens kerralla tulette kanssa mukaan.
No, tietenkin menin minäkin ja se muiden reaktio olikin "ihana" yllätys. Sellainen tyrmistys paistoi kasvoilta kun totesivat miltei yhteen ääneen että ei me nyt oikeasti aateltu että säkin tulet. Jotenkin sitä meni ihan sanattomaksi kun oli sinne muutama muukin tullut eli tuo ehdotus ei ollut mitään smalltalkiakaan jonka olisin tyhmänä tulkinnut väärin.
Tuon jälkeen mä en enää koskaan epäillyt etteikö tämä ulkopuolisuuden tunne olisi ihan aito. Mä olen ulkopuolinen ,en vaan tosiaan tiedä miksi.
Ikävä juttu. Kuinka paljon siinä oli tulkintaa?
Hyvä, että menit kuitenkin ja ehkä ei olisi kannattanut jättää siihen? Mene toiste toiseen ehdotukseen. Ota sellainen kokeileva utelias asenne. Jossain kohtaa löytyy.
Ymmärrän sinua hyvin. Minulla on ihan samoja fiiliksiä.ja jotenkin pelkään ihmisiä ja tavallaan poteroidun itse. Joskus uskaltaudun mukaan, mutta siellä on pieni kynnys koko ajan.
Olen itse yrittänyt ottaa itseni hieman kevyemmin enkä niin vakavasti ja välillä ihan nauran sille vakavuudelle.
Yksi nuorten näytelmä avasi sieluani...siinä todettiin...niin sä oot niin myrtsinä ja itsesäälissä...niin kuka sua haluais mukaan...että siis ihan intona odotellaan ja ehdotellaan sua mukaan...SIIS se sanoma oli, että pitää pikkusen itse tsempata...ettei muut voi sen muurin läpi kantaa...jos ne ei ees tunne sua.
Eka pitää ehkä vähän näytellä. Sit siitä voi tulla sieluun tosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää nyt muistaa sekin, että aikuisella ihmisellä on oikeus valita seuransa. Miksi viettää väkisin vapaa-aikaa toisen kanssa, jos olo on sen seurassa kiusaantunut ja epämiellyttävä?
Ikävää on siis tietenkin se, jos jo lähtökohtaisesti jätetään joku ulkopuolelle eikä edes yritä tutustua. Mutta joskus kyse voi olla siitäkin, että ei vaan millään synkkaa toisen kanssa. Eikä jakseta nähdä vaivaa sen eteen, että alkaisi synkata, kun on tarjolla sitä helpompaakin seuraa, jonka kanssa kemiat kohtaa luonnostaan.
Itse en edes halua mukaan työpaikan kanalauman kotkotuksiin. Vietän aikaa yksikseni, puolisoni kanssa ja muutaman ystävän, joista oikeasti pidän.
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Olen aika tyypillinen erityisherkkä. En viihdy suurissa, meluisissa joukoissa, vaan juttelen ihmisten kanssa mieluiten kahdestaan. En myöskään hallitse small talkia, koska pidän sitä turhanpäiväisenä. Keskustelen mielummin syvällisesti. Minua siis pidetään tylsänä, koska en ole meluisa, höpöttäjä, ilopilleri. Se on vain hyväksyttävä, että tässä ei-erityisherkkien maailmassa herkkiä ihmisiä ei pidetä yhtään minään.
Onneksi viihdyn myös yksin.
Luulisin, että suurin ongelmasi on ylimielisyys.
Pihlajanmarjat on tunnetusti happamia.
Täällä sama. Usein kuulen myös sitä, että ihmiset sanovat ilahtuneena, että "sä olet tosi kiva tyyppi kun sut oppii tuntemaan kunnolla". Minä edelleenkin häkellyn tästä, sillä en oikeasti tajua miksi ihmiset pitävät minua jotenkin epämiellyttävänä ilman tutustumista. Minä oikeasti osaan small talkata, oikeasti kohtelen ihmisiä ystävällisesti, minulla on muutama vanha ja hyvä ystävä. Tämä sosiaalinen "hylkiminen" on alkanut vasta viimeisen 10 vuoden aikana.
Nuorempana tutustuin uusiin ihmisiin suht hyvin. Nykyään se on niin vaivalloista. Ja jos on iso porukka, josta juuri kukaan ei tunne toisiaan, niin minä jään aina paitsioon. Tämä on oikeasti alkanut syödä jo itsetuntoa.
Alan uskoa, että kaikilla tai ainakin useilla on se ulkopulisuuden tunne mutta toiset vaan menee puhumaan eikä anna sen lannistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sosiaalisuutta ja ryhmässä olemista voi myös opetella. Moni sanoo olevansa epäsosiaalinen tai ei ryhmäihminen, vaikka todellisuudessa omat sosiaaliset taidot saattavat vain olla heikot tai enemmän treenattu vaikkapa kahdenkeskiseen kanssakäymiseen.
On olemassa mm. joitakin psykologisia tekniikoita, joilla saat ihmiset pitämään sinusta ja hakeutumaan seuraasi. Asiasta löytyy paljon tutoriaaleja englanniksi.
Jäin miettimään tätä ketjua tänään, ja mieleen tuli yksi yhteinen tekijä minkä monta kertaa huomaan uusia ihmisiä tavatessa, mutta jonka jätän jonnekin mielen sopukoihin ajatuksella, että olen hullu kun mietin tällaisia. Mutta ehkä uskalla tässä ketjussa kaltaisiltani kysyä, että tuleeko teille koskaan ihmisten kanssa sellaista, että sekunin sadasosan verran se toisen ihmisen katse pysähtyy johonkin sinussa (silmiin, ulkomuotoon yleensä) ja ihminen näyttää vihaiselta kunnes kerää itsensä ja on kohtelia (mutta viileä)?
Tämä on jäänyt kummittelemaan edellisestä kerrasta, kun minut esiteltiin muutamalle uudelle ihmiselle. Minä olin tilanteesta hieman yllättynyt mutta oloni oli rento ja itse koin olevani oma itseni. Hymyilen, ojennan käteni ja sen pienen ohikiitävän hetken näen toisen silmissä jotain inhon tai vihan tapaista.
Please sanokaa, että mietin vain liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut aikuisiällä hyvin samankaltaisia ongelmia. Olen perusluonteeltani hieman ujo, mutta totta kai uusia ihmisiä tavatessa pyrin tsemppaamaan ja antamaan itsestäni mahdollisimman avoimen ja positiivisen kuvan. Tulenkin yleensä toimeen aluksi ihmisten kanssa hyvin, mutta kun aikaa kuluu, porukoita alkaa muodostua kun ihmiset kaverustuvat, ja tunnun putoavan aina jokaisen porukan ulkopuolelle. Enkä ole kerta kaikkiaan oppinut ymmärtämään, mistä se johtuu. Ehkä en loppujen lopuksi ole kuitenkaan tarpeeksi avoin, kun ujouteni käy ehkä pidemmällä aikavälillä paremmin ilmi? En myöskään ole erityisen hyvä lähestymään ketään vaikkapa kahdenkeskeisesti.
Olen jutellut parhaimpien ystävieni kanssa tästä ongelmasta, ja he ovat ehdottaneet ilmiön syyksi sitä, että koska olen ehkä hieman sulkeutuneempi, enkä sellainen avoimesti luettava kirja kuten jotkut ihmiset (en kuitenkaan missään nimessä ole tuppisuu), minusta saattaa saada joskus jopa hieman tympeän ja ylimielisen vaikutelman. Vaikka sitä en ystävieni mukaan todellisuudessa olekaan. Olen myös joskus kuullut, että perusilmeeni on tylsiintyneen oloinen, mutten voi korjata sitä oikein mitenkään. Pitäisi keskittyä hymyilemiseen koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sympatiani. Ja sama juttu itselläni. Aina se ulkopuolinen, lapsena naapuruston leikeissä, koulussa, harrastuksissa, ammattiopinnoissa, työpaikoissa, äitiporukoissa, lasten harrastuksissa. Aina.
Itsestäni olen syytä etsinyt, kun psykologinkin mukaan "jos aina eri ikäkausina erilaisissa yhteisöissä joutuu kiusatuksi tai ulkopuoliseksi, täytyy syytä hakea peilistä". En ole neljäänkymmeneen vuoteen vielä keksinyt millä sitä kelpaisi muille.Olen vähän samaa mieltä psykologisi kanssa: jos aina ja erilaisissa ihmisporukoissa jäät ulkopuoliseksi, niin ainoa yhdistävä tekijä olet sinä itse. Ei tästä ajatuksesta kannata vajota itsesääliin, vaan oikeasti ja rehellisesti miettiä, oletko ehkä rasittava jollakin tavoin, energiasyöppö, liian itsekeskeinen. Kannattaa kysyä esim. ystäviltä rehellistä mielipidettä, mikä tämän voisi aiheuttaa. Siten kun tiedät, niin osaat korjata käytöstäsi.
Omassa työpaikassani rasittavimmiksi ihmisiksi koen sellaiset, jotka eivät osaa keskustella vuorovaikutteisesti, vaan pitävät omaa puisevaa monologiaan koko ajan. Hyvin pikkutarkkoja selostuksia jostakin arkisesta asiasta tai ihmisistä, joita kukaan läsnäoleva ei tunne. Tällaisten ihmisten ympäriltä ihmiset kaikkoavat aika nopeasti. Mitä sanottavaa tuollaiselle ihmiselle muilla voi olla?
Sepä se kun ei ole niitä ystäviä keneltä kysyä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen sellainen tyyppi, jonka seuraan ihmiset helposti hakeutuvat. Olen aina kaikille ystävällinen, hauska ja kohtelias, ja usein on ihan kiva jutella uusien ihmisten kanssa. Kuitenkaan en ystävysty helposti enkä rupea syvällisemmin tutustumaan kuin ihan poikkeustapauksissa. Yleensä silloin ilmassa on kemiaa, huumorintajujen klikkaamista, tavallista ihmeellisempää sielujen sympatiaa.
Toivottavasti kukaan ei loukkaannu tästä, mutta usein ihmiset, joilla ei oikein ole ystäviä, eivät oikein tunnista sosiaalisia signaaleja ja rivienvälejä. Sitä, milloin ihmisillä synkkaa aidosti ja milloin vain jutustellaan kohteliaisuudesta. Ei tämä todellakaan tee kenestäkään huonompaa ihmisiä, vahvuuksia voi olla niin monenlaisia.
En voi oikein neuvoa muuta, kuin että etsikää ihminen, joka teitä todella kiinnostaa ja yrittäkää tutustua tähän.
Mielestäni jokainen ihminen tulisi huomioida ja ottaa ryhmään mukaan, vaikka ei tuntisi mitään "sielujen sympatiaa" tai ei "synkkaa aidosti". Ulkopuoliseksi jääminen on kurjaa, ja jos ihminen ei ole ilkeä, ylimielinen tai jollain muulla tavoin inhottava, häntä ei pitäisi jättää ulkopuoliseksi työpaikan yhteisöstä. Tästähän tässä oli kyse eikä mistään parhaaksi ystäväksi päätymisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Olen aika tyypillinen erityisherkkä. En viihdy suurissa, meluisissa joukoissa, vaan juttelen ihmisten kanssa mieluiten kahdestaan. En myöskään hallitse small talkia, koska pidän sitä turhanpäiväisenä. Keskustelen mielummin syvällisesti. Minua siis pidetään tylsänä, koska en ole meluisa, höpöttäjä, ilopilleri. Se on vain hyväksyttävä, että tässä ei-erityisherkkien maailmassa herkkiä ihmisiä ei pidetä yhtään minään.
Onneksi viihdyn myös yksin.
Luulisin, että suurin ongelmasi on ylimielisyys.
Pihlajanmarjat on tunnetusti happamia.
Toi on kyllä aina yhtä mukavaa, että kun olet ujo/arka/hiljainen isommassa porukassa niin silloin muilla on omasta mielestään oikeus lyödä ylimielisen/ylpeän leima otsaasi ja sen jälkeen sitä onkin muille kuin ilmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootteko koskaan miettineet, että mitä jos kaikista tuntuu tältä, siis että on ulkopuolinen? Toiset vaan silti menee rohkeasti mukaan ja toiset jää poteroihinsa murehtimaan.
Työpaikalla juteltiin kahvitauolla liikunnasta, tai lähinnä siunailtiin liikkumattomuutta, ja pari työkaveria kertoi käyvänsä kahvakuulailemassa pari kertaa viikossa lähipuistossa. Ei siis mikään ryhmäliikuntajuttu vaan ihan keskenään ja ehdottivat sitten muille että ens kerralla tulette kanssa mukaan.
No, tietenkin menin minäkin ja se muiden reaktio olikin "ihana" yllätys. Sellainen tyrmistys paistoi kasvoilta kun totesivat miltei yhteen ääneen että ei me nyt oikeasti aateltu että säkin tulet. Jotenkin sitä meni ihan sanattomaksi kun oli sinne muutama muukin tullut eli tuo ehdotus ei ollut mitään smalltalkiakaan jonka olisin tyhmänä tulkinnut väärin.
Tuon jälkeen mä en enää koskaan epäillyt etteikö tämä ulkopuolisuuden tunne olisi ihan aito. Mä olen ulkopuolinen ,en vaan tosiaan tiedä miksi.
Sua ei siis pyydetty sinne niin tottakai he hämmästyivät kun olitkin siellä noin vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa vikaa mulla. Tietysti joskus oon ollut kuin muutkin osallisena mutta hyvin paljon sitä että jään sivuun.
Toiset mellestää ja he ovat esillä ja suosittuja.
Vaikka valuisin maan sisään, ei sitäkään noteerattaisi.
minä koin ennen ajoittain tuollaista uusissa porukoissa. Mutta nyt kolmekymppisenä päätin että alan olemaan oma itseni ja en ole enää pidättyväinen, hyväksynyt sen että kaikki ei pidä kaikista. Nyt kaikki on paljon helpompaa töissä ja muualla. Olen saanut uusia ystäviä ja minua pyydetään usein mukaan juttuihin.
Itse en kaipaa isoja piirejä ja varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen vielä vähemmän.
Työpaikalla kollagani on kamala valittaja. Pari krt olen sanonut aiheesta kauniisti, pari krt aika rumahkosti mutta ei tehoa.
Hänen seurassa on ikävä olla kun valitusta tulee 24/7.
Nyt hänet siirrettiin toiselle osastolle, koska kukaan ei halunnut kuunnella valitusta ja nyt sitten syy on meissä muissa jne.
Onneksi edes yrittää ymmärtää
Vierailija kirjoitti:
Jäin miettimään tätä ketjua tänään, ja mieleen tuli yksi yhteinen tekijä minkä monta kertaa huomaan uusia ihmisiä tavatessa, mutta jonka jätän jonnekin mielen sopukoihin ajatuksella, että olen hullu kun mietin tällaisia. Mutta ehkä uskalla tässä ketjussa kaltaisiltani kysyä, että tuleeko teille koskaan ihmisten kanssa sellaista, että sekunin sadasosan verran se toisen ihmisen katse pysähtyy johonkin sinussa (silmiin, ulkomuotoon yleensä) ja ihminen näyttää vihaiselta kunnes kerää itsensä ja on kohtelia (mutta viileä)?
Tämä on jäänyt kummittelemaan edellisestä kerrasta, kun minut esiteltiin muutamalle uudelle ihmiselle. Minä olin tilanteesta hieman yllättynyt mutta oloni oli rento ja itse koin olevani oma itseni. Hymyilen, ojennan käteni ja sen pienen ohikiitävän hetken näen toisen silmissä jotain inhon tai vihan tapaista.
Please sanokaa, että mietin vain liikaa.
Mietit liikaa. Luultavasti keskustelukumppanisi on katsonut tarkemmin (esim. on vähän huono näkö) ja olet tulkinnut sen vihaiseksi ilmeeksi. Tai hän on ajatellut jotain muuta hetken ja siksi on vähän mietteliään näköinen. Yks mun ystävä näyttää välillä vihaiselta, mutta johtuu siitä, että sillä on kuulon alenema ja välillä ei kuule ja pinnistelee kuullakseen. Monta kertaa on meinannu itsekin tulkita sen jotenkin vihaiseksi, mutta siitä ei ole kyse. Lisäksi se voi olla kateutta, jos jollain on vaikka kompleksi omasta ihostaan tai nenästään tai silmistään ja sitten sen pienen hetken he tunnistavat itsessään kateuden.
Niin. Ei kannata liikaa miettiä. Jos ihminen on varautunut ja "kyyläävä", sellainen kyllä jätetään ulkopuolelle.
Oon itse huomannut tämän. Nimittäin ainakin kerran ryhmässä oli ujo nainen ja minäkin tein samaa kuin muut.
Ujo jäi sivuun.
Vierailija kirjoitti:
Miten olet suhtautunut työkavereihisi tuon kahvakuulaepisodin jälkeen? Pystytkö olemaan normaalisti heidän seurassa? Osaatko yhtään sanoa mistä se johtuu että jäät ulkopuolelle? Aika huonoa käytöstä kyllä työkavereiltakin
Miten tuo oli muka huonoa käytöstä? Nämä työkaverit käyttäytyi nimenomaan oikein, kun eivät siinä kahvipöytäkeskustelussa sulkeneet ketään ulkopuolelle vaan kohtelivat kaikkia tasapuolisesti. Sehän se vasta ikävä tilanne olisikin jos asia olisi suoraan siinä kaikkien kuullen sanottu. Kyllä tuollaisessa tilanteessa pitää jokaisen itse ymmärtää ettei se kutsu todellisuudessa koske kaikkia ja silloin ulkopuolinen vain jättää menemättä kasvojaan menettämättä.
Ei tämän pitäisi enää aikuisille ihmisille olla hankalaa.
Olen vähän samaa mieltä psykologisi kanssa: jos aina ja erilaisissa ihmisporukoissa jäät ulkopuoliseksi, niin ainoa yhdistävä tekijä olet sinä itse. Ei tästä ajatuksesta kannata vajota itsesääliin, vaan oikeasti ja rehellisesti miettiä, oletko ehkä rasittava jollakin tavoin, energiasyöppö, liian itsekeskeinen. Kannattaa kysyä esim. ystäviltä rehellistä mielipidettä, mikä tämän voisi aiheuttaa. Siten kun tiedät, niin osaat korjata käytöstäsi.
Omassa työpaikassani rasittavimmiksi ihmisiksi koen sellaiset, jotka eivät osaa keskustella vuorovaikutteisesti, vaan pitävät omaa puisevaa monologiaan koko ajan. Hyvin pikkutarkkoja selostuksia jostakin arkisesta asiasta tai ihmisistä, joita kukaan läsnäoleva ei tunne. Tällaisten ihmisten ympäriltä ihmiset kaikkoavat aika nopeasti. Mitä sanottavaa tuollaiselle ihmiselle muilla voi olla?